Perjantaiaamuna tunsin jo herätessäni, että jotain oli edellisestä viikonlopusta jäänyt hampaankoloon. Parin hieman heikomman suorituksen saattelemana olisi toki mukava tiristää mehut illalla niin itsestään kuin yleisöstäkin. Moisten ajatusten saattelemana istahdin Mänttibussin apukuskin istuimelle ja annoin kuskin penkillä istuvalle Miitrille osoitteeksi Seinäjoen. Matka taittuikin mukavasti, sillä autossa oli väljää. Osa porukasta teki kyytiä asuntoautolla, mikä oli välttämätöntä, sillä mukaan oli tällä kertaa pyydetty kaikki ystävät ja kylänmiehet.
Perillä festivaalialueella olimme tapojemme vastaisesti tällä kertaa ajoissa. Soundeja tsekkaamaan olivat puolestamme lupautuneet oikein suuren maailman tapaan Juha “Juge” Javanainen ja Teemu “Tege” Saikkonen. Sillä välin kun pojat luohivat, me nautimme Provinssirokin takahuonetarjoilun ylenpalttisuudesta. Provinssin ideanahan on se, että artistiin katsomatta kaikilla on sama kattaus takahuoneessa. Ei siis ole väliä onko Mokoman mäntti vai itse David Bowie – kaikki saavat saman kohtelun. En kuitenkaan usko, että Bowie poistuessaan olisi tyhjentänyt takahuoneen karamellit ja sipsit lätkäkassiin paluumatkan pikkunälän varalle.
Yhdeksän jälkeen aloitimme varsin rässipainotteisen settimme. Yleisöä oli tullut telttaan enemmän kuin se olisi vetänyt, ja kannustuslaulut raikuivat jo hyvän aikaa ennen esiintymistämme. Soitto kulki ja yleisö oli niin hyvin mukana, että se meinasi saada raavaat miehet kyyneliin kesken keikan. Exoduksen ja Kotiteollisuuden pojatkin olivat katsomassa keikkaa, ja ainahan se mieliä lämmittää, että kollegat kannustavat. Kaiken tämän jälkeen olo oli euforinen. Kuusi kuppia kahvia naamaan ja festivaalialueelle pöhisemään!
Perjantai-illan keikoista ei ole hirveän vahvaa muistikuvaa – oma veto oli niin myöhään ettei ehtinyt näkemään juuri muuta kuin Exoduksen ja Timo Niskalaukauksen. Sen verran tuli kuitenkin oltua myös hyvä ihminen, että autoimme Santun kanssa Battleloren Kaisaa pulassa. Ja mikäs on Kaisaa auttaessa, mukava karjalan plikka. Jonkin sortin jatkotkin olivat majapaikkamme steinerkoulun takapihalla, mutta siitä te ette tahdo enempää kuulla, enkä enempää kertoisikaan.
Lauantaiaamu alkoi lupsakasti potkupallon merkeissä. Piti pelata kultainen maali -systeemillä kymmeneen, mutta pelattiinkin kahteen, sillä gaselleina aloittaneet pelimiehet muuttuivat jo viiden peliminuutin jälkeen merileijoniksi. Vähän “hartsporttia” naamaan ja pian pojat olivatkin jo vesinokkaeläimiä. Lähdin festivaalialueelle, sillä en halunnut nähdä orkan poikien seuraavaa metamorfoosia.
Lauantain bändit olivat kohdillaan! Jo päivällä Dillinger Escape Plan oli juuri niin hyvä kuin ennakkoon lupailtiin. Hieman typerästi bändi oli buukattu soittamaan samaan aikaan kun Kotiteollisuus louhi saarilavalla, joten monelta raskaan musiikin ystävältä DEP jäi varmaan näkemättä. Kaikkea hyvää ei voi saada. Meshuggahia odoteltiin koko päivä kieli pitkällä ja hyvinä “lämmittelybändeinä” toimivat ainakin Diablo ja Hypocrisy. Jotain levottomia haastattelujakin ehdittiin tekemään ainakin Ylexille, Sub-tv:lle ja jopa Kerrangiin. Näitä haastatteluja ei soisi koskaan julkaistavan, sen verran levotonta oli sakki lauantaipäivän huumassaan. Kiitokset herroille Adolf Virtanen ja nuorempi Pasanen varsin merkittävästä taustatuesta arvokkaissa haastattelutilanteissa. Pojat kun vain päättivät, että hekin haluavat telkkariin…
Meshuggah oli niin hyvä, ettei sanotuksi saa. Tai sitten: Sanokaa Mmmeshuggah, kun haluatte hyvää. Tuge ja Hyge vaipuivat rasvatun riffikoneen luomaan hypnoosiin ja löysivät itsensä mosh-pitistä. Keikka jäi kuulemma siis pääosin näkemättä, mutta tuli silti varsin vahvasti koettua. Itse nuorennuin Meshuggahin keikalla ainakin kymmenen vuotta ja olen siis nyt kutakuinkin kahdeksan vuotta vanha. Vähäks siistii!!11!!!11!!
Illalla oli taas jatkot vaan ei suvunjatkot. Pelattiin ainakin korista, tosin ilman palloa ja loppujen lopuksi vielä ilman koriakin. Mäntit donkkaa tykimmin, tiedättehän? Olisin nukkunut pitkät yöunet, mutta kun “suihku on heikko, rakko ei tyhjene kunnolla ja yölläkin on noustava vessaan”. Vanhuus ei tule yksin.
Sunnuntaina loppui vauhti ja vaikka hyviä bändejä olisi vielä riittänyt katseltavaksi, ei kukaan oikein enää jaksanut. “Sin jäi Bowiekii laval soimaa ko myö lähettii”. Matkalla muistettiin Tuomon synttäreitä ja kaivettiin lätkäkassista Provinssinamut jakoon. Ja vaikka äiti sanoi ettei kaikkia karkkeja saa syödä kerralla, ettei tule paha olo, niin eihän niitä varoituksia kuunneltu. Paha olo tuli.
Synttärisankari kotona Tampereella ennen kymmentä, Helsingin mäntit yhdeltä yöllä ja minä Lappeenrannassa viideltä aamulla. Oma koti kullan kallis. Ja torstaina taas rokataan…
Jätä kommentti