MOKOMA.COM

Herätys, kello on jo 12, joten eiköhän mennä taas. Äijät pihalle ja meikkipussit auton tavaratilaan.

Viimeisetkin rähmät karisivat silmistä kun joku nippanappa parikymppinen hurjapää kaahasi mökkialueen parkkipaikkaa kohti karvanopat heiluen. Kaasujalkaa ei keventänyt edes se, että parkkipaikalla seisoi hämmentyneenä vajaa kymmenkunta Mokoma-crewiläistä ihmetellen että nytkö kuollaan? Saimme nippa nappa väistettyä teini-Golfin käsijarrukäännöksen lennättämän kurasateen, ja totesimme tuon oman elämänsä Markku Alenin pysähtyneen n. 10 sentin päähän keikkabussimme avonaisena töröttävästä ovesta. Ruosteen customoimasta Golfista purkautuu ajosuoritukseensa silminnähden tyytyväinen kuski, hänen likisammunut sidekick-kaverinsa, ja kollien teini-ikäiset tyttöystävät. Niinpä tietenkin, hieno meininki. Nyt ei käynyt mitään, mutta poikienkin juhannussuunnitelmiin olisi tullut muutos, jos bussimme ovi olisi taittunut Golfin konepellille. Ajatus siitä, että seuraavat 1000 kilometriä ajetaan ilman ovea, olisi saanut keskimitaltaan 185-senttisen crewimme hieman “hermostumaan”. No, se siitä. Pojat on todellakin poikia.

Nummijärvelle päästyämme tsekkasimme itsemme Kauhajoen Krouviin, ja siitä sitten kohti festarialuetta. Tunnelma alkoi nousta. Seuraavaksi soittaisi Morbid Angel. Allekirjoittanut, kuten muut mokomalaiset, ei ole orkesterin suuri fani, mutta kommando-Sandovalin ja kumppanien toimintaa oli kyllä hauska katsoa. Siellä ne äijät veti nahkahousut vinkuen toinen toistaan sekopäisemmältä kuulostavia riffejä. Tuli taas todistettua yhden nuoruusvuosien legendan keikka, mikä ei ollut yhtään paskempi homma. Yleisölllä tuntui olevan hauskaa, ja kaikista hauskinta oli Swallow The Sunin rumpalinakin kunnostaununeella Pasi “Spede” Pasasella, joka katkoi keikan tiimellyksessä muutaman kylkiluun. Tämä ei tuntunut miehen menoa haittaavan. Ensiaputeltasta saadut ohjeet “koita nyt olla juomatta viinaa” olivat olleet ilmeisesti liian hankalia käsittää, sillä onhan sentään Juhannus ja kaikkea. Heh. Pikaista paranemista vaan sinne STS:n suuntaan.

Nummirockissa bändipaitojen myynti oli järjestetty siten, että päälavan miksauskopin taakse oli tuotu jalkapallomaali. “Sinne voi mennä myymään”, kuuluivat ohjeet.. No ei siinä mitään, paitalaatikot kainaloon, Longplayn Kimmo toiseen ja myyntihommiin. Lähes koko orkesterimme oli kerääntynyt paitatiskille aikaa tappamaan. Ilmeisesti sana mokomalaisten paikallaolosta alkoi kiiriä festarialueella, ja paitamyyntitilaisuudesta tulikin spontaani fanitapaaminen! Jengiä riitti, nimmareita kirjoiteltiin ja yllättävän monet Ruhtinaan kannetkin löytyivät nimikirjoituksia varten. Jengillä tuntui olevan hauskaa, ja niin oli meilläkin. Myyntitiskin hittituotteeksi muodostui uusi “Naama-paita”, jonka kylkiäisenä lahjoitettiin myös YleXin ja kumppaneiden sponsoroima kesäkumi. Myyntilauseena oli tietenkin että “saat tästä kortongin kaupan päälle, kun tuon paidan kanssa saattaa olla vienti aika hurjaa”. Heh.

Stratovariuksen lämmitettyä Nummirockin yleisöä alkoi Hamara-lavalla sellainen meininki, että oksat pois. Soittoaikamme oli monessakin mielessä optimaalinen 00.00, ja sopivan nousuhumalaista yleisöä oli paikalla niin paljon kun lavan läheisyyteen vaan järkevästi mahtui. Riemuksemme saatoimme todeta, että porukka tuntui olevan mukana paremmin kun koskaan aikaisemmin. Soitimme tunnin setin ja heilutimme tukkaa niin paljon kuin jaksoimme. Yleisö palkitsi meidät encore-taputuksilla ja vedimme vielä Takatalven. Sen alussa olleen yleisön huudatuksen aikana allekirjoittaneella meinasi mennä paskat housuun ja nousta kusi päähän. Tunnelma oli ihan kun jonkun oikean bändin keikalla!

Soitimme encoren ja poistuimme lavalta, koska järjestäjien asettama soittoaikamme oli tullut täyteen, ja Lordikin jo aloitteli omaa keikkaansa. Tämä ei kuitenkaan fanaattiselle yleisöllemme riittänyt vaan kannustushuudot jäivät kaikumaan Nummijärven rantaan. Viimeiset taputtajat väsyivät vasta noin tunti keikan jälkeen! Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tunnelma oli katossa ja ylilyönnin merkit ilmassa. Saikkonen ja Hämäläinen jatkoivat yleisön palvelemista vielä kaljateltan karaokessa esittämällä hieman vinksahtaneen version Taiskan tutuksi tekemästä Mombasa-kappaleesta. Show-miehiä loppuun asti. Sitten olikin aika siirtyä leirintäalueelle hassuttelemaan ja sieltä Kauhajoen Krouviin saunaan.

Tuskin oli fyysinen ja henkinen krapula ehtinyt karnevaaliksi muotoutuneen Provinssirockin jäljiltä haihtua, kun oli jälleen aika pakata selviytymissetti kolmen päivän rokkireissulle. Tällä kertaa jätettiin kuitenkin ystävät ja kylänmiehet rannalle ja lähdettiin lähestymään juhannuksenviettoa puhtaasti ammattimaisella otteella. Hetkittäin tässä jopa onnistuttiin.

Lappeenrannan ja Helsingin osastot yhyttivät toisensa Lahdessa, jossa seurue pakattiin vanhaan kunnon Mänttibussiimme. Jotta tarinaniskentä ei muuttuisi turhan sisäsiittoiseksi, oli mukaan otettu myös tarinan- ja rummuniskijä vailla vertaa: Jarkko “Pershengitys” Heilimo, joka myös Horna-yhtyeen rumpalina tunnetaan. Tampereelta hyppäsi Jämsän junaan allekirjoittaneen lisäksi myös toimittaja Timo “Isopaha, Isomaha, Isoraha jne.” Isoaho, joka huolehtisi reissun kuvallisesta ja sanallisesta dokumentoinnista sekä siitä, että bäkkärikaljat eivät pääsisi happanemaan. Reissun päätteeksi miehen todettiin onnistuneen kaikissa näissä tavoitteissa esimerkillisesti.

Juhannuksen kolmen suora alkoi Jämsän Himos festivaalista. Soittoaikamme oli niinkin brutaali kuin kello 2 yöllä, joten aikaa jäi ruhtinaallisesti juhannustunnelman aistimiseen ja lämppäreiden tsekkailuun. Sellaiset nimet kuin Ismo Alanko sekä Trio Niskalaukaus soittivat meitä ennen, ja kohtuullisen lupaavaltahan nuo kuulostivat.

Ennen työvuoromme alkamista ehdimme seuraamaan myös Portugalin ja Englannin välistä jalkapallo-ottelua. Nopeasti unohtui orkesterin lauluvastaavilta se, että ääntä olisi syytä säästellä, kun edessä on näinkin intensiivinen keikkaputki.

Ei ollut suuri yllätys, että Himoksessa emme olisi se kaikkein kuumin nimi. Tämä näkyi soittomme alkaessa jonkin verran harvenneena yleisönä. Musiikkimme uskollisia ja varsin äänekkäitä ystäviä kerääntyi paikalle kuitenkin sen laajuinen ryhmä, että suurella lavalla viihtyi mainiosti. Selväksi kävi myös se, että emme edelleenkään soita koko kansa kivaa bailumusaa. Jollekin yleisön edustajalle reuhuamisemme oli nimittäin niinkin uhkaavaa, että tyyppi päätti osoittaa mieltään heittämällä golf-pallon yhtyettämme kohti. Meidän ja etenkin hänen onnekseen pallo osui ainoastaan rumpulavan reunaan. Ehkä oli myös parempi, että kuulimme golf-pallo -episodista vasta keikan jälkeen.

Himoksen takahuonetarjoilut ja puitteet muutenkin ansaitsevat erityismaininnan. Oli kertakaikkisen mahtavaa hypätä keikan jälkeen lauteilta toisille jatkamaan hieman perinteisempää löylyttelyä.

Majapaikkamme oli rähjäisyydessään jo sympaattinen. Mökin alun perin valkoinen katto oli vesivahingon ja homesienten jäljiltä kirjavuudessa näyttävä. Sääliä ja huvittuneisuutta herätti myös pääskysperhe, joka oli rakentanut pesänsä mökin parvekkeelle. Aamulla näytti onneksi kuitenkin siltä, että siivekkäät eivät olleet häiriintyneet parin hevarin ja festivaalivieraan välille syttyneestä vesisodasta.

Perjantaiaamuna tunsin jo herätessäni, että jotain oli edellisestä viikonlopusta jäänyt hampaankoloon. Parin hieman heikomman suorituksen saattelemana olisi toki mukava tiristää mehut illalla niin itsestään kuin yleisöstäkin. Moisten ajatusten saattelemana istahdin Mänttibussin apukuskin istuimelle ja annoin kuskin penkillä istuvalle Miitrille osoitteeksi Seinäjoen. Matka taittuikin mukavasti, sillä autossa oli väljää. Osa porukasta teki kyytiä asuntoautolla, mikä oli välttämätöntä, sillä mukaan oli tällä kertaa pyydetty kaikki ystävät ja kylänmiehet.

Perillä festivaalialueella olimme tapojemme vastaisesti tällä kertaa ajoissa. Soundeja tsekkaamaan olivat puolestamme lupautuneet oikein suuren maailman tapaan Juha “Juge” Javanainen ja Teemu “Tege” Saikkonen. Sillä välin kun pojat luohivat, me nautimme Provinssirokin takahuonetarjoilun ylenpalttisuudesta. Provinssin ideanahan on se, että artistiin katsomatta kaikilla on sama kattaus takahuoneessa. Ei siis ole väliä onko Mokoman mäntti vai itse David Bowie – kaikki saavat saman kohtelun. En kuitenkaan usko, että Bowie poistuessaan olisi tyhjentänyt takahuoneen karamellit ja sipsit lätkäkassiin paluumatkan pikkunälän varalle.

Yhdeksän jälkeen aloitimme varsin rässipainotteisen settimme. Yleisöä oli tullut telttaan enemmän kuin se olisi vetänyt, ja kannustuslaulut raikuivat jo hyvän aikaa ennen esiintymistämme. Soitto kulki ja yleisö oli niin hyvin mukana, että se meinasi saada raavaat miehet kyyneliin kesken keikan. Exoduksen ja Kotiteollisuuden pojatkin olivat katsomassa keikkaa, ja ainahan se mieliä lämmittää, että kollegat kannustavat. Kaiken tämän jälkeen olo oli euforinen. Kuusi kuppia kahvia naamaan ja festivaalialueelle pöhisemään!

Perjantai-illan keikoista ei ole hirveän vahvaa muistikuvaa – oma veto oli niin myöhään ettei ehtinyt näkemään juuri muuta kuin Exoduksen ja Timo Niskalaukauksen. Sen verran tuli kuitenkin oltua myös hyvä ihminen, että autoimme Santun kanssa Battleloren Kaisaa pulassa. Ja mikäs on Kaisaa auttaessa, mukava karjalan plikka. Jonkin sortin jatkotkin olivat majapaikkamme steinerkoulun takapihalla, mutta siitä te ette tahdo enempää kuulla, enkä enempää kertoisikaan.

Lauantaiaamu alkoi lupsakasti potkupallon merkeissä. Piti pelata kultainen maali -systeemillä kymmeneen, mutta pelattiinkin kahteen, sillä gaselleina aloittaneet pelimiehet muuttuivat jo viiden peliminuutin jälkeen merileijoniksi. Vähän “hartsporttia” naamaan ja pian pojat olivatkin jo vesinokkaeläimiä. Lähdin festivaalialueelle, sillä en halunnut nähdä orkan poikien seuraavaa metamorfoosia.

Lauantain bändit olivat kohdillaan! Jo päivällä Dillinger Escape Plan oli juuri niin hyvä kuin ennakkoon lupailtiin. Hieman typerästi bändi oli buukattu soittamaan samaan aikaan kun Kotiteollisuus louhi saarilavalla, joten monelta raskaan musiikin ystävältä DEP jäi varmaan näkemättä. Kaikkea hyvää ei voi saada. Meshuggahia odoteltiin koko päivä kieli pitkällä ja hyvinä “lämmittelybändeinä” toimivat ainakin Diablo ja Hypocrisy. Jotain levottomia haastattelujakin ehdittiin tekemään ainakin Ylexille, Sub-tv:lle ja jopa Kerrangiin. Näitä haastatteluja ei soisi koskaan julkaistavan, sen verran levotonta oli sakki lauantaipäivän huumassaan. Kiitokset herroille Adolf Virtanen ja nuorempi Pasanen varsin merkittävästä taustatuesta arvokkaissa haastattelutilanteissa. Pojat kun vain päättivät, että hekin haluavat telkkariin…

Meshuggah oli niin hyvä, ettei sanotuksi saa. Tai sitten: Sanokaa Mmmeshuggah, kun haluatte hyvää. Tuge ja Hyge vaipuivat rasvatun riffikoneen luomaan hypnoosiin ja löysivät itsensä mosh-pitistä. Keikka jäi kuulemma siis pääosin näkemättä, mutta tuli silti varsin vahvasti koettua. Itse nuorennuin Meshuggahin keikalla ainakin kymmenen vuotta ja olen siis nyt kutakuinkin kahdeksan vuotta vanha. Vähäks siistii!!11!!!11!!

Illalla oli taas jatkot vaan ei suvunjatkot. Pelattiin ainakin korista, tosin ilman palloa ja loppujen lopuksi vielä ilman koriakin. Mäntit donkkaa tykimmin, tiedättehän? Olisin nukkunut pitkät yöunet, mutta kun “suihku on heikko, rakko ei tyhjene kunnolla ja yölläkin on noustava vessaan”. Vanhuus ei tule yksin.

Sunnuntaina loppui vauhti ja vaikka hyviä bändejä olisi vielä riittänyt katseltavaksi, ei kukaan oikein enää jaksanut. “Sin jäi Bowiekii laval soimaa ko myö lähettii”. Matkalla muistettiin Tuomon synttäreitä ja kaivettiin lätkäkassista Provinssinamut jakoon. Ja vaikka äiti sanoi ettei kaikkia karkkeja saa syödä kerralla, ettei tule paha olo, niin eihän niitä varoituksia kuunneltu. Paha olo tuli.

Synttärisankari kotona Tampereella ennen kymmentä, Helsingin mäntit yhdeltä yöllä ja minä Lappeenrannassa viideltä aamulla. Oma koti kullan kallis. Ja torstaina taas rokataan…

Takana hulppeat neljä tuntia unta, edessä rock-aiheista puuhaa aamukolmeen. Valtava kääpiö -yhtyeen Riikosen aikoinaan hotellireissujen yhteydessä lanseeraama “Vain hullu jättää aamiaisen väliin” -slogan on ollut jatkuvasti käytössämme. Tänä aamuna hulluus sai yliotteen ja tuo herkuttelutuokio jäi väliin kaikilta ei-Helsinkiläisiltä.

Allekirjoittaneesta, Markosta ja Jannesta koostuva seurueemme suuntasi Corona-baariin, jossa esittelimme silmäpussejamme ja juttelimme ei-niin-terävinä niitänäitä Sessionsin Silvialle. Tämän jälkeen siirryimme mukavasta juttutuokiosta toiseen lounastamaan kaksi ensimmäistä levyä tuottaneen Hakasen Gabin kanssa.

Neljän jälkeen pääsimme vihdoin asiaan, eli roudaamaan ja äänientarkisteluun. Checkimme alku myöhästyi meistä riippumattomista syistä yli tunnin. Kaiken säätämisen jälkeen jouduimme tekemään checkin kiireessä, vaikka olimme itse ajoissa paikalla. Tämmöinen pienkin riesa käy hermoille, kun on univelkaa riittävästi. Koska soittoaikamme oli jälleen vasta yhden jälkeen, vetäydyimme tahoillemme huilaamaan.

Muutaman tunnin unet tekivätkin ihmeitä, Tavastialle palasi huomattavasti paremmantuulinen orkesteri. Ruotsalaisen Ninen keikkaakin ehti seurata muutaman biisin ajan, ja hyvinhän tuo potki. Killing Angels -albumikin toimii joka kuuntelulla paremmin.

Oman keikkamme aikana olimme aistivinamme, että kuuden bändin kuuntelu oli verottanut jonkin verran runsaslukuisen yleisön energiatasoa. Edelliseltä Helsingin keikalta muistissa oli Nosturin hurja pitti, nyt oli huomattavasti rauhallisempaa. Eikä siinä mitään, saa meitä vain kuunnella / katsellakin. No, ehkä meilläkin on totuttelemista näin myöhäisiin soittoaikoihin. Nukkumassahan ihmisten pitäisi tuohon aikaan olla, eikä rokkia rämpyttämässä tai kuuntelemassa. Vaikutti myös siltä, että yleisössä oli paljon Ninen ja muiden tämän HC-painotteisen tapahtuman bändien yleisöä. Tuohan passasi meille, on aina mukavaa yrittää vakuuttaa uusia ihmisiä.

Soittaminen Tavastialla on yleensä yhtä juhlaa erinomaisen monitoroinnin ansiosta. Liekö sitten syynä suuri bändimäärä, mutta tällä kertaa monitoreja sai olla säätämässä koko keikan ajan. Samoin Tavastialla on aina takahuonetarjoilut kohdillaan. Tällä kertaa meininki kuitenkin muistutti edellistä Joensuun keikkaamme, jossa takahuonekaljamme hävisivät tehokkaasti aikaisemmin soittaneiden bändien kurkkuihin. Nyt olimme järjestäjän pyynnöstä piilottaneet oman koskemattoman korimme pöydän alle, laittaneet päälle pyyheliinan ja pinonneet eteen kolme kitaralaukkua. Näin varmistettaisiin, että kenellekään ei tulisi kiusauksia ja meillekin riittäisi kurkunkostuketta keikan jälkeen. Paskan marjat. Keikan jälkeen siirsimme kitaralaukut korin edestä ja pyyhkeen päältä. Jäljellä oli kuusi pulloa, melkein yksi per äijä. Joku arvon kollegoista oli siis vohkinut juomat ja peittänyt jälkensä huolellisesti. Asiahan on periaattessa mitätön, mutta eiköhän tuo käy viestinä helvetin huonosta meiningistä.

Tämmöistä tällä kertaa. Ensi viikonloppuna on edessä eräs kesän kohokohdista: Testament ja Meshuggah Provinssissa. Ja omalla keikalla lähdetään tietysti rakentamaan tunnelmaa perjantaina. Tulkaapa paikalle.