MOKOMA.COM

Kotikenttä paras kenttä. Näin ei ole aina ollut, mutta viime aikojen trendi Lappeenrannan keikoilla on ollut kovasti nousujohteinen. Maanantaiveto yökerho Nitetrainissa ei äkkiseltään kuulosta kovin jännittävältä iltapuhteelta, mutta sitä siitä tuli.

3/5 yhtyeestämme otti varaslähdön kotiseutusessioon saapumalla paikkakunnalle jo perjantaina Machete -yhtyeen treenien merkeissä. Pitkät rokki- ja saunasessiot maaseudun rauhassa olivat sittenkin mieluisaa vaihtelua bussissa istumiselle. Jotta ei aivan pääsisi totuus unohtumaan, kävimme kuitenkin mm. perjantaina kylillä toteamassa Kotiteollisuuden keikan kivikovaksi.

Maanantai alkoi leppoisasti kepeän roudailun ja haastelun merkeissä. Saatuamme kamat Nitetrainiin suuntasimme legendaariselle nuorisotalo Monarille, josta käsin YleX teki päivälähetystään; Illan keikkahan oli siis osa YleX-päivää. Juteltuamme ne ja nämä poistuimme soundcheckiin, jossa olimme kerrankin ajoissa. Ehdimme vihdoin treenata live-kuntoon kappaleen Sudet ihmisten vaatteissa. Samalla tapasimme illan ensimmäisen esiintyjän Elastisen, jonka kanssa yhteisiä puheenaiheita riitti. Mieshän pyörittää Rähinä Recordsia, jonka toiminta muistuttaa hämmentävän pitkälti Sakara Recordsia.

Nitetrainin soundcheckin jälkeen käydään aina perinteisesti aterioimassa läheisessä, varsin tasokkaassa ruokaravintolassa. Tänä nimenomaisena iltana paikan hillitty tunnelma vaihtui kuitenkin pystypainiin.

Tarjoilija ohjaa kuusihenkisen seurueemme meille varattuun pöytään. Ruokalistoja selaillessamme bongaamme viereisestä pöydästä kohtuullisen hyvin menestyneen kirjailija Arto Paasilinnan seuralaisensa kanssa. Pikainen vilkaisu kertoo, että kirjailijalla on ollut nk. kuppi maitilla – ja huolella.

Tovin istuttuamme Paasilinna päättelee meidän olevan muusikkoja ja avaa keskustelun. Mies kyselee kohteliaasti, että missä meidän on tarkoitus esiintyä. Kerromme hänelle paikan ja sijainnin. Paasilinna ei kuitenkaan malta odottaa keikkaan asti, vaan pyytää meitä laulamaan hänelle saman tien. Kieltäydymme kohteliaasti ja kerromme viettävämme päivällistaukoa. Muutenkaan laulaminen hiljaisessa ruokaravintolassa ei tunnu hyvältä idealta.

“Laulakaa Sininen ja valkoinen”, Paasilinna jatkaa kohta. Annoksemme ovat jo saapuneet, joten kieltäydymme ateriointiin vedoten. Yritämme muuttua näkymättömiksi, kuten toisinaan joutuu raitiovaunun takaosassa tekemään, kun päihtyneet asiakkaat käyvät turhan tuttavallisiksi.

“Minä olen kirjailija Arto Paasilinna!”, mies lausuu jo selvästi korotetulla äänellä. “Minusta on erittäin loukkaavaa ja törkeää, että ette suostu laulamaan.” Hämmennymme sävyn muuttumisesta ja pahoittelemme tilannetta. Kerromme, että haluamme vain nauttia päivällisemme ja poistua töihin.

Vetäytymisemme kuitenkin vain ärsyttää kirjailijaa lisää. “Syökää nyt viimeinen aterianne, sen jälkeen alkaa tappaminen!”, kuuluu seuraava hiukan yliampuva repliikki. Paasilinna kertoo ottavansa neljä meistä niskalenkkiin ja tappavansa loput toisella kädellään. Hän ilmoittaa myös pistävänsä kahdeksan ruumisarkkua tilaukseen. Sen verran alkaa tässä vaiheessa huumorinhillintä kuusimiehiseltä seurueeltamme pettää, että Marko joutuu hissukseen lohkaisemaan Sibeliusta mukaillen: “Olen kirjailija, en matemaatikko!”

“Uhkaukset” jatkuvat, mitä ei ollenkaan jarruta Paasilinnan jo pitkään kärsivältä näyttäneen seuralaisen poistuminen paikalta. Kun kirjailija nousee hihojaan käärien seisomaan, kiitää tarjoilijatar hänen eteensä näköesteeksi. Samalla tyttö kehottaa meitä lopettelemaan aterioinnin ja siirtymään kahville pubin puolelle. Ihmettelemme hiukan keskenämme rähinöitsijän saamaa VIP-kohtelua tästä kuitenkaan valittamatta. Paasilinnan tavoin käyttäytyvä Mattimeikäläinen olisi lentänyt ulos aikaa sitten, nyt katsottiin parhaaksi siirtää pöydällinen muita asiakkaita.

Koska nillittäminen ei ole lajimme ja annokset alkavat olla lopullaan, päätämme helpottaa tarjoilijattaren työpäivää toimimalla hänen pyyntönsä mukaisesti. Kun nousemme seisomaan, Paasilinna näkee tilaisuutensa koittaneen. Kirjailija hoipertelee kohti häntä lähinnä olevaa seurueemme jäsentä – eli meikäläistä – ja tarttuu napakalla otteella käsivarsista kiinni. Joudun pitämään miestä lempeällä otteella etäämmällä, koska tarjoilijan voimat eivät tunnu aivan riittävän. Nyrkkiäkin Paasilinna heiluttaa päänsä yläpuolella – vaikeaa tosin on päätellä hakeeko mies tasapainoa vai virittyykö siinä lentopallomaila iskuun. Sen verran hutera on kuitenkin iäkkäämmän taistelijan kunto, että tarjoilija saa pidettyä hänet hetken paikallaan, jolloin vetäydymme tantereelta pubin puolelle. “Saikkonen pitkä, Paasilinna lyhyt”, keventää vielä joku seurueestamme tunnelmaa istahtaessamme pubin tuoleille.

Tilanne kieltämättä pilasi muuten niin maittavasta ateriasta nauttimisen. Muutenhan välikohtaus oli lähinnä surullisella tavalla huvittava – ei ollenkaan uhkaava, vaikka virtuoosimaiselta kielenkäyttäjältä kelpo solvaukset irtosivatkin. Ravintola hyvitti tilanteen meikäläiselle ilmaisella oluttuopilla. Tähän kompensaation olin täysin tyytyväinen.

Mitä Paasilinnan käytökseen tulee, niin tuollaistahan voi tapahtua, kun helvetin huono päivä ja napakka känni osuvat samalle päivälle. Mutta kieltämättä tilanne toi uudenlaista näkökulmaa edellisellä viikolla tv:stä nähtyyn ohjelmaan, jossa Paasilinna ihmettelee, että “Miksi minun pitäisi olla nöyrä?”

Pystypainiaihe olkoon loppuunkäsitelty. No hard feelings, kirjailija Paasilinna. Siirtykäämme siis itse asiaan eli heavy metallin rauhanomaiseen maailmaan.

Nitetrainissa on harvinaisen heterogeeninen yleisöjakauma. Hiphop -porukka huutaa idoliaan lavalle rokkarien seuratessa toimintaa hieman taaempaa – hauska jännite täälläkin. Vaikeuksia emme tosin odota, koska tiedämme näiden kaikkien ihmisten olevan maanantaina yökerhossa vain musiikin takia.

Loppuilta sujuu kuin sujuukin ilman ryppyjä tunnelmassa. Elastinen hoitaa leiviskänsä tyylikkäästi. Musiikkityylinsä ei ole aivan meidän teekupposemme, mutta kaverin kiistämätön kyvykkyys ja mainio persoona tekevät vaikutuksen.

Hiphopin vaiettua hevikansa valtaa eturivin ja piiskaa meidät soittamaan yhden parhaista keikoistamme. Meininki ei repeä hulvattomaksi riehumiseksi, mutta joka ukko vetää tunteet aivan pinnassa. Muutamista yleisöstä kuuluvista kommenteista päätellen tämä myös välittyy. Eräs keikan kohokohdista on checkissä harjoiteltu Sudet. Ihmettelemme hiukan, miksi olemme soittaneet kappaleen livenä vain pari kertaa ennen tätä.

Keikkaa edelsi alho, johon olemme alkaneet hetkittäin vajota keikkatauon häämöttäessä. Vauhtihan hyytyy pian puoleksi vuodeksi, jonka aikana pitäisi osata elää jotenkin muuten kuin viikonloppua ja keikkoja odottaessa. Tällä kertaa tuo alavire onnistuttiin kääntämään positiiviseksi vimmaksi vuoden toiseksi viimeisen keikan kunniaksi.

Jyväskylän yössä tapasimme liudan uusia ja vanhoja tuttuja. Kiitos teille, ei ollut tylsää. Aamulla oli kuitenkin aika ottaa jälleen Mäntit kasaan ja suunnata kohti Pohjanmaata sekä suosikkihotelliamme Kauhajoen Krouvia, jossa Jossu pitäisi jälleen rokkarista huolta.

Matkalla oli kuitenkin suoritettava vuoden virallinen pysähtyminen Keskisen kyläkauppaan, jonka pihalla seisovaa valtavaa kusista hevosenkenkää emme jaksa lakata ihmettelemästä. Mutta. Etenkin Jarkon suureksi pettymykseksi kaupasta oli hävitetty Saksan armeijan ylijäämätavaroille pyhitetty osasto. Viime kesän visiitiltä jäivät mieleen kumiset kaasunaamarit ja pornolehdet, jotka oli asetettu viereikkäisiin kaukaloihin. Voi luoja mikä osaston menetys. Se teki Jarkon hulluksi. Lohdutukseksi kannoimme kaupasta läjän kohtuuhintaisia klassikkolevyjä: Deicidea, Sepulturaa, ACDC:ta, Cypress Hillia ja Scorpionsia, jota Mr. Hyge tulkitsi falsetillaan sydäntäriipivästi lähes koko loppumatkan…

Rakkaudesta se hevonenki. Olimme palkita kovasti arvostamamme Kauhajoen Krouvin sekä itsemme jos ei nyt liekeillä, niin vähintään häkämyrkytyksellä. Minä ja huonetoverini Kuisma ajateltiin rentoutua ajomatkan päätteeksi saunalla ja nokosilla – tässä järjestyksessä. Kävi kuitenkin niin, että täydelle teholle säädetty sauna sai lämmetä oikein huolella, kun löylyjä odotelleet kitarasankarit nukahtivat. Kolmen tunnin kuluttua heräsimme hiestä märkinä, kun huomattavasti lämmenneessä kämpässä haisi kuumalle puulle (niin, sellainenkin haju on…). Säntäsin saunaan ja totesin mittarin olevan tapissa, 140 astetta. Ei muuta kuin lauteille ja Imatran ajot -asentoa haltuun. Oha se varma.

Toisella tapaa kuumat tunnelmat odottivat Kauhajoen kasinolla, joka on tanssilava -tyyppinen illanviettopaikka. Pihalla nuoriso hurjastelee pillurallia ja mittelee voimiaan. Määrätietoinen mutta silminnähden tulistunut perheenpää taluttaa hoipertelevaa, itkevää teini-ikäistä tytärtään Volvon etupenkkiin. Soittopaikan viereisen diskon puolella tunnelmat vaikuttavat hitaine tansseineen hyvinkin lämpimiltä. Ehdottomasti kuuminta on kuitenkin Pain Confessor -yhtyeen keikkabussin vieressä. Sieltä bongataan nuoripari, joka on löytänyt oivan paikan maailman kauneimman asian harrastamiselle. Muutama lämpöaste, alla mätäneviä syksyn lehtiä, tytöllä jalat kohti Pohjanmaan kirkasta tähtitaivasta. Voi luoja mitä romantiikkaa. Se teki meidät jne.

Pain Professorien ja Turmion kätilöiden hoidellessa leiviskäänsä nautiskelimme tovin harvinaisen kotoisan ja rauhallisen bäkkärin tunnelmasta. Lisää elämyksiä tarjoaa vilkaisu seinän taakse humalaisen nuorison selviämistilaan. Önisevät ja yökkivät teinit naurattavat meitä kovin, vaikka kyseessä on varmasti melko vakava asia.

Keikalla on taas mukavaa. Louhimme heviä nauttien täysin palkein. Ainoastaan Hygellä on joku ahis: “Silkkaa paskaa”, kuuluu miehen syväanalyysi keikan jälkeen. Me emme tosin huomaa miehen soitossa mitään vikaa. Myös yleisöllä kulkee. Pitti on pystyssä ja eturivi tuntee biisit todennäköisesti paremmin kuin taustalaulava kitaristi. Skarppailemaan joutuu ja taas kerran parastaan antamaan, nämä tietävät mitä haluavat.

Hellyyttävälle komiikalle ei meinaa kuitenkaan tulla loppua keikankaan aikana. Eturivissä on vierekkäin kaksi teiniparia – joko uroot tai naaraat ovat selvästikin keskenään kavereita. Pitkin keikkaa, kuin yhdestä sopimuksesta, pariskunnat aloittavat loputtomanoloisia kielisuudelmasessioita, joissa poskionteloiden perimmäisetkin kolkat tulevat varmasti putsatuiksi. Tästä ei meininki parane.

Ennen takaisin Krouviin siirtymistä suoritamme vielä pikaisesti tarkastuskäynnin Professorien ajoneuvossa, jonka puitteet ja tarjoilut todettiin kovasti samanlaisiksi kuin Mänttärissäkin.

Tämä oli viimeinen matka yli puoleen vuoteen Mänttibussissa. Loput kaksi keikkaahan ovat kotikentällä Lappeenrannassa. Ennen matkan päättymistä toteamme vielä haikeuksissamme, että kun oikein paha ikävä iskee, niin on ihan okei käydä Mänttärin omistajan, Korpisalon, pihalla istumassa bussissa.

Kun kerrankin saisi nukkua, ei siitä tule mitn. Jarkko, Miitri ja allekirjoittanut heräsivät kollektiivisesti “rokkarin keskellä yötä”, eli siinä puoli kymmenen maissa aamulla. Väsymysahdistusta helpotti Music Televisionin top 10 -videosarja Beyoncelta… Tiedättehän. PARAS.

Parhautta ei sen sijaan edustanut ajanhallintamme. ATK-liikkeissä ja soitinkaupassa hengailu sekä kiinalaisessa ravintolassa puikoilla syönti johti siihen, että lähdimme Helsingistä silloin, kun meidän olisi pitänyt tavata muut mäntit Lahdessa. No, odottamaan joutuu kukin vuorollaan yhtä varmasti kuin joutuu Mänttibussissa mänttiporukan vittuilupihteihin. (Vittuilupihdit = Mäntit valitsevat porukastaan kohteen, jolle vittuillaan kollektiivisesti kuuden miehen voimin. Uhrin pitää odottaman hiljaa hymyillen ja liikkumatta. Pian naljailun aiheet on käsitelty ja naljailtava saa liittyä porukkaan käsittelemään seuraava uhria. Työpaikkakiusaamista hauskimmasta päästä.)

Muutamaa tuntia myöhemmin Jyväskylässä käännyimme jälleen tutusta porttikongista luiskaa ylös Bar68:n eteen. Sinne on aina mukava mennä. Ohjelmassa oli laitteiden huoltotoimenpiteitä sekä äänien tarkistelua mm. herrojen Kotamäki ja Pasanen toimiessa virallisina valvojina. Harvemmin on ollut tylsää kun nämä Swallow the Sun -yhtyestääkin tutut sankarit ovat maisemissa. Rutiinien jälkeen lisää rutiineja: ruokailu sekä pikainen visiitti hotellille. Tuttua mutta niin rakasta paskaa.

Palasimme baariin vähän ennen kymmentä, jolloin paikka oli jo loppuunmyyty. Kellotimme kuulemma ennätysajan, jossa liput oli myyty loppuun. Ei ole vielä rutiinia moinen.

Keikka polkaistiin käyntiin heti, kun oli saatu tukka ojennukseen ja tanssikengät jalkaan. Piskuisen paikan tunnelma ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka välillä meinasi perse puutua samassa haara-asennossa jököttäessä. Viisi ukkoa ei nimittäin mahdu 68:n lavalla juuri vaihtoaskelia ottamaan. Jotta kaikki tila olisi hyötykäytössä, meidän lisäksemme stagella päivysti myös MokoTabin Tuomas, joka piti ansiokkaasti huolta tekniikan toimivuudesta. Ja jossain kattorakenteissa roikkui tietenkin Jarkko, joka tallensi tilanteet DVD:tä varten.

Aikanaan 68:n keikasta sovittaessa edellytimme mellakka-aitaa tai riittävää määrää rotevia järjestysmiehiä. Sen verran hurjaksi on meno äitynyt viime aikoina, että tällaiset suojaamattomat lavat voivat käydä terveyden päälle sekä yleisössä että lavalla. Aitaa ei kuitenkaan saatu, betonilattiaan pulttaaminen olisi maksanut liikaa. Järjestysmiehiä kyllä oli. Tosin meikäläisen edessä ihmismassaa kannatellut kaveri oli varreltaan korkeintaan 160 senttinen ja olemukseltaan fiikuksen kaltainen. Mutta hyvin tämä sympaattinen Lutakon mies kuitenkin pärjäsi ja sketsihuumoria tarjoili taistellessaan ihmisten ja monitorin välissä. Ja hienosti oivalsi yleisömmekin paikan rajoitteet. Homma pysyi moitteettomasti lapasessa, vaikka ahdasta oli.

Soitimme muuten Jyväskylässä uramme toistaiseksi pisimmän keikan, tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Teille oli mukava soittaa, vaikka laulumonitoreista ei kuulunutkaan juuri mitään. Laulusuoritukset olivatkin sitten sitä ihtiään. Voitte sitten nauraa, kunhan saatte DVD:n käsiinne.

Eipä siistiä! Pari viikkoa on tuskaisen pitkä aika ilman hevinsoittoa, kun on kunnolla keikkailun makuun päässyt. Siinä ajassa pitää jo keksiä korvaavaa kohinaa turtuneille aisteille, kuten kaikenmaailman DVD-julkaisuja. Niin, tervettähän tämä touhu ei ole ollut aikoihin.

Espoon Dipolin suuri sali oli valjastettu teekkareiden Lakinlaskijaisten näyttämöksi, jossa meidän pitäisi roiskia rässiä menemään juhlakansan ratoksi. Erikoisesta tilanteesta teki vielä erikoisemman Vesa-Matti Vainion (vastuussa promovideoista Takatalvi, Punainen kukko ja Haudan takaa) ohjastama kuvausryhmä, joka kuvaisi keikan DVD:tämme varten. Ääniraitaa oli tallentamassa Transmixin studiobussissa Mokoman entinen ja Kotiteollisuuden nykyinen miksaaja Virtanen. Kovan luokan ammattilaiset olivat siis niin kuvaus- kuin äänityskalustonkin puikoissa. Kyllä kelpasi hevarin keskittyä hevaamiseen.

Otaniemen teekkarit tekivät kuulemma jonkin sortin kulttuuriteon palkatessaan meidät iltamiensa orkesteriksi. Yksin olisikin ollut orpo mennä artsuilemaan opiskelijaporukalle, joka edustaa musiikkimakujensa puolesta kohtuullisen laajaa otosta Suomen nuorista aikuisista. Kaikki 3000 eivät voi tykätä rässistä.

Onneksi mukana oli myös loistava Tiktak, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan vedota pääosin kännisen kiimaisista uroista koostuvaan yleisöön paitsi ensiluokkaisella soittotaidollaan, myös pelkästään ulkoisella olemuksellaan. Ja Mokoma-paitoihin sonnustautuneet tytöthän vetosivat jopa niin, että bändi joutui keskeyttämään keikkansa pariin kertaan valtavan ihmismassan vyöryessä kohti lavaa. Sitä kaaosta sivistyneesti parvelta ihmetellessä tajusi, että tämä porukka ei tunne rokkikeikan sääntöjä. Kuluneen kesän aikana isommatkaan massat eivät ole onnistuneet moisia häiriöitä aiheuttamaan, vaikka olisi miten helvetillinen meininki meneillään. Muutama urpo tuonkin kaaoksen onnistui aiheuttamaan, vaikka ei piteistä ollut tietoakaan. Tuona hetkenä oli helppoa olla ylpeä heviyleisöstä. Tosin miinus rapsahtaa myös järjestäjälle, joka säästi kuluissa jättämällä mellakka-aidan tilaamatta.

Hilpeyttä sen sijaan herätti episodi, jossa meidän ja Tiktakin eväät menivät sekaisin. Erinäisten välivaiheiden kautta kävi nimittäin niin, että kasvisyöjien soijapihvit päätyivät orkesterimme sudennälkäisten lihansyöjien lautasille kinkkukiusauksen lisäkkeeksi. Kasvisyöjä-Marko ehti pelastamaan lautasiltamme itselleen vatsantäytettä, mutta Tiktakin kasvisyöjät jäivät tyystin ilman. Tätä Marko pahoitteli kovasti tytöille, jotka kuitenkin ymmärsivät tilanteen ja tyytyivät siihen, mitä tarjolla oli. Tovia myöhemmin paikalle saapuu Tiktakin rytmiryhmä Mimmu ja Tuuli. Ihmisen paras ystävä Marko pyyhältää paikalle jälleen pahoittelemaan tilannetta ja selvittämään vaihtoehtoisia kasvisruokavaihtoehtoja. “Ei me syödä kasviksia”, kuuluu rytmiryhmän ponteva vastaus. On ne äijiä, perkele.

Oman keikkamme alkuun mennessä yleisön pääluku harveni odotetusti. Jäljelle jäi kuitenkin useita satoja ihmisiä, jotka saivat mainion meiningin aikaiseksi. Harmi vain, että soitimme vasta lakinlaskurituaalin jälkeen. Moshaaminen tupsulakki päässä olisi näyttänyt hauskalta.

Soitto sujui mainiosti varsinaisen keikan loppuun asti. Sitten tapahtui jotain. Encoret aloittanut Lupaus louhittiin jotenkin löysästi ja Takatalvi meni nk. pitkin v*ttua. Tästä huolimatta porukka vaati meidät lavalle vielä kertaalleen. Allekirjoittanut napautti Poltetun maan taktiikkaa -kappaleen käynnistävän iskun ilmeisesti turhankin aggressiivisesti, sillä varakitaran nahkainen hihna revetä napsahti poikki. Ykköskitara oli aiemmin sattuneen kielirikon takia epävireessä, joten paniikki ja silmien sumentuminenhan siinä iski. Tein sitten “Kärkkäisen Heikit” ja linkosin kitaran lähimpään ilmansuuntaan, mikä kadutti heti soittimen irrottua käpälistä. Onneksi kitara selvisi pelkillä pintavaurioilla. Ei se ihan niin hieno lento ollut.

Keikan jälkeen helsinkiläistyneet mäntit hakeutuivat koteihinsa, reissumiehet painuivat Espoon huoneistohotellin saunanlämmityspuuhiin. Kyllä kelpasi.