Rovaniemen pistokeikalle ei voi lähteä bussilla. Liian hidasta ja kallista. Myöskään lentokone ei enää tule kysymykseen. Aivan liian kallista ja edellisen kokemuksen mukaan myös hidasta ja epämiellyttävää. Niinpä valitsimme kulkuneuvoksi junan, jossa on periaatteessa samat palvelut kuin rakkaassa keikkabussissammekin: baari, vessa, makuuosasto sekä pöydät Paskahousun pelaamista varten.

Hyppäsin yöjunaan Tampereelta, johon mennessä Helsingin osasto oli saanut itsensä jo pelikuntoon. Siis Paskahousu –pelikuntoon. Korttia lätkittiin aina pilkkuun saakka, ja taisipa olla pitkä poika Aalto tällä kertaa se paskaisin Paskahousu, peräti neljä kertaa putkeen! Paskahousun mukaan alkoholilla oli tosin osuutta asiaan.

Aamulla Simerockin porukat ottivat meidät huostaansa heti asemalta. Homma toimi paremmin kuin junan vessa, vaikka ei siinäkään suurempaa vikaa ollut. Meidän kuljetettiin luksusmökkiin Ounasvaaran rinteeseen, jonne Marko ryntäsi saman tien juoksentelemaan nostalgiapäissään. Me muut ryntäsimme kaupungille nauttimaan kylmät meksikolaiset oluet sekä lämpimät hampurilaisateriat.

Soittoaika oli hivenen epäkiitollinen alkuilta perjantaina, jolloin porukka ei yleensä ole vielä ns. juhlatuulella. Teimme lavalla hartiavoimin töitä, jotta svengi lähtisi jytäämään. Hommassa ei lainkaan ollut avuksi järjestysmiehet, jotka estivät pitin syntymisen alkuunsa. Myös astetta riehakkaampaan pogoiluun puututtiin tiukasti. Paska meininki, joka luultavasti johtui henkilökunnan puuttellisesta ohjeistuksesta. Myöhemmin samalla festarilla tanssahtelu oli kuulemma oli sallittu, hyvä niin.

Keikka siis kärsi hiukan yleisestä nihkeydestä, vaikka teknisesti ottaen missään ei mitään vikaa ollutkaan. No, toivottavasti saimme ihmiset lämpimiksi seuraavia artisteja varten.

Paluu etelään koittaisi jo samana iltana lähtevässä yöjunassa, joten kiirettä piti. Ehdimme kuitenkin käväisemään telttasaunan kuumuudessa, joka ei sittenkään ollut lähtöisin Anna Abreusta vaan neljästä puulämmitteisestä kiukaasta.