MOKOMA.COM

Kuvia: Jarno, Heli

Road Dogin bussi hurahtaa käyntiin Helsingissä klo 10:20 ja matka kohti Seinäjokea voi alkaa. Matkan oli tarkoitus alkaa tasan kymmeneltä, mutta allekirjoittaneen soittokalsarit olivat kateissa ja epähuomiospäissäni valitsin lähtöbiisiksi Juicen Pieksämäen asemalla blues -kappaleen, joka piti tietenkin kuunnella loppuun saakka. Lähtöbiisin kesken jättäminen tietää vähintään seitsemän vuoden epäonnea ja impotenssia, joten asialla ei ole syytä leikkiä. Jousilla hytkyivätkin jo kaikki muut paitsi Marski ja Tuomo, jotka poimisimme matkanvarrelta kyytiin. Matkan kulku oli hyvinkin perinteinen, sisältäen luokattoman määrän tilannesidonnaista sketsihuumoria, tyhjännauramista ja huoltoasema-einesten nauttimista. Taustamusiikkina toimi Monsteriserin tuleva levy, joka kuulosti kerrassaan väkevältä autoilugrungelta.

Olimme perillä ennen Diabloa ja saatoimme aloittaa Rytmikorjaamon ihastelun ja äänentarkastelun kaikessa rauhassa. D-miehet saapuivat checkin aikana paikalle ja rumpuvirtuoosi Malmberg ehdotti, josko voisi soittaa Toista maata -kappaleessa rumpuja. No totta ihmeessä me tähän suostuimme ja lupasimme sijoittaa biisin mahdollisten encorejen ensimmäiseksi kappaleeksi.

Diablo aloitti murjomisensa klo 22:30 ja pokaa virtasi koko ajan lisää paikalle. Ennakkolippuja oli mennyt reilut 500 kappaletta, joten ennakkoasetelmat olivat näiltä osin kohdillaan. Väkijoukon yhtäaikainen sisään pyrkiminen tosin tukki narikan, johon taisi muodostua jonkinlainen pullonkaula. Olivatpa jotkut kuulemma jonottaneet vielä meidänkin setin aikana sisälle, ei hyvä.

D- kolonna veti tiukan tunnin setin ja Mokoma kipusi lauteille klo 24:00. Hyvin lämmiteltyä yleisöä kelpasi piiskata ja villitä vähän lisää, ja kun se encorekin vielä saatiin, niin Hessu pääsi uudelleen soittohommiin. Kukaan ei varmaan ylläty jos kerron, että loistavastihan tuo biisin veti. Suomen kovimpia jätkiä, piste. Itse olin soittosuoritukseeni jokseenkin pettynyt, muiden ollessa suhteellisen hyvillä fiiliksillä. Soittomokia tuli kautta linjan, mutta se ei estänyt sitä faktaa, että Tuomon sisäinen fiilis-lukko aukesi niks-naks ja mies löysi jälleen sisäisen lavademoninsa.

Keikan jälkeen suuntasimme suoraan hotellille, tekniikan hoitaessa soittorojut bussiin. Hotellilla olisi ollut tarjolla Tommi “Länä” Läntistä livenä, mutta valmiiksi humisevat korvamme eivät varsinaisesti kaivanneet lisärääkkiä. Joten suuntana oli viereisen yökerhon hiljainen nurkkapöytä. Itse tyydyin kiskaisemaan muutaman soodan kypärään ja suunnistin hotellihuoneen kylpyammeeseen pelehtimään, Marskin tuijottaessa NHL-tuloksia teksti-tv:ltä miltei läpi yön.

Aamulla poppari kantaa juomattomat bäkkärieväät lämpimään bussiin. Alkaa hommat olla isollaan kun ei tarvitse kantaa kuin siro olkalaukku ja vissykori autoon ja matka voi jatkua. Lisäksi matkalla vastailemme fanipalautteeseen mobiili-internetin avustuksella. On se kätevää tämä elämä nykypänä. Kiitämme elämän helppoutta, moitimme sen sisällöttömyyttä.

Aika monta kilometriä myöhemmin olemme perillä ja koska poppari ei edelleenkään roudaa, odottelemme nenää kaivellen kun tekniikka laittaa PA:n pystyyn Panama Jackiin kompaktiin soittonurkkaan. Etukäteen keikkaan asennoituminen on hieman hankalaa, olihan takana loppuunmyydyt Tavastia ja Lutakko. Emme ole aikaisemmin soittaneet Kokemäen tai Keravan kaltaisissa paikoissa, mutta kun olimme yhden viikon poptaivaan kirkkaimpia tähtiä, alkaa riittävä määrä maksavia asiakkaita löytyä myös hieman pienemmistä kaupungeista. Mikäs siinä, kyllä se meille käy!

Toteamme, että keikkasopimuksen liitteenä oleva raideri ei järjestäjän mielestä velvoita häntä noudattamaan sitä. Kaikenlaisia mielipiteitä. Käymme Hesburgerissa syömässä. Jälkeenpäin kukaan ei ymmärrä miksi.

Takahuoneessa ihmettelemme meille tuotuja neljä vuotta vanhoja ja saastaisessa kunnossa olevia Vichy-pulloja. Olivat kuulemma sotkeutuneet remontin aikana ainoastaan päällisin puolin. Mausta päätellen myös korkin alle on joutunut samaista ruskeaa ellottavan hajuista mönjää. Hyi saatana. Oluiden päiväyskin on mennyt sopivasti edellisellä viikolla umpeen, joten vaikuttaa siltä että ravintoloitsija on päättänyt juottaa rokkareille vanhaksi menneet juomat. Eihän niitä voi enää asiakkaille myydä.

Aikanaan Remu ja Hurriganes edesauttoivat sitä, että artisteille saatiin edes jonkunlaiset sosiaalitilat ja kohtuullinen tarjoilu. Sitä ennen ravintoloitsijoiden suhtautuminen rokkareihin oli ollut “viihdyttäkää meidän asiakkaita ja painukaa v*ttuun” -osastoa. Hauska ajatella tilannetta, jossa Kirka vaihtaa esiintymisvaatteet lavalla yleisön silmien alla, ja Eppu Normaalin pojat kusevat pulloihin vahvistimien takana. Sellaista se oli rock’n’roll aikanaan. Meidän kermapersesukupolven onneksi tilanne on huomattavasti parantunut, mutta jotain jäänteitä siitä on näköjään seurannut vielä 2000-luvulle asti. Kaljat tosin maistuivat janoiselle crewille. Ei se viimeinen käyttöpäivä nyt ihan muutaman päivän päälle tarkka ole.

Jännitämme takahuoneessa, ja puolisen tuntia ennen keikkaa Miitri ilmoittaa, että ei hätää: yleisö on runsaslukuinen ja siellä on meidän ystäviä. Mahtavaa! Keikka etenee vauhdilla, mitä nyt Santtu katkaisee bassosta kielen heti ensimmäisessä biisissä. Janne soittaa parhaan keikan koskaan. Miehellä on lentokeli ja rumpusovitukset muuttuvat vauhdissa toinen toistaan hienommiksi.

Jengi on täysillä mukana ja jossain vaiheessa ahtaan Panama Jackin tanssilattia vaikuttaa entistä ahtaammalta. Pitti pyörii melkoisen railakkaan näköisesti. Eturivissä on tyttö rullatuolissa. Jossain vaiheessa tyttö on tuoleineen selällään lattialla. Meinaa vähän soittajaa jännittää, mutta kun eturivi auttaa tytön ylös, ja mimmi ei kun hekottaa, niin tilanne vaikuttaa olevan hallussa. Onhan se hienoa sanoa kavereille että tuli oltua pitissä rullatuolilla!

Tunnelma tippui taas kun rullatuolitytön saattaja, tatuoitu siilitukkainen Keravan Kolli, riepottelee hiuksista jotain blondimimmiä ilmeisesti painottaakseen, että hänen ystävättärensä todellakin istuu rullatuolissa ja että eturiviin tunkeminen ei ole ok. En ymmärrä enää mitään, ja lopetan Punaisen Kukon soittamisen hetkeksi. Mietin että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Äiti opetti että tyttöjä ei saa lyödä, ja että herrasmies puuttuu jos joku toinen lyö… Mutta lasketaanko tukasta repiminen lyömiseksi, ja pitääkö keikka lopettaa sen takia? Vaikeita kysymyksiä. Keikka saadaan kuitenkin onnellisesti päätökseen ja encoreiden jälkeen poistumme salin poikki takahuoneeseen.

Kuivaa ylle ja taksi alle. Sakaran sioilla on nimittäin kiire pitämään Stam1nasta huolta, eli bailaamaan ankarasti Emma Gaalan jatkoille Helsingin Crown Plazaan. Ehdimme pelipaikalle hieman yhden jälkeen, ja sen pituinen se. Tulikohan edes onniteltua voittajia? Stam1nan Peksi ainakin tuli nähtyä. Peksillä oli kaikki okei. Siitähän me tänne tulimme pitämään huolen.

Eli Yölinjan vakiovierasta herra Klunssilaa lainaten, ei muuta kun hyvä huumori yllä ja lisää paskaa housuun! Ensi viikonloppuna rähjätään Seinäjoella ja Nivalassa.

Erikoispäivä. Ei tarvitse roudata eikä reissata joten aamupalaksi onkin sopivaa tilata Cosmopolitan ja nauttia Hotelli Alban ravintolan kauniista maisemista. Hetken aikaa tekee mieli laittaa hokkarit jalkaan ja lähteä järven jäälle luistelemaan kunnollisten ihmisten kanssa, mutta tilaankin toisen Cosmopolitanin.

Tapamme aikaa viiteen, jolloin meille on järjestetty nimmarikeikka Airon Musiikissa. Kirjoitamme nimikirjoituksia puolen tunnin ajan, ja toteamme että onpa mukava tavata musiikkimme ystäviä. Huhkimisen palkinnoksi saamme valita Airon Musiikista palkkioksi jonkun tuotteen. Valitsen klassikon, eli WASPin “I F**k Like a Beast” – t-paidan. Harmi kun ei tullut silloin ala-asteella kysyttyä enkun opelta mitä se tarkoittaa.

Keikan ennakkoliput on siis myyty loppuun, ja jengi jonottaa ovelle jätettyjä 50 lippua jo alkuillasta. Parkkipaikalla autoissa soi Mokoma ja meno on ihan käsittämätöntä. Poikien humputellessa tekniikan pojat ovat huhkineet ja TREENANNEET koko päivän monitorien ja muitten vimpaimien kanssa. Näistä asetelmista keikka lähtee välittömästi lentoon. Pitti pyörii ja jengi laulaa mukana niin että kylmät väreet kulkevat pitkin soittajan selkäpiitä. On oikeasti hankalaa keskittyä soittamiseen, kun pitää vaan ihmetellä yleisön hauskanpitoa. Saamme tupla encoret, joten lopuksi esittelemme vielä mokoman punk-vaihteen Houkan ja Vihollisen myötä. Janne ei tosin muistanut mikä biisi se Houkka oikein on, mutta sen ymmärtää. Ei Markokaan ihan kaikkien biisien tekstejä muista, vaikka on ne itse kirjoittanut. Settiä varten treenattiin 35 biisiä, eli onhan niissä jonkun verran muistettavaa.

Keikan jälkeen väsyttää pirusti mutta olo on silti onnellinen. Ja pitäähän sitä nyt toki taas Free Timessä käydä parilla. Tekniikasta vastaava Tero ilmoittaa että poppari ei roudaa, joten baariin ehtii yllättävän aikaisin. Aikaa tappaaksemme lanseeramme Tuomon kanssa Free Timeen orkesterimme nimeä kantavan drinkin.

Pendolino Jyväskylän kautta Kuopioon lähtee raiteelta kahdeksan. Hyvää matkaa. Tampereella junaan nousee Marko. Vaihdamme kuulumiset ja punomme juonia viikonloppua varten. Juonia onkin syytä punoa, sillä soitamme tällä kertaa kaksi keikkaa putkeen Lutakossa, joista jälkimmäinen on kaiken lisäksi loppuunmyyty. Jyväskylä on ollut koko Mokoman uran ajan toinen kotikaupunki, joten odotukset ovat korkealla ja tunnelma on mainio. Matka etenee nopeasti.

Tekniikka ja muut pojat ovat jo Lutakossa kun saavumme paikalle juuri sopivasti soundcheckiä varten. Soundchekin aikana naama on leveässä virneessä. Oma monitorimies ja kunnon kamat saavat aikaan sen, että soittaminen maistuu ennenkuulumattoman hyvältä. Lisäksi Teron muokkaa monitorikuuntelua lennossa, joten jos vaikka tulisi vierailtua lavan toisella puolella, oman instrumentin ääni seuraa perässä. Soitamme varmaan toistakymmentä biisiä. Mikäs tässä on näillä soundeilla treenatessa.

Lutatakossa soitto alkaa kymmeneltä. Yleensä homma menee siten, että jengi tulee baariin puolenyön aikaan, ja soittoajat venyvät. Rumban tekemän tutkimuksen mukaan kaikki osapuolet ovat sitä mieltä, että soittoaikoja tulisi aikaistaa, mutta aikaahan se kulttuurin muuttaminen vie. Tällä hetkellä Lutakossa ja Kuopion Henkassa soitto alkaa 22.00, ja paikalliset tietävät sen. Homma toimii.

Kaikesta huolimatta keikan alussa soundien kanssa oli kuitenkin hakemista ja allekirjoittaneen plasmat oli alkukeikasta hieman sekaisin. Tero selitti myöhemmin, että koska Markon monitoreihin tehtiin pieni viilaus kitarabalanssiin, niin myös oma kuunteluni meni liian alas. Onneksi stäkkini on mikitetty kahdella mikillä joten tästä eteenpäin toinen mikki menee Markon kuunteluun ja toinen tulee minulle. Lahkeet lepattaa, juh-laa!

Keikalla on jotenkin rauhallinen tunnelma, vaikka porukkaa onkin paikalla todella hyvin. Torstaikeikka. Tuomo on parhaimmillaan näillä keikoilla, kun pitää yrittää riuhtoa jengiä hereille. Mies on ihan liekeissä ja taistelee kulmissa irtokiekoista. Itse keskistyn soittotuntuman hakemiseen, sillä uudessa kitarassani – tuttavallisemmin “Mustissa” – on kapea otelauta ja kielet millin lähempänä toisiaan kun aikaisemmassa seitsemänkielisessä, ja tämä vaatii nakkisormelta hieman totuttelua. Instrumentin soittotatsi on kuitenkin todella hyvä, joten ei hätää. Loppukeikasta Santtu on sävelaskeleen alavireessä, mutta ei se mitään. Ihme että edes tajusin. Musikaalisuus on hevissä aivan liian yliarvostettu juttu.

Lutakon bäkkäri on paras. Sinne on pääsy kielletty muilta kun henkilökunnalta ja tupakkaakaan ei saa polttaa. Kielloista huolimatta (eli oikeastaan niistä johtuen) homma toimii loistavasti. Keikan jälkeen on todella mukava huilata hetken kaikessa rauhassa ja käydä keikan tapahtumat omalla porukalla läpi. Sen jälkeen voikin lähteä Free Timeen bailaamaan ihan normaalisti.