Edellisenä iltana Hyge poistui kesken keikan tsekkaamaan vatsalaukkunsa sisällön. Oma vatsalaukkuni taisi kokea sympatiaa rumputaiteilijaa kohtaan, sillä jouduin lähtemään after skistä aivan ennen aikojani samojen oireiden takia. Pulautus jäi kuitenkin onneksi kertarykäykseksi ja yhden huonosti nukutun yön kestäneeksi huteraksi oloksi. Aamu valkeni lopulta Jyväskylässä kalvakkaan harmaana. Myös sää oli väritön ja sateinen, kuten Suomen talviaamuilla nykyään on tapana.

Huonekuntamme (Saikkonen, Aalto, Hölttä) vääntäytyi kuitenkin reippaasti ylös sängyistä päivystämään edellisenä iltana kuskin ja kiertuemanageri Hyrkäsen kanssa sovitulle kohtaamispaikalle hotellin eteen. Parikymmentä minuuttia sateessa odoteltuamme teimme kuten kuvitella saattaa. Minä ja Hölttä painuimme tien toiselle puolelle Irkkubaariin ja Kuisma urheiluliikkeseen salibandy-mailaostoksille. Tuntia myöhemmin saimme puhelinsoiton, että muu porukka odottelee meitä Lutakon pihalla. No, kuka oli väärässä paikassa, milloin, ja kuka mitä häh. Se ei selviä koskaan. Pääasia on, että iloinen matka kohti Tamperetta pääsi alkamaan.

Pakkahuoneella teimme johtopäätöksen Kuisman uudesta mailasta, tapettavan ajan määrästä ja Pakkiksen valtavasta lattiapinta-alasta: salibandy-mailaostoksille! Haimme Markon kanssa mailat ja aloitimme armottoman hikoilun pallopelin parissa. Maalivahtina toimi kuskimme Roope, joka oli täysin ohittamaton – ainakin meille apuritason kenttäpelaajille. Hauskuutta jatkettiin tuntitolkulla aina soundcheckiin asti. Äänet tarkistettuamme lähdimme naapuribaariin viihdyttämään kitarateknikkomme Lettusen häävieraita muutamalla Mokoma-viisulla. Hetken soiteltuamme ja Lörssonien nuorta rakkautta ihailtuamme, halailimme päivän sankarin ja sankarittaren ja poistuimme jännittämään päivän varsinaista keikkaa.

Meitä ennen lavalle nousi aina viihdyttävä Rytmihäiriö, jonka soittoa ei oman keikan alla taaskaan uskaltanut juuri kuunnella. Oman keikkamme alkuun mennessä saliin oli saapunut n. 1200 ihmistä, mikä on aivan hyvä määrä. Uusia ralleja puskettiin läpi taas hirveä määrä, puolet setistä. Soitto kulki kohtuullisen hyvin, ja osa porukastamme tuntui olevan aivan liekeissäkin.

Uuden levyn kiertueilla muistaa aina hyvälaatuisen rutiinin merkityksen. Uusien kappaleiden kohdalla sitä ei vielä ole, ja niinpä lavalla joutuu keskittymään enemmän oikein soittamiseen kuin bailaamiseen. Ja uusia kappaleitahan ei opi soittamaan livenä kuin soittamalla niitä livenä. Treenikämpän ja lavan olosuhteet ovat niin erilaiset.

Nykyisen kotikaupungin yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, sillä palasimme lavalle vielä toiseen kertaan. Vaikutti myös siltä, että yleisössä oli nuorta polvea, joilta oli Takatalvi vielä kuulematta.

Tämä viikonloppu oli jo läpeensä hyvä, kiitokset kaikille. Tästä on hyvä jatkaa!