MOKOMA.COM

Aamupalalla saimme viimeisen varmistuksen siitä, että todellakin olimme hotellin ainoat asiakkaat. Ei ristin sielua missään. Viimeinenkin kivi vierähti sydämeltä, sillä tiesimme, ettemme olleet häirinneet ketään yöllisellä kisastudiollamme.

Matka Pieksämäelle ja WTC-rockiin ei ollut pitkä, joten huilasimme vielä aamupuuron jälkeen huolella. Pari kaveria porukastamme ei tosin puurojen keittelyn päälle ymmärrä, joten jouduimme heti startin jälkeen pysähtymään makkaraperunoiden äärelle. Mie join Jaffaa lasipullosta ja se, jos mikä, on w***u PARASTA.

Seuraavaksi pari sanaa järjestelyistä ja tämän jälkeen aiheesta ei puhuta enää koskaan. Kyllä, järjestäjäveljekset olivat kännissä. Kyllä, rahahommat menivät päin helvettiä. Ja kyllä, muu henkilökunta oli asiallista ja osaavaa porukkaa.

Ennen vetoa ei oikein muuta ehditty, kuin syödä kotiruokaa(!) ja käydä Miitrin kanssa tupakinhakureissulla. Stam1naa katsottiin hetki, mut mie en kauaa uskaltanu. Pelottavan hyvänkuuloista ja -näköistä toimintaa.

Vanha veturitalli oli hauskan näköinen paikka. Mie ainakii lämpenen punatiilisille pömpeleille, joissa on jotain juttuja sisällä. Naisten/miesten haku-valot olivat seinällä, mutta tällä kertaa sammutettuina. Toisaalta hevikonsertti siellä piti ollakin, eikä sinkkuristeily.

Lava oli suht kookas, ja siitä me kaikki pidämme. Mahtuu mukavasti jytäilemään musiikin tahdissa tai meidän tapauksessa tahdin vieressä. Mie pyyhkäsin päälleni jo aiemmin käyttämäni keikkapaidan ja löyhkäsin soittajatovereideni riemuksi kaksi viikkoa vanhalle maito-oksennukselle. Loppujen lopuksi meillä oli oikein kivaa lavalla, eikä vähiten mainion yleisön ansiosta. Miullahan on nykyjään uus basso, joka sai verikasteen. Soitin tottelee yllättäen nimeä Mäntti-Basso. Se on tosin jo rikki, ku mie löin sitä. Mut jos sen sais ehjättyä?

Shown jälkeen karautimme hotellille saunomaan. Otimme Stam1nan piltit kainaloon ja ei kun löylyyn. Lemin pojat saivat illan aikana osuvan lempinimen, Pikku-Mäntit. Kateellisina mutisimme selityksiä omasta ulkomuodostamme verrattuna Stam1nan jätkiin. Johan rupeaa jätkilläkin silmäpussit ja mahat roikkumaan, kun ajokilometrit lisääntyvät, sanommie. Saunaosastolla oli uima-allas, jossa olisi pitänyt kisailla. Vesi vaan oli piirun verran liika viileää silkkipersiilleni, joten jätin suosiolla homman karaistuneempien uroiden asiaksi. Hotellin discossakin piti käydä. Ymmärsin siellä jälleen kerran miksi olen heviporukoissa.

Aamulla laitoimme vähän metvurstia leivän päälle, jonka jälkeen kurvasimme ihmettelemään, minkälaisia soittimia ja levyjä Oulussa kaupitellaan. Kovasti olivat samankaltaisia kuin muuallakin. Nähtävyydet katseltuamme oli aika ottaa kurssi kohti Outokumpua. Toki pyörähdimme muutamaan otteeseen jo tutuksi käyneen puiston reunalla. Ajo-ohjeet kun tuppasivat olemaan tarkkuudeltaan “tuolla lukee jotain, mennään sinne.”

Matka Outokumpuun ei ollut erityisen vaiherikas. Riemastuimme tosin kun peurakatras (tai joku semmonen, poroja ne eivät olleet) ylitti tien aivan editsemme. Uroon sarvet tekivät meihin suuren vaikutuksen. Tämän lisäksi jokunen asia nauratti meitä. Taisi olla joku lehdestä luettu juttu.

Meille oli sovittu sekuntiaikataulu paikallisten tiedotusvälineiden toimesta, joten haastattelut alta pois ja pikaiset kauneusunet hotellissa ennen konserttia. Hyge ja Jarkko olivat saaneet aidolla jacuzzilla varustetun huoneen. Vuoronumeroita jaeltiin keikan jälkeistä rentoutumista silmällä pitäen.

Hotellilta lähtiessämme olimme joutua todistamaan äärimmäistä väkivallantekoa, mutta onneksi riuskaotteinen nakkikiskan setä astui ulos työpisteestään ja taltutti pukarit parilla näpäkällä käskylauseella. Ihmettelimme meiningin hurjuutta kellonaikaan nähden. Festarialueella kyytiin hypännyt järjestysmies tiesi kertoa, että pari viikkoa sitten meinasi joku rokkibändi saada puukosta omalla keikallaan. Mikäs sen mukavampaa, kuin tietoisuus siitä, että näinkin voi käydä.

Outokummussa on muutes Louhos. Siellä on Louhittu. Ja huolella. Tämän ihmeen näkemistä odotimme jännityksestä vapisten. Sitten koittikin juhlahetki. Pari kollia Karjalainen-lehdestä nykäisi meitä hihasta ja johdatti meidät Louhoksen uumeniin valokuvattavaksi. Voi luoja! Voiko elämältä enempää enää odottaa? Ei tullut uhkaavasta heviposeerauksesta mitään, kun poikien naamat vääntyivät väkisinkin maireaan hymyyn.

Cateringista haluan sanoa pari sanaa. On nimittäin silkkaa juhlaa, kun saa järkevää kotiruokaa keikkapaikalla. Maistuva lihakeitto teki tehtävänsä. Emännille kiitos.

Itse keikka oli ihan mukiinmenevä. Vanha kaivoshan ei ole lämmitetty tila, mutta piirun verran rivakammat tanssiaskeleet pitivät oikein hyvin vilun loitolla. Tuomo odotti jo ilmeisen innolla illan lätkämatsia, koska ryhtyi tarjoilemaan allekirjoittaneelle vartalotaklauksia kesken konsertin. Uusilta vammoilta kuitenkin vältyttiin.

Hien kuivuttua suunnistimme Outokummun yöhön. Meillä oli aikomus käydä paikallisessa yökerhossa juomassa virkistävät sihi-juomat, mutta aikomukseksi jäi. Tiedustelupartiomme havaitsi jonossa joukkotappelun, joka sai alkunsa asiakaskanditaatin nerokkaasta ideasta kusta losottaa vierustovereidensa jalkineille. Katsoimme parhaaksi lukita itsemme hotellin turvaan. Ennen tätä kuitenkin tämä samainen pjönttö ehti tulla haastamaan meillekin riitaa. Keksi nerokkaasti kutsua meitä partajeesushomoiksi. Me siihen, että kyllä homo homon tuntee, johon heppu totesi, että nii just. Vastaukseen tyytyväisinä siirryimme kisastudioon.

Ehdimme siis tovin viritellä tunnelmaa ja tv-vastaanotinta ennen Suomi-USA ottelun alkua. Joku taisi lotrata porekylvyssäkin. Onneksemme hotellissa ei ilmeisesti ollut muita asiakkaita, sillä kiivas mittelö sai meidät täysin valtaansa. Kannustushuudot raikuivat kevyesti porttikiellon perusteet täyttävällä tasolla. Kihelmöivä jännitys ratkesi vasta loppumetreillä meidän kannattamamme joukkueen hyväksi. Tästä innostuneina solahdimme Miitrin kanssa poreammeeseen juhlimaan Suomen voittoa.

Kokonaisen kuukauden ehdimme keräilemään kukin tyylillämme mehuja ruumiisiimme ja sieluihimme, kun ne oli jo puristettava pois “Viimeiset mehut 2004” -kiertueen merkeissä.

Tuskin oli savu ehtinyt Oulussa hälvetä edellisen visiittimme jäljiltä, kun meidän oli määrä esiintyä jälleen 45 Specialin lehtereillä. Edelliseksi keikaksi Nelivitosessa luen ravitsemusliikkeen kellarissa tapahtuneen surullisenkuuluisan jami-session (lisää tietoa täältä), joka kaiketi sai arvoisensa päätöksen. Kaikesta huolimatta meidät oli pyydetty samaan paikkaan taas hieman “jammailemaan”.

Matka Ouluun on edelleen pitkä, vaikka olemme korkeimmalta mahdolliselta taholta vaatineet asiaan muutosta useampaan otteeseen. Onneksi kuukauden mittainen ero Mäntti-porukasta aikaansai valtaisan jälleennäkemisen riemun, jonka voimin hurautimme Ouluun tuskin huomaten kilometrien määrää. Noin 14 sekuntia kestäneet yöuneni takasivat myös sen, etten tajunnut juuri mistään mitään ennen kuin olimme perillä. En tosin usko, että olisin sen enempää ymmärtänyt, vaikka olisin miten koisannut (ks. Inferno #19).

Matka kului mukavasti muun muassa ruumiinvammoja vertaillessa. Kuismahan oli telonut kätensä, mistä oli jo laajasti uutisoitu valtamedioissakin. Miitri oli onnistunut pyöräyttämään polvensa ympäri, josta seurauksena oli revennyt sivuside tai jotain (en siis tajunnut tästäkään keskustelusta kovin paljoa). Tämähän olisi invalidisoinnut heiveröisemmän kaverin, mutta Miitrin työtehoa ja kaapinkantokykyä ei vamma tuntunut haittaavan. Allekirjoittanut yritti vielä kerätä sääliä epätoivoisella selityksellä lasinsirusta jalkapohjassa.

Oulun kaupunki ansaitsee tässä vaiheessa erityismaininnan liikennejärjestelyistään. Tai me ansaitsemme erityismaininnan Oulussa suunnistuksesta. Meillä oli täysin selvä kuva minne mennä, mutta tie nousikin pystyyn tai pikemminkin muuttui ympyräiseksi. Oulun kaikki kadut nimittäin tahtovat olla yksisuuntaisia ja niillä pitäisi aina ajaa just väärään suuntaan. Tästä johtuen päädyimme toistuvasti saman puiston kulmalle. Olo oli kuin Lonely Riderilla elokuvassa Hirttämättömät. Onneksi ei päässyt jano yllättämään.

Perille päästyämme arvasimme soundcheck-ajan, ja häivyimme syömään. Seurauksena oli se, että emme päässeet tekemään äänitarkastusta ennen kuin baarin aukeamisen jälkeen. Syynä tähän oli samassa rakennuksessa ollut Vapaamuurareiden looshin kokous. Ilmeisesti rauhallista rituaalia odottaneet rapparit saivat kokea yllätyksen, kun kesken ruokailun mystisesti hävinnyt Doctor Hyrkäs palasi keskuuteemme julmaksi ja piittaamattomaksi Mr. Hygeksi muuttuneena. Tämä kaiken häiriköinnin kantaisä aloitti lukuisista pyynnöistä ja kehotuksista huolimatta 1000 db:n rummunlyönnin uhmaten ilmiselvää Vapaamuurareiden kostoa. Odotamme kauhulla, milloin henkilötietomme pyyhitään tietokannoista ja lakkaamme virallisesti olemasta.

Hotellilla nukuttujen kauneusunien jälkeen oli aika palata keikkapaikalle. Paikallisen ruokaravintelin antimet velloivat mahassa siksi uhkaavasti, että pelkäsimme kerrastojemme kunnon puolesta. Tämä toi metkan lisän normaaliin keikkajännitykseen.

Ilmeisesti kauneusunet kannattivat, sillä meitä oli saapunut ihailemaan lukuisa joukko loistavaa yleisöä. Eipä 45:n seinien sisäpuolelle olisi enempää mahtunutkaan. Lavalle oli asetettu arkkitehtien toimesta pari ansaa, joihin olinkin langeta. Keskellä kulkuholliani oli hankala metallieste, jonka ylittäminen oli hieman vaikeata takaperin kävellen ja tukka silmillä. Eikä Tuomon tukanpyörityksen säteellä sijainnut valtava pylväskään helpottanut lavalla olemista.

Soitimme ihan vitin monta kipaletta ja viilinki oli mahtava, vaikka jostain syystä skitsoilin bassokamojen kanssa. Kahet encoret ja kaikki. Huoli kalsonkien kestävyydestäkin osoittautui turhaksi. Hieno keikka, kiitos jälleen Oulu.

Jarkkokin ahersi tekstiilipisniksen parissa niin, että laskutaito oli koitoksella myytyjä paitoja räknätessä. Pari miellyttävää juttutuokiota paikallisten kanssa alakerran kuppilassa (terveisii asianosaisille) ja sitten hyvässä järjestyksessä majoitustiloihin rentoutumaan.