MOKOMA.COM

Harjavallan onnistunutta keikkaa purettiin saunallisessa takahuoneessa sen verran pitkään ja hartaasti, että aamuseiskan lähtö kohti Helsingin Kulttuuritaloa meinasi vähän yskiä. Vartin sisään lähes koko remmi oli kuitenkin kömpinyt bussiin, jonka vuodepaikoille oli kovasti tunkua. Santtu heittäytyi bussin ovella herrasmieheksi ja päästi viimeisenä hotellin ovesta astelleen Kuisma “Liekehtivä Torni” Aallon edellään rakkaaseen kulkupeliimme. Seurauksena oli, että Torni nappasi viimeisen vapaan vuodepaikan ja Jarkko “Peppu-Jarno” Heilimo sai sänkyynsä intiimiä seuraa “patukkamiehestä”.

Parin tunnin nuokkumisen jälkeen saavuimme Kulttuuritalolle, jossa oli odottava uramme kummallisimmista “keikoista”. Meidät oli kutsuttu esittämään kappaleemme Marras livenä ÄKT:n järjestämään Emma-gaalaan, jossa palkitaan vuosittain menestyneimmät kotimaiset musiikintekijät. Tavallaan oli jo tiedossa, että kuulostaisimme “maallikon” korvaan automaattisesti pykälää paskemmalta kuin sing- tai playbackina esiintyvät artistit mm. olemattoman soundcheck-ajan takia. Tämän hyväksyimme, sillä livenä soittaminen on meille kuitenkin jonkinmoinen kunnia-asia. Hommasta kehkeytyi kuitenkin uramme pisimmät kolme ja puoli minuuttia.

Soundcheckissä homma toimi mukavasti. Vaikka ulos menevää soundia emme päässeet kuuntelemaan, hyvä monitorointi vapautti tunnelman ja odotukset illan suhteen alkoivat nousta.

Tapettavaa aika jäi checkin ja vedon väliin rutkasti. Tätä tapettiin enimmäkseen pöytälätkää pelaten, sponsorivirvokkeita hörppien sekä tuttuja morjestellen lämpiötiloissa. Mukavaahan se semmoinen on.

H-hetki kuitenkin katkaisi leppoisan joutenolon. Astelimme lavalle pyrkimyksenämme toisintaa soundcheckissä hyvin sujunut esitys. Ensimmäiset tekniset ongelmat riivasivat juontajan langatonta mikrofonia, joka alkoi pätkiä juonnossamme. Pientä pätkimistä havaittiin myös itse juonnossa, jossa lavalle kuulutettiin Annalan, Hämäläisen ja Hyrkkään lisäksi Sinkkonen ja ilmeisesti Aarro. Tämän johdosta kutsuimme juontaja-neitoa loppuillasta mm. Juusoksi.

Ensimmäisten sointujen auettua aukesi meikäläisen monitorissa myös n. 120 desibelin voimalla ja tasaisella läpitunkevalla nuotilla huutava kierto. Nuotti oli selkeä ja tasainen, mutta itse biisiin se ei sopinut laisinkaan.

Alkoi tuskainen odottelu. Ainahan tekniikan ryhmä saa tällaiset häiriöt kuriin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin. Tällä kertaa helpotusta ei kuitenkaan tullut. Välillä kierto hiukan vaimeni, mutta niin vaimenivat myös monitorit, joita yritettiin säätää kierron loppumisen toivossa. Omasta soitosta saati laulusta emme kuulleet juuri mitään. Nuotit piti valita kaulalta näkömuistin mukaan, pohjalta “tuosta se on ennenkin mennyt”. Koska emme kuitenkaan olleet varmoja, kuuluuko häiriö tai epävarma suoritus ulospäin, pyrimme pitämään pokerin, esitimme rock-yhtyettä, ja toivoimme parasta.

Vedon jälkeen vitutus oli sanoinkuvaamaton. Tuttujen viestit kertoivat pian, että toimituksemme kuulosti ulospäin suunnilleen yhtä pahalta kuin miltä se oli tuntunut soittaessa. Päätimme turruttaa tuskan suomalaiskansallisin menetelmin ja tartuimme hanakkaasti sponsoripulloihin. Mieleen jäi mm. Ari Koivusen heittely gaalan lopputekstien aikana. Ja hetkinen, eipä illasta juuri muuta tarttunutkaan muistoihin. Ehkäpä hyvä niin.

Gaalaan seuraavalla viikolla saimme Yleltä viestin, jossa tapahtunutta pahoiteltiin sekä syitä pohdittiin. Ilmeisesti kyse on ollut kontrolloimattomista median käyttämistä langattomista mikrofoneista, jotka ovat olleet samalla taajuudella sekä juontajan mikrofonin sekä Kuisman langattoman kanssa. Kuisman kitara ilmeisesti kiersi meikäläisen monitorissa, josta kiertoa ei osattu jäljittää. Mutta aivan sama. Ikinä ei enää mennä Emma-gaalaan soittamaan, paitsi jos pyydetään.

Seinäjoelta pohjoiseen liikuttaessa asiaan kuuluu piipahtaa Top Sound-nimisessä soitinliikkeessä, jonka valikoima on melkoisen mittava. Sieltä on aiemmilta reissuilta tarttunut mukaan mm. käytetty Bossin HM-2. Toki kyseinen kapine tuli hankittua jo 80-luvun lopulla, mutta Jallu Javanaisen erikoismuuntaja teki siitä selvää heti tuoreeltaan. Tällä kertaa hankinnat jäivät melko vähäisiksi: basisti Santulle kieliä ja kitaristi Hämäläiselle hurjan hintainen Fuzz-pedaali.

Matka taitettiin normaaliin tapaan tunti-pari jäljessä aikataulusta. Niinpä perillä Teatrialla kasasimme kamat liki festarinopeudella. Äänimaisema saatiin ripeästi hallintaan sekä salin että lavan puolella.

Oulussa on aina ollut erityisen mukavaa ehkä kaikkien aikojen ensimmäistä keikkaamme lukuun ottamatta. Samat odotukset olivat myös tältä illalta.

Poistuimme lavalta yhtä nopeasti kuin olimme sinne kiivenneetkin, sillä muitakin soundcheckaajia oli jonossa. Rytmihäiriön lisäksi lauteille nousisi myös Maple Cross, jonka c-kasetti- ja vinyylituotantoa tuli muinoin diggailtua kovastikin.

Momentumin varjeleminen on keskeisiä tavoitteita keikan alkua odotellessa. Toisaalta on hyvä huilata, mutta toisaalta niin syvään lepotilaan ei saa vaipua, että hereille ei enää pääse. Oulussa suurin osa porukasta katsoi parhaaksi jäädä ylläpitämään valvetilaa hyvin varusteltuun takahuoneeseen. Aikaa tapettiin mm. tutustumalla Hausmylly-yhtyeen luultavasti suurimpaan taiteelliseen saavutukseen: Harja tippu! -videohupailuun. Voi olla, että kyseinen pätkä vaatii naurattaakseen univelan ja kohtuullisen kokemuksen keikkabussin tylsyydestä. Meiltä sattui löytymään molemmat, joten nauroimme itsemme kipeiksi.

Illan ensimmäisenä bändinä soitti Rytmihäiriö, jonka meiningistä tuli nautittua muutaman biisin verran. Maple Crossia ei uskaltanut vilkaista kuin pikaisesti, sillä oma keikka alkoi olla käsillä.

Teatrian pienempi puoli oli loppuunmyyty, eli paikalla oli n. 850 ihmistä. Enemmänkin olisi kuulemma tulijoita ollut, mutta järjestäjä ei osannut tätä odottaa ennakkomyynnin perusteella. Mikäli ihmiset olisivat hankkineet lippuja hanakammin ennakkoon, olisi keikka voitu järjestää isommalle puolelle. No, sama se. Pienemmällä puolella akustiikka ja tunnelma ovat ehkä paremmalla tolalla, joten sisään mahtuneelle yleisölle tämä varmasti sopi.

Keikka lähti liikkeelle tutusti M.A. Nummisen Sikakunnossa -introkappaleella, joka voisi tekstinsä puolesta olla Luihin ja ytimiin -albumilta. Setti avattiin Irvikuvalla, joka on viime aikoina syrjäyttänyt Luo esi, luo nahkan avausrallina. Irveiskuva on loistava aloitus silloin, kun sekä monitori- että salisoundi on kunnossa. Oulussa näin oli, joten homma lähti sujumaan ensitahdeista ja kulki aina valomerkkiin asti. Santun lantio oli erityisen notkealla päällä etenkin pitkästä aikaan settiin nousseessa Seitsemän sinetin takana -kappaleessa, joka soitettin synttäritoivelauluna Rytmiksen Andelle.

Oulun yleisö oli jälleen äänekästä ja kreisiä, minkä ansioista pitkä bussimatka Ouluun ja takaisin ei tunnu läheskään niin pitkältä. Kiitokset jälleen!

Nyt mennään ja meinataan -kiertueen puoliväliä lähdettiin taittamaan pitkällä matkalla pitkin Suomi-neidon reittä. Itse hyppäsin bussin kyytiin Tampereelta, josta saimme mukaan myös jo hyvän matkan Karjalasta kulkeneen Miitri “Korkeahon Ukko” Aaltosen. Bussissa tarinaniskennän erikoismies Santulle avatutui oiva tilaisuus pyöryttää jälleen käyntiin viimeisimmät ja vähän vanhemmatkin kesäuusinnat, kun yleisönä oli vakioporukan lisäksi Rytmihäiriön miehistöä. Rytmis kuumentaisi lauteet niin Seinäjoella kuin Oulussakin, joten kimppakyyti oli luonteva ratkaisu. Ja kyllähän ne äijien mukana erottamattomasti kulkevat vanhat Alibitkin selailee ihan mielellään.

Soundcheck kesti pitkään – tai sitten se vain tuntui siltä. Matkahan oli ollut pitkä ja uuvuttava – tai sitten me vain olimme tehneet siitä sellaisen. Yhtä kaikki, tutun kaapeloinnin ja ruuvailun jälkeen Rytmikorjaamon mittava lava tuntui hyvältä paikalta rokata. Poistuimme hotellille ravitsemaan ja lepuuttamaan elimistöjämme. Hotellin ravintolassa odotti kuitenkin nälkäisiä miehiä kiukuttava tilanne – olimme kuulemma saapuneet tunnin myöhässä ja pöytävarauksemme oli rauennut. Niinpä tarjoilijat kiikuttivat ateriat huoneisimme, joissa jouduimme pastamme nauttimaan huonekunnittain eikä suunnitelman mukaisesti suuren pöydän ääressä. Siis voitteko kuvitella? Ei ole helppoa olla rocktähti.

Aterioinnin jälkeen ohjelmassa oli saunomista ja pikaiset painajaiset. Rytmikorjaamolle oli kuitenkin mentävä hyvissä ajoin, jotta hengen ja ruumiin saisi hereille illan rokkikoitosta varten. Energia- ja urheilujuomien tankkausta, punnerruksia, kitaranräpläilyä ja setin hienosäätöä. Niistä on viimeinen tunti ennen showta tehty.

Rytmihäiriön Gambinan tuoksuiset saatanalliset säkeet upposivat mukavasti Seinäjoen nuorisoon. “En voi pitää tätä sattumana”, olisi voitu eräälläkin Seinäjoella tuotetulla hevirockin saatanallisuudesta varoittavalla äänittellä lausua.

Oman settimme alkaessa paikalla oli lähemmäs 700 korvaparia, mikä on aivan hyvä määrä. Rokkasimme minkä pystyimme. Itselläni soitto kulki ja hauskaa piisasi. Muilla taisi olla hetkittäin vaikeuksia, mutta kenelläpä ei joskus olisi. Perjantaikeikat ovat usein nousujohteisia: alkupuoliskolla saattaa arki vielä kummitella mielessä, mutta lähes aina mieli on arjen mietteistä vapaa viimeistään varsinaisen setin loppuun mennessä. Väkivaltaisesta irtautumisesta iso kiitos kuuluu yleisölle, jonka mylvintä saa adrenaliinit liikkeelle kerta toisensa jälkeen. Näin tälläkin kertaa.

Vaikeuksiin meinasi joutua myös eräs pitissä häiriköinyt yleisön edustaja, joka oli ottanut Nujerra ihmisen sanoman turhan kirjaimellisesti. Nyrkkien heilutus näytti sen verran vaaralliselta, että jouduimme keskeyttämään soiton pölvästin ojentamisen ajaksi. Vastuutonta huitomista on näkynyt tällä kiertuella enemmänkin. Lienee turha ryhtyä näitä kavereita tällä palstalla opastamaan pitin saloihin. He luultavasti lueskelevat muita sivustoja – olettaen että ovat lukutaitoisia.

Keikan jälkeen ehdimme piipahtamaan adrenaliinin hävitysreissulla hotellin baarissa. Visiitistä jäi mieleen oma suhteellinen selväpäisyys sekä muutama asiakas, joilla oli aina vain asiaa mutta ei ikinä puhekykyä.

Edellisenä iltana Hyge poistui kesken keikan tsekkaamaan vatsalaukkunsa sisällön. Oma vatsalaukkuni taisi kokea sympatiaa rumputaiteilijaa kohtaan, sillä jouduin lähtemään after skistä aivan ennen aikojani samojen oireiden takia. Pulautus jäi kuitenkin onneksi kertarykäykseksi ja yhden huonosti nukutun yön kestäneeksi huteraksi oloksi. Aamu valkeni lopulta Jyväskylässä kalvakkaan harmaana. Myös sää oli väritön ja sateinen, kuten Suomen talviaamuilla nykyään on tapana.

Huonekuntamme (Saikkonen, Aalto, Hölttä) vääntäytyi kuitenkin reippaasti ylös sängyistä päivystämään edellisenä iltana kuskin ja kiertuemanageri Hyrkäsen kanssa sovitulle kohtaamispaikalle hotellin eteen. Parikymmentä minuuttia sateessa odoteltuamme teimme kuten kuvitella saattaa. Minä ja Hölttä painuimme tien toiselle puolelle Irkkubaariin ja Kuisma urheiluliikkeseen salibandy-mailaostoksille. Tuntia myöhemmin saimme puhelinsoiton, että muu porukka odottelee meitä Lutakon pihalla. No, kuka oli väärässä paikassa, milloin, ja kuka mitä häh. Se ei selviä koskaan. Pääasia on, että iloinen matka kohti Tamperetta pääsi alkamaan.

Pakkahuoneella teimme johtopäätöksen Kuisman uudesta mailasta, tapettavan ajan määrästä ja Pakkiksen valtavasta lattiapinta-alasta: salibandy-mailaostoksille! Haimme Markon kanssa mailat ja aloitimme armottoman hikoilun pallopelin parissa. Maalivahtina toimi kuskimme Roope, joka oli täysin ohittamaton – ainakin meille apuritason kenttäpelaajille. Hauskuutta jatkettiin tuntitolkulla aina soundcheckiin asti. Äänet tarkistettuamme lähdimme naapuribaariin viihdyttämään kitarateknikkomme Lettusen häävieraita muutamalla Mokoma-viisulla. Hetken soiteltuamme ja Lörssonien nuorta rakkautta ihailtuamme, halailimme päivän sankarin ja sankarittaren ja poistuimme jännittämään päivän varsinaista keikkaa.

Meitä ennen lavalle nousi aina viihdyttävä Rytmihäiriö, jonka soittoa ei oman keikan alla taaskaan uskaltanut juuri kuunnella. Oman keikkamme alkuun mennessä saliin oli saapunut n. 1200 ihmistä, mikä on aivan hyvä määrä. Uusia ralleja puskettiin läpi taas hirveä määrä, puolet setistä. Soitto kulki kohtuullisen hyvin, ja osa porukastamme tuntui olevan aivan liekeissäkin.

Uuden levyn kiertueilla muistaa aina hyvälaatuisen rutiinin merkityksen. Uusien kappaleiden kohdalla sitä ei vielä ole, ja niinpä lavalla joutuu keskittymään enemmän oikein soittamiseen kuin bailaamiseen. Ja uusia kappaleitahan ei opi soittamaan livenä kuin soittamalla niitä livenä. Treenikämpän ja lavan olosuhteet ovat niin erilaiset.

Nykyisen kotikaupungin yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, sillä palasimme lavalle vielä toiseen kertaan. Vaikutti myös siltä, että yleisössä oli nuorta polvea, joilta oli Takatalvi vielä kuulematta.

Tämä viikonloppu oli jo läpeensä hyvä, kiitokset kaikille. Tästä on hyvä jatkaa!