Aamuvirkku-Kuisma yritti potkia revohkaa liikkeelle jo hyvissä ajoin ennen puolta päivää, jotta ehtisimme pyörähtää Jyväskylässä asioilla ja asiattomuuksilla. 500 puhelinsoittoa ja kaksi tuntia myöhemmin Santtu lampsi kymmenhenkisen porukkamme viimeisenä bussiin. Niinpä soitimme Tokolan hoitamaan plektra- ja piuhaostoja. Kävelykadun terassit jäivät tältä erää väliin.
Jyväskylässä odotti likimain Sakara-festival. Meidän jälkeemme siellä kuultaisiin keikat vielä Diablolta ja Stam1nalta. Voi luoja, mitkä after ski -mahdollisuudet. Ne kuitenkin jätettiin käyttämättä, sillä oma keikkamme olisi ohi kahdeksalta. Siitä ehtii vielä hyvin kotivelvotteiden ääreen.
Jyväskylässä porukkaa oli paikalla mukavasti, ja myös pittikoulutus oli saatu järjestettyä henkilökunnalle. Tästä oli osoituksena välillä valtavaksi levinnyt mylly yleisön keskellä. Lähdimme soittamaan vuoden viimeistä keikkaa haikein mielin, ja kieltämättä ajatus meinasi karkailla kesken keikan. Setin viimeisenä biisinä soitettiin tuttuun tapaan Ammuvainaa, jonka lopussa nähty nyrkkimeri olisi voinut saada herkemmän jätkän herkistymään.
Keikkavuosi on ollut poikkeuksellisen hauska. Ukot ovat olleet fyysisesti ja henkisesti niin hyvässä kunnossa, että Mäntti-porukassa liikkuminen on ollut suurin ilo.
Myös tekniikan jätkät ovat hoitaneet leiviskänsä, kuten huippuammattilaiset vain voivat – taidolla ja hyvässä hengessä. Miitri “Korkea-Ahon ukko” Aaltosen ollessa miksauspöydän takana voi luottaa siihen, että bändi soundaa juuri niin hyvältä kuin paikan tekniikka ja soittajien taitotaso vain sallivat. Miitrillä on myös valtava merkitys live-Mokoman tuottajahahmona, jolta kuulemme jokaikisen keikan jälkeen erittäin korkealle arvostamamme palautteen. Miitrin ollessa estyneenä paikan ottaa Tero “Marenki” Hölttä, johon myös luotamme kuin vuoreen. Kimmo “Kreisi Kavan” Koskinen, eli KK on vastannut monitorisoundistamme nyt kahden keikkavuoden ajan. KK:n onnistuminen työssään korreloi suoraan soittajan itseluottamuksen kanssa – ja tänä vuonna ei ole muuten juurikaan ujostuttanut. Juniorista on kasvanut kovan luokan ammattilainen, joka ymmärtää mitä lavalla täytyy kuulla, jotta hommat hoituvat.
Jarkko “Sergio Perslargio” Heilimo on tuonut hersyvää iloa bussiimme jo vuodesta 2004. Hekottelun ohessa Jarski on muuttunut talkoomiehestä myös ihan oikeaksi rumputeknikoksi ja loistavaksi työmieheksi. Roope “Paha jätkä” Nordström kuskaa meitä ympäri Suomea jo toista vuotta. Roope tarjoaa paitsi pahimmat jutut, myös parhaat ja turvallisimmat kyydit mitä kuvitella saattaa. Crewssa on nähty muutamalla keikalla myös Niko “Esko Valtaoja” Poikulainen, Jarkko “Grendelström” Piipari sekä Juho “Judo Fiber” Friberg, jotka ovat koska tervetulleita takaisin remmiin. Mokoma kiittää mitä nöyrimmin edellä mainittuja herroja paitsi erinomaisista työsuorituksista myös ikimuistoisen hyvästä meiningistä.
Suurimmat tunneryöpsähdykset eivät kuitenkaan ole tänä vuonna johtuneet soitonriemusta, henkilökunnan työnäytteistä tai reissuhuumorista, vaan yleisön reaktioista, jotka ovat yllättäneet meidän useita kertoja ns. puun takaa. Lähdimme tähän eräänlaiseen välivuoteen vailla odotuksia, sillä edellisestä albumista oli jo aikaa, eikä bändin ympärillä ole muutenkaan ollut viime aikoina julkisuudessa kummempaa kuhinaa. Niinpä esimerkiksi Ruisrockin ja muutamien muiden keikkojen hurmio ja uskollisesti keikoille ilmestyvät fanit ovat onnistuneet aidosti yllättämään meidät monesti. Kiitos kuuluu siis ennen kaikkea teille.
Ensi vuonna jatketaan!
Jätä kommentti