MOKOMA.COM

”No onkos tullut klubikeikka festarikesän keskelle?”, kuului kysymys keikkabussissa. Todettuamme asian olevan juurikin näin, kehotimme Roopen suuntaamaan vankkurinsa kohti Poria. Pitäähän se aina silloin tällöin käydä tarkastamassa ex-basisti Hessun lanseeraama ”Porin meininki.” Kyseinen käsite on syntynyt joskus 60-luvulla Slumgudgeonin keikkareissussa kun Hege oli epäurheilijamaisesti jätetty yöpaikatta kaupungille pyörimään, tai jotain keljua sillä reissulla oli joka tapauksessa sattunut. Hesuvius tapasikin aika ajoin todeta: ”Voi v*ttu. Taas tätä Porin meininkiä”, jos asiat ei ottaneet sujuakseen. Näin sanaili Hessu.

Päästiin Porriin ja kierettiin torrii eikä jouduttu edes pärekorriin, vai miten ne satakuntalaiset riimittelevätkään. Ennen soundcheckiä kävimme vetäisemässä koko porukan voimin pihvit, jotka tuottivat pettymyksen. Onneksi ei tarvinnut itse maksaa. Silloin se oli vasta harmittanutkin. Sisäfileetä tilattiin, mediumiksi paistettua Hubbabubbaa saatiin. Keittiöön välitimme kuitenkin terveiset, että hyvin oli paistettu, raaka-aineen toimittajaa kävi syyttäminen.

Korkea-ahon ukko ei loistanut tyytyväisyyttään checkin jälkeen. Bar Kinon korkea –ja vielä tässä vaiheessa tyhjä- tila ei ilmeisesti ole helppo nakki äänimaisemoinnin ammattilaisellekaan. Tai sitten tuskaisuus johtui lavalta tulevan informaation jäsentelemättömyydestä, menis ja tietäis.

Benny Hill -intro jätettiin online casinos pois ja se oli hyvä se, sillä Jarkko oli vahingossa keksinyt huomattavasti hauskemman intron. Antakaas kun kerron. Jarkko on pannut merkille, että turhamaiset pitkäkutriveijot käyvät aina ennen keikka kastelemassa haituvansa. Näin toimittaessa tukan heiluttaminen näyttää jopa 20% uljaammalta, pisaroiden kaartaessa eturivin tyttöjen ylle lailla puhdistavan sateen. (Tämän lisäksi vältetään valojen ja etutukan muodostama näköeste, estetään kuivan tukan liimautuminen hikiseen naamaihoon sekä yksittäisten hiusten imeytyminen esimerkiksi syvälle sieraimeen. – seittimestari- ja pitkäkutriveijohuom.) Noh, Jarmo oli nokkelana poikana teipannut käsisuihkun kiinni niin, että kun hanan avasi, sai napakan vesisuihkun suunnilleen keskivartalon paikkeille, toisin sanoen munille. Jarskillahan suihku menisi puoli metriä pään yli. Kuinka ollakaan, kun muut olivat jo lavalla Marko päätti vielä kohentaa frisyyriään, sillä seuraamuksella että housut olivat aivan läpimärät juuri kriittisestä kohdasta. Levylaulaja ei uskonut kesän kuivaavaan vaikutukseen, vaan suoritti housujen vaihdon lavalla, korvaten performanssillaan puuttuvan intron. Oli se hauskaa, ai että.

Keikka oli mitä oli. Settilista oli ainakin rustattu aivan uuteen uskoon, verrattuna fetsarivetoihin. Se oli varmaan ihan hyvä ratkaisu, jos sattui tykkäämään. Itse en muistaakseni tykännyt. Muut jätkät kyllä rokkasivat, like always before. Mutta siitä tykkäsin, että miun lavavedet olivat jossain vaiheessa muuttuneet viiniksi, ihmetekoja Porin yössä.

Kuopioon oli totta tosiaan saavuttu edellisenä iltana, joten päivällä oli hyvin aikaa vaikka torilla kahvitteluun, kuten minä tein tai ”Angus-kitaran” osteluun, kuten Saikkonen teki. Kukin käteisvarantonsa mukaan, heh.

Kaupungin humusta ja Intron terassilta kollektiivimme siirtyi Väinölänniemeen ja IRC-lavan taakse aikaa tappamaan. Ja jos seuraavaan bäkkäriraideriin lisätään jääkiekkokaukalo, niin samalla sinne täytyy lisätä yksi kpl järviä. Sellainen nimittäin löytyi suoraan lavan takaa ja sinnehän piti mennä välittömästi lillumaan, ennen ja jälkeen keikan. Kuumat rantaleikit hiekkafalloksineen osoittautuivat oikein päteväksi ajanviettotavaksi ja kohta pitikin kiilata Uniklubin ja Klamydian väliin musisoimaan.

Keikka oli muistaakseni aivan kelvollinen ja jengiäkin oli hyvin paikalla. Tässä vaiheessa pystyn heittäytymään näinkin syvälliseen analyysiin.

Kuskimme Raaka-ajo-Rollo oli ilmoittanut, että keikan jälkeen lähdetään ajamaan kotiin ja turhahan se oli hippien pullikoida vastaankaan. Matkaa tehtiin pitkään ja hartaasti halki lempeän kesäyön. On siinä omanlaisensa tunnelmaa, varsinkin kun siitä sattuu tykkäämään. Päivän uurastuksen ja lukuisten paskahousutappioiden uuvuttamana saatoinkin nukahtaa dieselmoottorin tasaiseen kehtolauluun ja herätä jossain toisaalla.

Ouluun ei mentykään ihan suorinta reittiä. Tai reitti oli aivan suora, mutta pienen aivojumpan tuloksena olimme päätyneet seuraavanlaiseen ratkaisuun: lähdemme liikenteeseen edellisenä päivänä ja vietämme Dex-viihteen masinoiman mökkipäivän Pihtiputaalla. Ja tähdet olivat siinä määrin onnellisessa – tai onnettomassa – asemassa, että sydänystäväorkesterimme Stam1na olisi samoilla suunnilla vapaapäivää viettämässä. Tavattoman looginen, mutta riskialtis ratkaisu oli hoitaa nämä hulivilipojat kanssamme iltaa viettämään.

Matka sujui hilpeissä lomatunnelmissa ja kelpasihan se auringonpaisteesta bussin sisällä nauttia. Ukkoja tuli Jyväskylästä lisää kyytiin ja meininki ei kun parani, tai ainakin sitä tuli huomattavasti lisää. Santtu olisi halunnut 68:iin kaljalle, mutta jäi harvinaisen yksin halujensa kanssa. Yhdellä jos toisella saattoi kyllä kimmeltää jääkylmä virvoitusjuoma mielessä, mutta laiturinnokka sai nauttimispaikkana kovemman kannatuksen ja jatkoimme pikaisesti matkaa. Päästyämme Viitasaarella otimme yhteyden Dex-Tokolaa ja tiedustelimme mitä kaikkea olisi syytä hankkia, jotta ilta olisi varmasti onnistunut. Noh, mökillä tuntui olevan kaikkea mahdollista, joten päätimme varmuuden vuoksi ostaa kaikkea mahdollista hieman lisää. Mikäänhän ei ole tylsempää kuin jos joku kiva loppuu kesken, juuri kun meinaa olla kivaa. Suoritimme ostokset ja ihmettelimme ABC:n kyltin alla teutaroivaa puliremmiä. Jotainhan ne meille kiihkeästi viestittivät, mutta emme täysin ymmärtäneet minkä sorttisesta asiasta oli kysymys. Varmaan näkivät riskitekijät ja varoittelivat, että jos meininki ei muutu, niin ensi kesänä ollaan koko sakki saman kyltin alla. Ja ahdastahan siinä tulisi. Sitä ne varmaan meinasivat.

Mökille päästyämme meitä odotti se kaikista kaunein näky; nousuhumalainen äijärevohka, vai pitäisikö sanoa poikaporukka, pelkkiin sukkahousuihin sonnustautuneena. Meitä oli ilmiselvästi odotettu! Ihanhan siinä sydän suli moisesta. Paikalla olivat myös Dexin Toxu ja Kikka, mutta heillä oli aivan säädyllinen asu yllänsä ja kalakeitot porisemassa. Kerrassaan loistava meininki toisin sanoen.

Kalakeiton jälkeen koitti surullisen kuuluisa jalkapallo-ottelu, josta tyydyn mainitsemaan vain ensimmäisen puoliajan tuloksen. Mokoma 5 – Stam1na 1. Tämä tulos kertoo mielestäni kaiken olennaisen orkesterien välisestä tasoerosta. Toisen puoliajan merkitys oli lähinnä ottaa vähän lisähikeä, jotta saunominen maistaisi paremmalta, ja suoda nuorille ystävillemme muutamia tärkeitä onnistumisenkokemuksia. Myös niitä tarvitaan elämässä. Jaksaa paremmin.

Loppuilta oli villi, mutta vallaton. Se oli ehkä yllättävintä, että osa Stampan veijareista ei tiennyt kumpaa kautta nakki tuli nauttia, joten varmuuden vuoksi toimenpide piti suorittaa ns. both ways. Oli siinä vaarit ihmeissään. Iltaan mahtui monta muutakin hauskaa juttua, mutta niistä lisää jahka siveyspoliisi on saanut tutkintansa päätökseen.

Seuraavana aamuna koitti haikeat jäähyväiset ja suuntasimme utuisin katsein kohti Oulua.

Qstockissa ovat hommat aina toimineet ja niin toimivat tänäkin vuonna. Olimme päälavan ensimmäinen akti, joten meillä oli hyvin aikaa ja tilaa asetella soittimia ja muita potikoita paikoilleen. Aurinko porotti suoraan silmiin ja se loi kivan kesäfestaritunnelman. Lavalla tulisi tarkenemaan, mikä ei ollut viime kesänä ihan itsestäänselvyys.

Veto oli aivan kelvollinen ja jengiäkin oli ehtinyt hyvin paikalle. Asiat olivat siis mallillaan. Tarkoitus oli siirtyä keikan jälkeen Kuopioon, joten festareilla ei ehtinyt juurikaan hengailla. Sen verran ehdimme, että jonkun käsittämättömän sketsin jälkeen päädyimme hilaamaan bäkkärin somistukseen käytettyjä palmuja bussiimme. Catering-tytöt eivät olleet aivan samaa mieltä sketsin mielekkyydestä ja tekivät parhaansa estääkseen toimintamme, ja me teimme parhaamme harhauttaaksemme nämä valppaat palmunkyttääjät. Se oli varmaan sitä huumoria, riippunee keneltä kysytään. Palautimme palmut sekä yhden bussiin teljetyn catering-pimun, ja lähdimme matkoihimme.

Hämeenlinnaan ei varsinaisesti ollut kiirus, mutta koska Juva-hotellista piti olla pihalla kello 11 pääsimme verkkaiseen matkantekoomme hyvissä ajoin. Korkea-ahon Miehen piti suunnistaa tiluksilleen kaivamaan mitälie vallihautaa ja äänimaisemoitsinta jäisi Hämeenlinnassa luottoukko Holtan käsiin. Meinasi päräyttää Harlikalla tonteille, melko rajua. Lettusmieskin aikoi häipyä jonkun nevöööd Iron Maidenin keikalle, ja kitaravastaavaksi paikalle saapuisi nuori ja arvoituksellinen JJ (ei sukua KK:lle). Näillä olemassa olevilla faktoilla suuntasimme kohti tulevaa.

Matka sisälsi muistaakseni säädyttömiä juttuja ja säädytöntä käytöstä, unohtamatta loppumatonta Paskahousukorttirinkiä. Selvyydeksi: Paskahousu on kyseisen korttipelin nimi. Itse olen kesän aikana ottanut tavaksi iskeä Popedaa mankkaan jos meininki meinaa vaikuttaa liian valjulta. Tämäkin valttikortti piti käyttää muutamaan otteeseen. Mainittakoon että suosikkibiisini ovat: ’Palle and the boys’, ’Repe ja Lissu’ ja Tahdotko mut tosiaan’. Erittäin hauska biisi on myös sellainen, jossa lauletaan pelkästään, että raakaa voimaa Eppujen Jee Jee Jee –kertsin melodialla. Ei löydy miltään levyltä, on itse keksitty näet. ”Raakaaa voimaa, raakaa raakaa voimaa!” Rytmiryhmämme toinen osapuoli tekee tämän saman ”tunnelmannostatuskikan” Van Halenilla. On se vaan perin merkillinen jätkä kun ei ole vieläkään tajunnut, että Van Halenin paras levy on 5150! Aina vaan Timantti-Davea, eikä koskaan Hagarin Sammya.

Perillä Hämeenlinnassa ei juurikaan mitään erikoisuuksia tapahtunut. Nakkasin meidän ja Stampan merchandisen myyntiin ja suunnistin muun porukan kanssa syömäpuuhiin. Kelpasihan siinä aterioida aurinkoisena iltapäivänä Linnan kupeessa, Vanajaveden liplatusta kuunnellessa.

Aika riensi ja jalkapalloillen otetun alkulämmön jälkeen pääsi vihdoin töihin. Kerrassaan ihanaa. Musisointi tuntui luonnistuvan joka jantterilta vähintään pätevästi, eikä tekniikkakaan tuottanut pettymyksiä, joten ei auttanut muu kuin heittäytyä fiiliinkiin ja antaa rock’n rollin hengen johdattaa toimitusta. Nuoret, mutta vanhenemaan päin olevat, Stam1nan hurmuripojat saapuivat kesken keikan lavan takaosaan hengailemaan ja virnuilemaan paappojen punnertamiselle. Siitähän sai rahtusen lisäpotkua ja yksi ideakin syntyi aivan spontaanisti: mitäpä jos Kaikka soittaisikin Punaisen kukon matalat taajuudet. No näinhän tapahtui. Vaaroja kaihtamaton bassosankarimme otti pestin vastaan ja pisti sellaisen ropellin pyörimään, että meinasin rumpupallilta pudota. Pitelemätön kaveri! Santtukaan ei suostunut pelkkään statistin rooliin, vaan ampaisi lavalla meuhkaaman muutaman rikkoutuneen rystysen arvoisesti. Basistit, aina vauhti päällä.

Keikan jälkeen piti vetää pikaisesti kuivat kalsarit ylle ja rynnätä tarkastamaan PMMP:n äiskien meininki. Meininki oli hyvä, oikeastaan erinomainen, mikä ei ollut mikään suuri yllätys. Pian kuuluikin bussin kaihoisa kutsu ja kotimatka oli alkava, oli matka alkava.