MOKOMA.COM

Lahti, Suomen Chicago ja (monkey)businesss-city oli poikain soittoretken kohteena. Hallituin ja varmoin ottein ohjasti Hessu mobiilinsa Torven eteen ja jäisten instrumenttien roudaus oli alkava. Rumpusetti aseteltiin pienehkölle, mutta viihtyisälle lavalle, toisin kuin edellisellä Torven vierailullani Vaeltavan Hyypiön kanssa, jolloin katsoin omaksi ja muiden parhaaksi iskeä tahtia takahuoneessa. Se oli kai sitten taidetta tai todennäköisesti ei kuitenkaan…

Illan mystisimmät hetket koettiin heti sound-checkin jälkeen, kun Hegemonius suoritti hämmentävän katoamisnumeron. Muu retkue suunnisti talon tarjoamalle aterialle viereiseen ravintolaan, mutta bassotaiteilijaa ei näkynyt missään. Mitä noiden kadonneiden hetkien aikana tapahtui jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Hesekiel palasi takaisin luoksemme äänetönnä, tyhjä katse silmillään ja nälkäisenä kuin nuori puuma. Epäilemme vahvimmin ulkoavaruuden olioiden toimesta tapahtunutta abduktiota, jossa Hegen DNA on kopioitu ja siitä tullaan tulevaisuudessa jalostamaan uusi basistien superrotu jossain kaukaisessa galaxissa. Jäämme odottamaan…

Jos keikasta jotain pitää sanoa, niin se oli sellainen yks” vitin bingo-iltama, ilman Saludopaketin voittomahdollisuutta. Ymmärtäähän sen. Joulun kinkkubakkanaalit takana ja Uuden Vuoden tinaukset jo mielessä. Ei riitä ihmisillä puhti riehua. Meillä riitti kyllä, mutta myö ollaankin vähän vitin väjöjä ja tykätään soittaa heviä!

Muutenkin jo kovia kokeneen Hesuviuksen kohtaloksi jäi pulahtavien pelimannien kuskaaminen takaisin syntymäsijoille Karjalaan. Itse jäin nauttimaan “Lahen” öisistä tunnelmista kera rumputaitaja Jean Hysen, jonka päähän Marko koki tarpeelliseksi iskeä nenäni näppärällä kaulaliinakuristusotteella. Aamulla oli naama kipeä.

Esiinnyimme Chuck Schuldnerin (Deathin laulajakitaristi, biisintekijä, Death Metallin isä sekä suuri esikuva) poismenon 1 vuotisjuhlassa Tampereella. Tunnelma oli leppoisa, ei ehkä kovinkaan harras, mutta paikalle saapunut satapäinen yleisö oli varmasti hengessä mukana; siksi paljon pitkiä hiuksia, värikkään mustia t-paitoja ja niittivöitä salissa parveili.

Orkesterimme saapui kerrankin ajoissa paikalle. Ilmassa oli aistittavissa suuren soittojuhlan tuntua. Paikanpäällä tapasimme vanhoja tuttuja, jotka ystävällisesti virnistellen ilmoittivat meidän olevan oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Soundcheck saattoi siis alkaa. Olin hankkinut uuden lelun, t.c. electronicsin “Integrated Preamplifier” vimpaimen, joka vaikuttaa kitaravahvistimeen kuten amfetamiini ihmiseen, sanoivat kokeneemmat rock-hahmot. Sitä kokeillessahan se illan tylsin osuus meni. Olipa hyvä. Djent djent.

Täytyy sanoa että nyt jännitti. Esiinnyimmehän liki ensimmäistä kertaa liki puhtaasti heavy metal -urpoista (terveisiä vaan kaikille) koostuvalle yleisölle. Onko crossover-seikkailumme radiopopin ihmeellisessä maailmassa nyt lopullisesti taaksejäänyttä elämää, saattoi jo innokkain pohdiskella. Ammentaahan leijonan osa tulevan 3. levyn materiaalista vaikutteensa 80-luvun lopun thrash-metallista. Mikä on muuten ihan helvetin hyvä juttu. Sekä se että se toinen.

Keikka meni mukavasti. Joittenkin Martikaisen ja Rautiaisen lämmittelemä hevijengi katseli meitä kädet puuskassa ymmärtävän näköisesti, kuten meidän keikoilla jengillä monesti tapana onkin. Kiitos, olitte hyvä yleisö. Loppukeikkaa kohti meininki toki parani. Siitä piti huolen laulusolisteista parhain ja kaunein. Pankaas rinki pystyyn, niin kerron.

Koska olen aina 100% keskittynyt lavalla (en tosin aina kitaransoittoon) en edes aluksi tajunnut mitä tapahtui, mutta yht’äkkiä Markoa ei näkynyt missään. Sen sijaan lavan edustalla oli käynnistä jotain, jota voisi luonnehtia esim. kreikkalaiseksi miesrakkaudeksi. No kaikelle löytyy luonnollinen, heteroseksuaalinen, selitys: Marko oli siinä keikan ohessa sitten lähtenyt poliisiksi kahden kaveruksen väliseen voimanmittelöön. Oli hieman humoristisen näköistä, kun suuri henkinen johtajamme piteli toisella kädellä mikrofonia (laulusuorituksen juurikaan kärsimättä) ja toisella kädellä taltutti miehen kokoista miestä kyynärlukko-otteella (tämä taisi olla nyt sitä kuuluisaa “karatea”). Tunnelman rauhoituttua, orkesterimme kiistämätön keulakuva pomppaa lavalle muina miehinä ja itseensä tyytyväisenä. Taitaapaa tuo ihmisyyden parrakas projektio antaa kaupan päälle vielä kavereille muutaman tärkeän elämänohjeen. Miettikää niitä, kaverit, kun kerta ilmaiseksi saatte!

Sitten soitti Rotten Sound, maalarimestarit helvetistä. Siinä ihmetellessä meni hermo, soittomotivaatio ja useampi keskiolutmuki. Sitten soitti, Diablo. Tampereen konepäät, paholaisenkätyrit mylläsivät loputkin purut allekirjoittaneen päässä. Sitten kitarataiteilija Petosalmi tarjosi noidankeitoksen, jossa ei liene muuta ollut kuin pari desilitraa viinaa. Sitten mentiinkin kotiin, hyvässä järjestyksessä.

Musiikkia kolmannella – yksi, kaksi, kolme! Saimme käskyn toimia viihdeorkesterina Itsenäisyyspäivän vastaanotolla Lappeenrannan Grammarissa, Kasettiasema-klubin järjestämässä juhlatilaisuudessa. Paikalla oli itse presidentti Kekkonen (tai itse asiassa Kekkoseksi pukeutunut Riiali, kuten myöhemmin kävi ilmi), sekä suurehko joukko hyvin pukeutuneita oman elämänsä airueita.

Keikkaa edeltävissä treeneissä tunnelma oli kireä; vanhat blues-ukot joutuivat näet soittamaan nuoteista! Eihän se käy päinsä. “V*ttu mie mikään Frank Zappa ole!” saattoi joku tiuskaista suuttuneena. Tarkoituksena oli kuitenkin kunnioittaa Suomen oikeaa kansallislaulua, Jean Sibeliuksen Finlandia-hymniä, soittamalla se a) oikein b) neljällä eri kitaralla c) peräti neliäänisesti! Noh, harjoitus tekee metsurin, vaikka väkisin. Lopputuloksena saimme soittimemme soittamaan samaa kappaletta, ja voi pojat, kuulostipa se komealta.

Grammarin samettimatolla vetäistiin kravatit kaulassa ja rippipuvut päällä tyrmäkkä backline-keikka, joka aloitettiin siis Finlandia-hymnillä Markon soittaessa 1. tenorimelodiaa. Siitä selvittyämme rymistelimme juhlayleisolle pari thrash-metal kappaletta, sekä joukon muita polyfonisia musiikkiesityksiä. Esityksemme koreografiaksi valitsimme kitaristiroudarimme Santtu Hämäläisen suunnitteleman “Takinkerääjän tanssin”. Esityksessä valitsimme sopivan tauon noin puolivälissä settiä, jonka aikana orkesterin hikoilevat urheiljanuoret luovuttivat puvun takkinsa “kuin yksissä tuumin” hovimetsuriksi pukeutuneen Santun käsivarsille. Luulimme sen näyttäneen tyylikkäältä. Ilta vanheni erilaisten virvokkeiden sekä juhlavasti pukeutuneiden viehättävien daamien seurassa. Aamuyöllä kuulimme Pirisen äänentoistolaitteista viihdemusiikkia, jonka aikana solmiot käännettiin nk. Juice-asentoon. Kiitos järjestäjille, eritoten Adelle. Sie se tiiät!

Löylykauha kainaloon ja nenä kohti menosuuntaa. Näinhän se menee, Jyväskylä ja löylykauha on tätänykyä yhtä erottamaton parivaljakko kuin vaikkapa Auvo ja Kultsi. Taannoinen löylykauhahassuttelu jyväskyläläisessä ravitsemusliikkeessä alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Ainakin meidän mielestä sillä muilta ei olla edes kyselty. Omalla tavallaan tämä kertoo myös Mokoma-orkesterin “hurjuuden” tasosta. Eli kokolailla poikamaista puuhastelua, jos vertaa vaikka Mötley Crüen “Dirt” -kirjassa kerrottuihin aktiviteetteihin. Mut kyl myö viel joku päivä! Vähän vielä treenataan…

Jyväskylässä oli kylmä. Lutakossa oli kylmä. Talvella on joskus kylmää. (Eikö Iron Cross keikkaillut talvisin, vai mitähäh??? Too hot to rock, jepjep..) Juuri vaihdetut rumpukalvot yhdistettynä tähän helvetilliseen kylmyyteen aiheuttivat rumpujen lähes täydellisen soimattomuuden. Opettele tässä nyt sitten vielä vanhoilla päivillä rumpuja virittämään. Mie en ala. Vähän lohtua toi Viikate kollega Simeonin tunnustus, että ei hänkään taida rumpujenvirityksen kaikkia saloja. Mehän voitaisiin perustaa sellainen viritystaidottomien rumpalien turvakoti tai joku vitin iltapäiväkerho. Siellä rumpalit voisivat purkaa pettymyksen tunteitaan ja kerrata kaikkia epäonnistuneita viritysyrityksiään. Lopuksi kuivattaisiin kyyneleet samaan nenäliinaan ja halattaisiin tavattoman hellästi ja pitkään. “Kyllä se siitä, kapulaa pystyyn ja uutta kalvoa koukkuun” -toivotuksen kaikuessa tinnityksen runtelemissa korvissamme, lähtisimme kohti omia rumpupallejamme. Ilmoittautumisia otetaan saunavastaan.

Vitit vireestä. Kun koittaa aika rokata, silloin rokataan oli vire mikä hyvänsä. Äijien ja soitinten vire oli vahvaa perustasoa. Ei tarjottu ultimaattista rock’n roll räjähdystä, mutta ei se nyt ihan paskakaan veto ollut. Muutama uusi biisi sai ensiesityksensä suurelle yleisölle ja kai siellä lavalla jotain muutakin tapahtui, mie en vaan muista. “Takatalvi” omistettiin keikkamyyjä Toko-toko-toko-toko-toko-tokolalle, jolle kuuluu kiitos myös yösijasta & aamupalasta, eli tattis vaan!

Keikan jälkeen orkesterin ‘kikkeliskokkelis kainalopieru -osasto’ tutustui innostuneena takahuonetarjoiluun ja Jyväskylän yön tarjoamiin iloittelumahdollisuuksiin. Pienen pettymyksen aiheutti allekirjoittaneen & kitaristiroudari Santun järjestämien keski-aikaisten turnajaisten vähäinen kansansuosio. Tarkoituksena oli napata valtava palmu (terveisiä Adelle!) kainaloon ikäänkuin peitseksi, hypätä kaverin reppuselkään, kiihdyttää “ratsu” hurjaan laukkaan ja kohdata samoin varustautunut parivaljakko yökerhon käytävällä. Toinen orkesterimme kitarasankareista piti ajatusta hyvänä, mutta ilmoitti kuitenkin jättävänsä turnajaiset väliin, koska ei haluaisi millään viettää yötään putkassa. Ei väkisin.