MOKOMA.COM

Seinäjoelta pohjoiseen liikuttaessa asiaan kuuluu piipahtaa Top Sound-nimisessä soitinliikkeessä, jonka valikoima on melkoisen mittava. Sieltä on aiemmilta reissuilta tarttunut mukaan mm. käytetty Bossin HM-2. Toki kyseinen kapine tuli hankittua jo 80-luvun lopulla, mutta Jallu Javanaisen erikoismuuntaja teki siitä selvää heti tuoreeltaan. Tällä kertaa hankinnat jäivät melko vähäisiksi: basisti Santulle kieliä ja kitaristi Hämäläiselle hurjan hintainen Fuzz-pedaali.

Matka taitettiin normaaliin tapaan tunti-pari jäljessä aikataulusta. Niinpä perillä Teatrialla kasasimme kamat liki festarinopeudella. Äänimaisema saatiin ripeästi hallintaan sekä salin että lavan puolella.

Oulussa on aina ollut erityisen mukavaa ehkä kaikkien aikojen ensimmäistä keikkaamme lukuun ottamatta. Samat odotukset olivat myös tältä illalta.

Poistuimme lavalta yhtä nopeasti kuin olimme sinne kiivenneetkin, sillä muitakin soundcheckaajia oli jonossa. Rytmihäiriön lisäksi lauteille nousisi myös Maple Cross, jonka c-kasetti- ja vinyylituotantoa tuli muinoin diggailtua kovastikin.

Momentumin varjeleminen on keskeisiä tavoitteita keikan alkua odotellessa. Toisaalta on hyvä huilata, mutta toisaalta niin syvään lepotilaan ei saa vaipua, että hereille ei enää pääse. Oulussa suurin osa porukasta katsoi parhaaksi jäädä ylläpitämään valvetilaa hyvin varusteltuun takahuoneeseen. Aikaa tapettiin mm. tutustumalla Hausmylly-yhtyeen luultavasti suurimpaan taiteelliseen saavutukseen: Harja tippu! -videohupailuun. Voi olla, että kyseinen pätkä vaatii naurattaakseen univelan ja kohtuullisen kokemuksen keikkabussin tylsyydestä. Meiltä sattui löytymään molemmat, joten nauroimme itsemme kipeiksi.

Illan ensimmäisenä bändinä soitti Rytmihäiriö, jonka meiningistä tuli nautittua muutaman biisin verran. Maple Crossia ei uskaltanut vilkaista kuin pikaisesti, sillä oma keikka alkoi olla käsillä.

Teatrian pienempi puoli oli loppuunmyyty, eli paikalla oli n. 850 ihmistä. Enemmänkin olisi kuulemma tulijoita ollut, mutta järjestäjä ei osannut tätä odottaa ennakkomyynnin perusteella. Mikäli ihmiset olisivat hankkineet lippuja hanakammin ennakkoon, olisi keikka voitu järjestää isommalle puolelle. No, sama se. Pienemmällä puolella akustiikka ja tunnelma ovat ehkä paremmalla tolalla, joten sisään mahtuneelle yleisölle tämä varmasti sopi.

Keikka lähti liikkeelle tutusti M.A. Nummisen Sikakunnossa -introkappaleella, joka voisi tekstinsä puolesta olla Luihin ja ytimiin -albumilta. Setti avattiin Irvikuvalla, joka on viime aikoina syrjäyttänyt Luo esi, luo nahkan avausrallina. Irveiskuva on loistava aloitus silloin, kun sekä monitori- että salisoundi on kunnossa. Oulussa näin oli, joten homma lähti sujumaan ensitahdeista ja kulki aina valomerkkiin asti. Santun lantio oli erityisen notkealla päällä etenkin pitkästä aikaan settiin nousseessa Seitsemän sinetin takana -kappaleessa, joka soitettin synttäritoivelauluna Rytmiksen Andelle.

Oulun yleisö oli jälleen äänekästä ja kreisiä, minkä ansioista pitkä bussimatka Ouluun ja takaisin ei tunnu läheskään niin pitkältä. Kiitokset jälleen!

Nyt mennään ja meinataan -kiertueen puoliväliä lähdettiin taittamaan pitkällä matkalla pitkin Suomi-neidon reittä. Itse hyppäsin bussin kyytiin Tampereelta, josta saimme mukaan myös jo hyvän matkan Karjalasta kulkeneen Miitri “Korkeahon Ukko” Aaltosen. Bussissa tarinaniskennän erikoismies Santulle avatutui oiva tilaisuus pyöryttää jälleen käyntiin viimeisimmät ja vähän vanhemmatkin kesäuusinnat, kun yleisönä oli vakioporukan lisäksi Rytmihäiriön miehistöä. Rytmis kuumentaisi lauteet niin Seinäjoella kuin Oulussakin, joten kimppakyyti oli luonteva ratkaisu. Ja kyllähän ne äijien mukana erottamattomasti kulkevat vanhat Alibitkin selailee ihan mielellään.

Soundcheck kesti pitkään – tai sitten se vain tuntui siltä. Matkahan oli ollut pitkä ja uuvuttava – tai sitten me vain olimme tehneet siitä sellaisen. Yhtä kaikki, tutun kaapeloinnin ja ruuvailun jälkeen Rytmikorjaamon mittava lava tuntui hyvältä paikalta rokata. Poistuimme hotellille ravitsemaan ja lepuuttamaan elimistöjämme. Hotellin ravintolassa odotti kuitenkin nälkäisiä miehiä kiukuttava tilanne – olimme kuulemma saapuneet tunnin myöhässä ja pöytävarauksemme oli rauennut. Niinpä tarjoilijat kiikuttivat ateriat huoneisimme, joissa jouduimme pastamme nauttimaan huonekunnittain eikä suunnitelman mukaisesti suuren pöydän ääressä. Siis voitteko kuvitella? Ei ole helppoa olla rocktähti.

Aterioinnin jälkeen ohjelmassa oli saunomista ja pikaiset painajaiset. Rytmikorjaamolle oli kuitenkin mentävä hyvissä ajoin, jotta hengen ja ruumiin saisi hereille illan rokkikoitosta varten. Energia- ja urheilujuomien tankkausta, punnerruksia, kitaranräpläilyä ja setin hienosäätöä. Niistä on viimeinen tunti ennen showta tehty.

Rytmihäiriön Gambinan tuoksuiset saatanalliset säkeet upposivat mukavasti Seinäjoen nuorisoon. “En voi pitää tätä sattumana”, olisi voitu eräälläkin Seinäjoella tuotetulla hevirockin saatanallisuudesta varoittavalla äänittellä lausua.

Oman settimme alkaessa paikalla oli lähemmäs 700 korvaparia, mikä on aivan hyvä määrä. Rokkasimme minkä pystyimme. Itselläni soitto kulki ja hauskaa piisasi. Muilla taisi olla hetkittäin vaikeuksia, mutta kenelläpä ei joskus olisi. Perjantaikeikat ovat usein nousujohteisia: alkupuoliskolla saattaa arki vielä kummitella mielessä, mutta lähes aina mieli on arjen mietteistä vapaa viimeistään varsinaisen setin loppuun mennessä. Väkivaltaisesta irtautumisesta iso kiitos kuuluu yleisölle, jonka mylvintä saa adrenaliinit liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Näin tälläkin kertaa.

Vaikeuksiin meinasi joutua myös eräs pitissä häiriköinyt yleisön edustaja, joka oli ottanut Nujerra ihmisen sanoman turhan kirjaimellisesti. Nyrkkien heilutus näytti sen verran vaaralliselta, että jouduimme keskeyttämään soiton pölvästin ojentamisen ajaksi. Vastuutonta huitomista on näkynyt tällä kiertuella enemmänkin. Lienee turha ryhtyä näitä kavereita tällä palstalla opastamaan pitin saloihin. He luultavasti lueskelevat muita sivustoja – olettaen että ovat lukutaitoisia.

Keikan jälkeen ehdimme piipahtamaan adrenaliinin hävitysreissulla hotellin baarissa. Visiitistä jäi mieleen oma suhteellinen selväpäisyys sekä muutama asiakas, joilla oli aina vain asiaa mutta ei ikinä puhekykyä.

Hotelli Atlaksen aamupalalla on kerrankin pirteän näköistä sakkia. Tapana on todeta, että vain hullu jättää aamiaisen väliin, ja tällä kertaa hulluja on vähän. Atlaksen aamupala saa miehistöltämme hyvän arvosanan. Turhat croissantit ja lakkahillot on jätetty pois ja tilalla on hyviä suomalaisia raaka-aineita. Puurot naamaan ja baanalle! Tyhjennämme bussin tyhjistä pulloista sekä tölkeistä ja ojennamme ne roskiksia kaivelevalle Vietmanin veteraanille. Päivän hyvä teko.

Matka Helsinkiin sujuu normaalisti. Bussikin pysyy ehjänä. Aikataulussakin ollaan. Ei siis aika taulussa, vaan aikataulussa. Hyvä!

Perillä Nosturissa saamme vihdoinkin tehdä huolellisen soundcheckin ja tunnelma on kaikinpuolin mainio. Olemme valinneet illan lämmittelyaktiksi Zombin, emmekä mitä hyvänsä zombia vaan The Zombin! Kyseinen demobändien eliittiin kuuluva death metal -akti on jo pitkään pitänyt katsastaa porukalla, ja kun tähän ei meidän kalenterista muuten yhteistä aikaa löydy, niin mikäs sen parempi tapa hoitaa homma kun pyytää bändi lämmittelemään. Jätämme The Zombille ruhtinaallisen puoli tuntia soundcheck -aikaa ja siirrymme bäkkärille viihtymään.

Ja voi luoja, että viihdyttiinkin! Nosturin väki oli tuonut takahuoneeseen Stiga -pöytäjääkiekkopelin ja siitähän riemu syntyi. Exceleitä rakastava Kuisma halusi heti luoda turnauksen asiaankuuluvine sarjataulukkoineen, ja pelaaminen olikin heti alkumetreistä verenmaku suussa vääntämistä leppoisan lätkimisen sijaan. Aavistuksen kilpailuhenkistä porukkaa tämä mäntistömme. Tässä pöytäkirja turnauksesta. En paljasta teille kuka oli kukin, mutta toteanpahan vain, että olen levylaulaja, en pöytäkiekkoilija.

Loppuunmyydyn Nosturin pitäisi yksikseenkin riittää herättämään soittomotivaatio, mutta jos tässä ei ole kylliksi, niin The Zombin esitys ainakin lisää näyttämisen halua. Yleisö näytti pitävän nuorison kalmanhajuisesta ulosannista, ja jopa pitti pyöri näyttävästi. Ei muuta kuin vessaan hieromaan vehkeet puolikoviksi ja lavalle.

Keikka on loistava. Irvikuvaa kokeillaan ensi kertaa aloituskappaleena ja settihän nytkähtääkin aiempaa varmemmin liikkeelle. Nosturin monitorointi on niin hyvä, että poppari pääsee keskittymään oleelliseen heti alkumetreistä lähtien. Ei tarvitse miettiä teknisiä yksityiskohtia, voi vain vatkata päätä ja näyttää hyvältä. Puolitoistatuntinen sujuu nopeasti, soitamme jopa kahdet encoret ja siirrymme takahuoneeseen kehumaan toisiamme. Sekalainen seurakunta pamahtaa takahuoneeseen ja jatkoja suunnitellaan. Vaikka olen hikinen ja onnellinen, tajuan yhtäkkiä potevani koti-ikävää. Teen pikaisen päätöksen lähteä yöbussilla kotiin Tampereelle.

Bussissa autan kahta nuorta määttäläistä hevaria kymmenellä sentillä, jotta saavat paluutiketit keikalta kotiin. Samalla ostan itselleni halpaa juttuseuraa. Kiitos siitä ja kiitos myös samaan seuraan liittyneelle tamperelaiselle neitokaiselle. Kotona kun kömmin omaan sänkyyni ja suljen silmäni, niin tuntuu kuin koko huone pyörisi. Sitä se pään vatkaaminen teettää. Pieni hinta onnistuneesta viikonlopusta.

Herään perjantaiaamuna jo 7.50, sillä olen hätäpäissäni mennyt lupaamaan osallistuvani YleX:n aamuvisailuun. Aikainen herätys ei teille oikeissa töissä käyville ole mitään uutta, mutta kaltaiselleni taivaanrannan maalarille tämä taitaa olla vuoden ensimmäinen herätys ennen aamukahdeksaa. Heti aamutuimaan minulta siis kysellään Illinoisin kuvernööriä ja Jorma Uotisen aktiivikäytössä olevien silmälasien määrää. Ei löydy tietoa moisiin vastauksiin ja tavis-vastustajani Heikki vie visailun luvuin 5-3. Heikki raksalle pullistelemaan, hippi kahvinkeittoon.

Yhytän Tuomon rautatieasemalta. Taitamme junalla matkan Tampereelta Lahteen, jossa hyppäämme tutun bussin kyytiin jatkaaksemme Kuopioon. Lähes koko retkueemme on sairastellut edellisestä keikasta saakka, eivätkä kaikki ole kunnossa vieläkään. Lepoaikaa ei ole mitä ilmeisemmin ollut riittävästi, sillä lämpölukemia nousee itse kullekin. Enpä ole lensulta säästynyt minäkään, mutta levolle ei ole sijaa, sillä eihän näissä töissä tunneta sairaslomaa. Sen verran pysyvästi on asemoitu aivot rokkausasentoon jo 80-luvulla, että eipä ketään tunnu räkätauti lopulta edes suuremmin vaivaavan. Tuleepahan vaihtelun vuoksi käytettyä nenäliinojakin tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kommelluksitta matka ei suju. Bussin sisätiloihin alkaa nousta kova bensiinin haju ja tarkempi tutkimus osoittaa jonkun motin nakuttavan tai hihnan luistavan vai mitä niitä autoissa nyt ongelmia sitten onkaan. Kuskimme Roope selvittää missä lähin oikea huoltamo sijaitsee (nykyiset ABC:t sun muuthan huoltavat ihmisiä, eivät autoja) ja rokkarilla alkaa armoton ajantappaminen sillä välin kun autoa korjataan. Kahvilaa ei tästa paikasta löydy, mutta muuta ajanviihdettä kyllä. Uskokaa minua, että on huvittava näky kun Annala-Hämäläinen parivaljakko lompsii autokaupassa mukatietävinä. Eipä tullut pukumiehet ehdottelemaan koeajoa.

Vihdoinkin matka jatkuu. Kuopio herättää mukavia fiiliksiä. Olen joskus julkisesti retostellut olleeni siellä seksilomalla. Se pitää paikkansa. Seksiä savossa. Ihanaa. Nykyäänhän seksi latistuu useimmiten vain puheen tasolle, pelkäksi käsitteeksi. Käsite. Käsitättehän? Hyrde ainakin käsittää.

Special 45 on meille uusi paikka. Yleensä olemme soittaneet Kuopion keikat Henry’s Pubissa, mutta vaihtelun vuoksi on kiva käydä toteamassa uuden paikan tunnelma. Paikka soveltuu rokkaukseen aivan hyvin. Äänten tarkastelu menee minulta tosin penkin alle, sillä lämpö nousee niin kovaksi, että joudun repimään kaikki pakkaamani vaatteet päälle ja hakemaan paitakojulta lisää. Muistikuvat soundcheckistä jäävät huteriksi, jotain ongelmia usiamptorien kanssa oli, mutta sekin taitaa kuulua asiaan. Baarin keittiön ranskalaiset naamaan ja Atlas-hotelliin lepäämään.

Paikalle virtaa ihan kivasti väkeä. Keikka on meiltä aavistuksen varovainen, ei missään tapauksessa huono, mutta ei ehkä ikimuistoinen. Flunssa ei verota esitystä kuitenkaan ihan niin paljon kun ennalta luulisi, ja keikan jälkeen päädymme pekuloinnin lopputuloksena totemaan keikan olleen aivan hyvä. Ei mitään uuttaa siis silläkään saralla.