MOKOMA.COM

Olen muistavinani, että Kärkkäisen Hessu tokaisi nuorempana hurjapäänä jossain Rumban Slumgudgeon haastattelussa tyyliin: ” Napakka ydinisku olisi parasta mitä Imatralle voi tapahtua.” Paljon on Imatrankoskessa vettä virrannut tämän “sammakon” jälkeen ja paikallisten lynkkaus mielialakin on huhupuheiden perusteella hiukkasen laantunut. Hessu iskujoukkoineen suuntasi Imatralle siis suhteellisen turvallisin mielin. Ainahan Imatralle meno pikkasen pelottaa ja pitääkin pelottaa. Kuten viinaa voi juoda ja pitääkin juoda, jos Nykäsen Mattia on uskominen ja onhan se.

Imatran Prince eli M.T. Aaltonen salskeine apumiehineen piti huolta siitä, että soittajilla oli kivaa ainakin lavalla. Eli saundi oli ns. kohillaan. Baarin henkilökunta vastaavasti piti huolta siitä, että bändin pojilla ei ollut ainakaan liian kivaa roudaamalla takahuoneeseen korin limonaatia, kun poijjaat “janoansa” kilpaa valittelemaan ryhtyivät. Ei vais. Esimerkillistä huolenpitoa edesvastuuttomista soittajan hulttioista sanon mie.

Itse lava-akti oli kaiketi hyvä. Siihen nähden ainakin, että takana oli jonkinmoinen treenitauko, (osalla) helvetillinen työviikko ja hanurin halstrausta autossa istumisen muodossa. Vanhojen ikivihreiden kyytipojaksi ujutettiin uusia viisuja ja kyllähän ne penteleet kulkivat kuin kirjahylly hangessa konsanaan(…ihan vitin ontuva vertaus). Jäi hyvä fiilis. Jos ei muille, niin edes itselle. Siihen sitä kai tällä toiminnalla tähdätään.

Noiden Imatran tunnefiilareiden voimalla treenattiin sitten kolme päivää uutterasti kuin nuoret puumat ikään. Uutta matskua on siis ihan vitisti, se on ihan vitin hyvää, sitä pitäisi päästä studioon ikuistamaan ja vähän vitin äkkiä.

Hevin soittaminen on mystistä puuhaa. Joskus homma lähtee liitoon ihan omalla painollaan, toisinaan toiminta on vähemmän lennokasta vaikka kuinka punnertaisi. Soittajan kokemus vinkkelistä tämä keikka kuului selkeästi jälkimmäiseen kastiin. Missään ei sinänsä ollut mitään vikaa/valittamista, mutta jostain syystä suuren urheilujuhlan tuntu loisti poissaolollaan. Ehkä syy oli leppoisan kesäillan aiheuttaman epätavallisen hyvän olon tunteen tai sitten Tavastialla kiskotun “rekkamies-kingsize” kokoluokan aterian. Mene ja tiedä….

Encorena vedetty tuleva megalekahitti “Takatalvi” aiheutti perin positiivisesti varautuneita reaktioita. Vanhat äijät kiskoivat ( ja tulevat kiskomaan, lempo soikoon!) thrash-metallia suomeksi ja vieläpä ihan tosissaan. Niin tosissaan kun heviä nyt voi soittaa…

Yön pimeinä tunteina osa Mokomasta ja Semifinalin Suurvisiiri Pätkä siirtyivät Kallioon kuuntelemaan Anthraxin kerrassaan loistavaa Among the Livingiä ja keskustelemaan ihmisen henkisestä kasvusta. Se oli immeiset kerrassaan nerokasta puuhaa! Usotteko?

Jyväskylän Bar 68:sta on kehkeytynyt suosikkipaikkamme. Henkilökunta on viimeisen päälle asiallista porukkaa ja yleisöäkin on aina riittänyt. Niinpä paluu 68:iin Betonirockin avausklubin merkeissä oli yhtä juhlaa, vaikka edellisen visiittimme jälkeen ei ollut ehtinyt Niilissä vesi virrata paskan vertaa.

Hellepäivä ja täyteen ammuttu baari olivat yhdistelmä,jolla meinattiin viedä henki ei-niin-huippukuntoisilta heavy-muusikoilta. Hikikarpalot valuivat jo ennen lavalle astumista, illan avanneen kaahauskappale Vainotun jälkeen olo oli epäuskoinen – tästä ei selvittäisi ilman elvytystä. Kuumuus ja jengin Läsnäolo ruoskivat meidät kuitenkin suoritukseen, joka saattoi hyvinkin olla paras tähän astisista. Iloksemme myös encorena soitettu, tilanteeseen hienosti sopiva uutuuskipale Takatalvi rokkasi hienosti.

Keikka vei äijistä mehut niin totaalisesti, että nukkumatti kutsui hetikohta hien haihduttua. Kiitos.