MOKOMA.COM

Matka Joensuuhun oli erityisen pitkä, mutta ratkiriemukas. Korttia lyötiin, laulettiin ja räyhäiltiin. Kättä väännettiin ja kikkeleitä mittailtiin. Hurjimmat veijarit nauttivat pilsneriä, uupuneimmat vetäisivät piristävät päiväpainajaiset bussin makuutiloissa.

Joensuussa oli erittäin kova bändikattaus odottelemassa. Wanha lemiläis-helsinkiläinen sananlasku tietääkin kertoa: ”Mennä lavalle Stam1nan ja Amorphiksen jälkeen, mikä kaamea kohtalo konnalle.” Matkasta uupuneina ja tulevaa kohtaloamme peljäten, emme nähneet muita vaihtoehtoja kuin sabotoida Stampan soundcheckiä, mutta eiväthän nämä notkeat nuorisonvillitsijät tyköistuvissa nahka-asuissaan edes hätkähtäneet säälittävästä kikkailustamme. Loivat korkeintaan muutamia epäuskoisia katseita ja hoitivat hommansa. Ollapa vielä nuori, voi veljet, se olisi elämää! Hall-of-music Hyyryläiselläkin oli ääni ilmeisen päreinä, joten hän tyytyi kommunikoimaan velmusti ilmehtien. Olennainen välittyi näinkin.

Omaa vetoamme odotellessa päätimme pelailla sählyä, eiku salibandya, koska Areenalta sattui oikein kenttäkin löytymään. Ainakin meikäläiseltä loppui kunto alkuunsa ja kohta puoleen laji vaihtui pöytälätkään, jota hakkasimme villisti karjahdellen bäkkäripukuhuoneessa. Erittäin hieno laji tuo pöytäkiekko ja ennen kaikkea se saa pintaan yllättävänkin vahvoja tunteita. Leppoisana hekottelijana tunnettu Jarkkokin vaipuu melko primitiivisiin maisemiin tappionhetken koittaessa.

“Lämppärit” hoitivat osuutensa ja hetki löi. Keikasta ei voi juuri mitään järkevää näin jälkikäteen todeta. Ei totta puhuen kiinnosta edes koko aiheen avaaminen, enää. Melkoista selviytymistaistelua se oli läpi setin, kellä enemmän kellä vähemmän. Markon ääni petti totaalisesti, ja lopputulos oli se, että encoreja emme pystyneet toimittamaan. Erittäin harmittavaa, mutta myöskin ensimmäinen kerta kun näin on tapahtunut. Ei oteta tavaksi ei.

Joensuun yöhön orkesterikollegoita tapaamaan ja seuraavan päivän paluumatkalla soivat monestikin mielessä I. Hellenin rivit: “Niin pitkä on matka, ei kotia näy”. Eikä ollut ihana enkeli kun vierellä kävi.

Koko porukka olikin kassassa Helsingin keikan jäljiltä ja matkaan päästiin alusta alkaen koko joukkion voimin. Ainahan näin ei ole, vaan ukkoja tipahtelee milloin mistäkin kyytiin. Kouvolaan ei Helsingistä kauan ajele, joten kohtahan sitä huomasi tököttävänsä House of Rockin edustalla. Samaan aikaan pihalle ilmestyi myös lupaava nuoriso-orkesteri Black Bile, jonka toimisi illan lämmittely-aktina ja soittaisi samalla uransa ensimmäisen keikan. Miellyttäviä uutisia tuli heti alkuunsa kun baarin henkilökunta kertoi ennakkolippujen olevan loppuunmyyty. Vastaava meininki on kuulemma Klamydialla ja muutamalle muulla orkalla. Nyt kulkee.

Vaan ei kulkenut kauan. Äänimaiseman tasapainottamisessa tuntui olevan suuria ongelmia. Lavasoundi ei asettunut millään uomiinsa ja saliäänenkin vakuuttavuutta söi teholtaan pienehkö PA-laitteisto. Olimme ajoissa paikalla, jotta Black Village Beoblelle jäisi riittävästi aikaa tehdä oma tsekkinsä kunnolla, mutta toisin kävi. Me hieroimme reilusti yliaikaa ja lähdimme sekavin tuntein nauttimaan illallista hotellin aulabaariin. Muistaakseni pastaa ja punaviiniä, ikkunapöydässä, kynttilän valossa. Ihanaa.

BB taisteli osuutensa kunnialla läpi ja me pääsimme hommiin. Tupa oli tosiaan täynnä, joten fiilinki oli sen puolesta kohdillaan. Alkuväännöistä huolimatta keikka oli kokonaisuutena aivan kelvollinen; into korvasi tekniset puutteet! Joku Xysma-paitainen huligaani piti poistaa yleisöstä kesken keikan, koska hänen bailaamisensa yltyi suorastaan väkivaltaiseksi. Niin, moshpittaillessa ei tosiaankaan ole tarkoitus vahingoittaa ketään tahallisesti, kaikki vain eivät ole tätä sisäistäneet. Huvittavaa oli että ulosheitetty karatesankari jäi pihalle pyörimään, ja oli ilmeisesti keikan jälkeen tulossa backstagelle ”selvittelemään tilannetta” tai jotain. Niin paljon ei kuitenkaan kiinnostanut, että olisi jaksanut tarkastaa miehen motiivit. Bäkkärillä oli tilaa ja tunnelmaa, myöskin riittävästi eliksiirejä & evästä, joten siellähän se loppuilta sitten menikin. Black Bile suuntasi Helsinkiin, me suunnistimme nukkumaan. Marko manaili hivenen pahaenteisesti, että taisipa tulla huudettua flunssapäissään ääni aika kuralle…

Edellisen viikonlopun Emma-katastrofista ja henkilökohtaisten ylilyöntien siivittämiltä gaala-jatkoilta oli jotakuinkin selvitty seuraavaan viikkoon. Jälkikäteen katsomani keikkataltiointi ei ainakaan nopeuttanut toipumista ja aika monelle tutulle pääsi viikon aikana selittelemään miksi esityksemme oli kuulostanut ”jotenkin oudolta”. Ahdistus kummitteli vielä takaraivossa kun tapasimme On the Rocksin yläkerrassa, mutta pikkuhiljaa tunnelma alkoi normalisoitua ja ajatukset suuntautuivat kohti uusia koettelemuksia.

Seuraavat tunnit sisälsivät perustylsää roudaamista ja perustylsää kamojen kasailua, siihen päälle perustylsä saliäänen muodostaminen. Näin soittajan näkökulmasta siis. Vakituiset äänimaisemoitsijat Miitri ja Hölttä olivat tahoillaan tekemässä jotain tähdellisempää, mutta onneksi hätiin oli saatu jostain Savon seutuvilta herra Heikkilä.

Ilta livahtikin niin nopeaan, että La Bodegassa suorittamamme ruokailun jälkeen miulle iski suorastaan kiire päälle. Olin lähtenyt päivällä reissuun ilman sen kummempaa varustusta ja nyt piti sitten ehtiä kotiin soittokalsareita valitsemaan. Se se onkin aina yhtä jännittävää puuhaa. Yhdet melkein puhtaat onneksi löytyikin.

Yritimme löytää settilistaan muutaman vähän vähemmän soitetun schlagerin, sillä paikalla saattaisi olla esimerkiksi jokunen viikko sitten Nosturissa ollutta porukkaa, ja onhan setin muokkaaminen toki mukavaa vaihtelua itsellekin. Ainakin Entistä ehompi, Turvaa selusta, Veriveljet ja Seitsemän sinetin takana päätyivät esityslistalle, mutta aika köpelöstihän niille kävi, heh. Entistä ehostetumpi rimpuiltiin jotenkin läpi, Veriveljien aikana Kuisman kitaramyllyt hiljenivät tyystin ja Zeitsemän Zipulia taisi yleisesti vallinneen sekavuuden takia jäädä soittamatta. Ja korostaisin, että tilanteen sekavuus ei ollut laisinkaan päihdeorientoitunutta, vaan jostain vielä suuremmista ja mystisemmistä voimista peräisin olevaa.

Torstai-illaksi paikalla oli kuitenkin hyvin jengiä ja meininki oli muutenkin aivan pätevää, joten tuhkan ripottelut ja pelihousujen repimiset jäivät toiseen kertaan. Mistään nappisuorituksesta ei todellakaan ollut kyse, mutta ei kai se siitä olisi vatvomalla mihinkään parantunut.

Vemmu-of-many-shirts teki ankaraa myyntityötä tiskillään ja onnistui muun muassa myymään pitkätukkaiselle Idols-voittajalle yhden ”oikean kokoisen” sijaan kassillisen ”väärän kokoisia”. Mie en ymmärrä miten ja miksi tämä tapahtui, mutta pääasia lienee että rätti liikkuu, heh. Ja sen verran pitää valottaa, että se ei ollut Lappeenrannan plikka kun oli ostoksilla.

Harjavallan onnistunutta keikkaa purettiin saunallisessa takahuoneessa sen verran pitkään ja hartaasti, että aamuseiskan lähtö kohti Helsingin Kulttuuritaloa meinasi vähän yskiä. Vartin sisään lähes koko remmi oli kuitenkin kömpinyt bussiin, jonka vuodepaikoille oli kovasti tunkua. Santtu heittäytyi bussin ovella herrasmieheksi ja päästi viimeisenä hotellin ovesta astelleen Kuisma “Liekehtivä Torni” Aallon edellään rakkaaseen kulkupeliimme. Seurauksena oli, että Torni nappasi viimeisen vapaan vuodepaikan ja Jarkko “Peppu-Jarno” Heilimo sai sänkyynsä intiimiä seuraa “patukkamiehestä”.

Parin tunnin nuokkumisen jälkeen saavuimme Kulttuuritalolle, jossa oli odottava uramme kummallisimmista “keikoista”. Meidät oli kutsuttu esittämään kappaleemme Marras livenä ÄKT:n järjestämään Emma-gaalaan, jossa palkitaan vuosittain menestyneimmät kotimaiset musiikintekijät. Tavallaan oli jo tiedossa, että kuulostaisimme “maallikon” korvaan automaattisesti pykälää paskemmalta kuin sing- tai playbackina esiintyvät artistit mm. olemattoman soundcheck-ajan takia. Tämän hyväksyimme, sillä livenä soittaminen on meille kuitenkin jonkinmoinen kunnia-asia. Hommasta kehkeytyi kuitenkin uramme pisimmät kolme ja puoli minuuttia.

Soundcheckissä homma toimi mukavasti. Vaikka ulos menevää soundia emme päässeet kuuntelemaan, hyvä monitorointi vapautti tunnelman ja odotukset illan suhteen alkoivat nousta.

Tapettavaa aika jäi checkin ja vedon väliin rutkasti. Tätä tapettiin enimmäkseen pöytälätkää pelaten, sponsorivirvokkeita hörppien sekä tuttuja morjestellen lämpiötiloissa. Mukavaahan se semmoinen on.

H-hetki kuitenkin katkaisi leppoisan joutenolon. Astelimme lavalle pyrkimyksenämme toisintaa soundcheckissä hyvin sujunut esitys. Ensimmäiset tekniset ongelmat riivasivat juontajan langatonta mikrofonia, joka alkoi pätkiä juonnossamme. Pientä pätkimistä havaittiin myös itse juonnossa, jossa lavalle kuulutettiin Annalan, Hämäläisen ja Hyrkkään lisäksi Sinkkonen ja ilmeisesti Aarro. Tämän johdosta kutsuimme juontaja-neitoa loppuillasta mm. Juusoksi.

Ensimmäisten sointujen auettua aukesi meikäläisen monitorissa myös n. 120 desibelin voimalla ja tasaisella läpitunkevalla nuotilla huutava kierto. Nuotti oli selkeä ja tasainen, mutta itse biisiin se ei sopinut laisinkaan.

Alkoi tuskainen odottelu. Ainahan tekniikan ryhmä saa tällaiset häiriöt kuriin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin. Tällä kertaa helpotusta ei kuitenkaan tullut. Välillä kierto hiukan vaimeni, mutta niin vaimenivat myös monitorit, joita yritettiin säätää kierron loppumisen toivossa. Omasta soitosta saati laulusta emme kuulleet juuri mitään. Nuotit piti valita kaulalta näkömuistin mukaan, pohjalta “tuosta se on ennenkin mennyt”. Koska emme kuitenkaan olleet varmoja, kuuluuko häiriö tai epävarma suoritus ulospäin, pyrimme pitämään pokerin, esitimme rock-yhtyettä, ja toivoimme parasta.

Vedon jälkeen vitutus oli sanoinkuvaamaton. Tuttujen viestit kertoivat pian, että toimituksemme kuulosti ulospäin suunnilleen yhtä pahalta kuin miltä se oli tuntunut soittaessa. Päätimme turruttaa tuskan suomalaiskansallisin menetelmin ja tartuimme hanakkaasti sponsoripulloihin. Mieleen jäi mm. Ari Koivusen heittely gaalan lopputekstien aikana. Ja hetkinen, eipä illasta juuri muuta tarttunutkaan muistoihin. Ehkäpä hyvä niin.

Gaalaan seuraavalla viikolla saimme Yleltä viestin, jossa tapahtunutta pahoiteltiin sekä syitä pohdittiin. Ilmeisesti kyse on ollut kontrolloimattomista median käyttämistä langattomista mikrofoneista, jotka ovat olleet samalla taajuudella sekä juontajan mikrofonin sekä Kuisman langattoman kanssa. Kuisman kitara ilmeisesti kiersi meikäläisen monitorissa, josta kiertoa ei osattu jäljittää. Mutta aivan sama. Ikinä ei enää mennä Emma-gaalaan soittamaan, paitsi jos pyydetään.