MOKOMA.COM

Raskas 3-päiväinen työviikko on takana. Edellisviikonlopun väsymyskään ei ole todellakaan ehtinyt haihtua. Se tosiasia, että seuraavan 11 illan aikana on seitsemän keikkaa, saa allekirjoittaneen pillahtamaan itkuun.

Lappeenrannassa treenattiin taas soundchekissä. Toista maata ja Sudet ihmisten vaatteissa meni periaatteessa läpi, mutta joku noissa biiseissä hieman jännittää. Ei uskallettu tänäänkään kokeilla niitä keikalla. Myöhemmin uusi yritys paremmalla onnella.

Kotikaupungissa keikkailu on siitä omituista, että tunti ennen keikkaa juttelee vielä vanhempien kanssa kahvipöydän ääressä. Siinä vaiheessa fiilis ei ole vielä lainkaan “rock”, ja keikkapaikalle saavuttuaan pitää vaihtaa persoonallisuutta kiltistä äidin pikku mussukasta liki kaksimetriseksi hevihirviöksi. Pelkkä ajatus kaikessa korniudessaan naurattaa.

Keikka meni soiton puolesta todella hyvin. Kaatuiltiin ensimmäisen kerran Nämä kolme ovat yhtä ja sen lisäksi setissä oli paljon mukavia ja tenhoavia ralleja. Yleisökin oli hienosti mukana. Setin jälkeen yli kaksisataapäinen lappeenrantalaisyleisö innostui laulamaan potkupallokentiltä tuttua kannustulaulua “oo-lee-o-leo-leo-lee, Mokoma, Mokoma!”. Se se vasta kuulosti hyvältä. Ilon kyynel silmässä noisimme lavalle ja aloimme paiskia encoreita. Ilta olisi ollut lähes täydellinen, ellei sitä olisi pilannut tapahtumien sarja jonka päätteeksi meidän vieraslistalainen lähti ambulanssilla sairaalaan ja nelikymppinen pahoinpitelijä poliisiautolla kamarille. Hyvä Lappeenranta! Tällaista ei toivoisi näkevänsä enää koskaan missään.

Pahoinpitely oli ilmeisesti useamman tapahtuman summa. Koko keikan ajan oli havaittavissa, että yleisön monimuotoisuus aiheutti ongelmia. Oikeaoppinen pittikäyttäytyminen ei ollut kaikille tuttua ja homma kusi ajoittain pahasti. Hevimuusikon ja heviyleisön kannalta oikein järjestetty pitti on mitä hienoin asia, mutta tätä toimintaa voi olla vaikea ymmärtää jos päällä on Rantarock 1999 -paita. Nämä heterogeenisen yleisön aiheuttamat konfliktithan johtuvat tietenkin siitä, että aggressiivisesta hevistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän kaiken kansan musiikkia. Asiaan perehtymättömälle, satunnaiselle keikkakävijälle, raivokas pittikäyttäytyminen ja hc-pogoilu on varmasti todella outoa, jopa pelottavaa. Sitten kun ollaan vielä vähän kännissä, niin hevareiden vauhdikas “tanssiminen” ja hauskanpito koetaan väkivaltaisuutena ja provosoidutaan tappelemaan OIKEASTI. Ei näin. Onneksi saimme ystävältämme seuraavana aamuna viestin: “Ei käynyt pahasti. Speed, aggression, violence. Hyvä keikka!”

Itselläni on samaan ilmiöön liittyvä kokemus. Kun pari vuotta sitten yritin päästä Niskalaukauksen keikan aikana eturiviin heiluttamaan nyrkkiä ystävälleni, kitarataiteilija Jarkko Petosalmelle, ei eturiviin tunkemiseni sitten ihan kaikkia miellyttänyt. Meinasin saada turpaani joukolta jakkupukuisia pankkivirkailijarouvia! He kyseenalaistivat heilumiseni, koska olivat omien sanojensa mukaan “tulleet nauttimaan keikasta”. No niin minäkin, perkele! Totaalisen erilaiset keikkakulttuurit kohtasivat ja eihän siitä seurannut kun sanomista. En viitsinyt jäädä siihen haukuttavaksi, joten poistuin pettyneenä takavasemmalle. Silloin tajusin että hevi ei ole enää entisensä.

No joo. Riittää se avautuminen.

Roudasimme kamat Henkasta orastava kylmän hiki otsalla, ja lähdimme halkomaan Suomea. Suuntana Vaasa, matkaa 400 kilometriä, matkavauhti 80km/h, eli bussissa on taas aikaa spekuloida. Eilisillan koomailut ovat edelleen muistissa ja itsekriittisyys saavuttaa naurettavat mittasuhteet. “Taustalaulut eivät toimineet” ja “soitin ihan päin v*ttua” -tyylisiä kommentteja kuultiin joka suunnasta. Osasipa joku nimetä käynnissä olevan kevätrundin uudelleen. Uusi nimi kuuluu “Takki auki päin helvettiä -2004”. Asenteiden tarkastamisen jälkeen olimme valmiita uuteen koitokseen.

Soundcheckissä taas nopeat treenit ja Matkakoti Oloon päiväunille. Siellä ne pupujussit ja karhun kokoiset koirat taas odottelivat vieraita. Hassu paikka. Erittäin kaurismäkeläistä, sanoisi joku elokuva-asiantuntija. Käytäviltä puuttuivat vaan ne hieman nuhjuisen oloiset kauppamatkustajat niissä halvoissa teryleenipuvuissaan.

Keikka jännitti taas jonkun verran. Edellisen illan takia näyttämisen halu oli kova, joten tälläkertaa keskittyminen ja valmistautuminen tehtiin huolella. Kaikki mahdolliset rituaalit ja temput otettiin käyttöön, että ukot saataisiin hereille. Ja keikka olikin sitten pirun hyvä. Vaasalaisyleisö osasi uuden levyn biisit kuin vettä vaan ja soittajapojat olivat liikutuneen otettuja vastaanotosta.

Keikan jälkeen Rotiskon basisti johdatti seurueemme PaNe -nimiseen baariin. Miten limaiseksi tämä nyky-yhteiskunta vielä muuttuukaan. No tästä provosoituneena kitaristikaksikon vanhat lempinimet, suomihevin Fränti ja Vahanen, valjastettiin taas sketsiviihteen käyttöön. Hetken tanssittuaan pojat lähtivätkin takaisin matkakoti Joloon. Edellisreissulla kun jäivät nuo sukellushommat hieman kesken.

Aamulla herätään. Tällä kertaa poikkeuksellisen aikaisin, sillä matka Vaasasta Lappeenrantaan on ihan saatanan pitkä. Ajovuorolainen Hyrkäs noukkii nuutuneet ihmiskuvatukset matkasaari Jolon edestä klo 9.45 ja karautamme Club 25:n pihalle valmiina roudaamaan. Olemme käsi lippaassa ja aina valomiina. Odotamme että baarihenkilökunta avaisi oven, mutta kuinkas kävikään: kerrankin kun rokkarit herää aikaisin, on tarjoilijatypy myöhässä vaatimattomat 1½ tuntia. Siinä ajassa olisi ehtinyt taittua kilometri jos toinenkin. Noin tuhannen puhelinsoiton jälkeen neiti saapuu paikalle ja on vilpittömästi pahoillaan. No, parempi myöhään kun ei silloinkaan. Meidän Marko lähettää Anjalle terveisiä, että ei ollut tosissaan siitä mitä kimmastuspäissään sanoi.

Ja sitten kotiin. Puh huh.

Etelä-Karjalan osastoa odotti Mikkelin rautatieasemalla Helsingistä kuljetettu ihmispyramidi, joka koostui mokomalaisita Janne, Santtu ja Kuisma. Tätä maamerkkiä ei voinut olla ohittamatta joten kollektiivi miinus Tuomo suuntasi kohti Kuopiota. Tuomo, tuo “Kuopion oma poika”, saapui omia teitään, joten mieheltä jäi monta hyvää keikkabussisketsiä kuulematta.

Ilmassa oli ties kuinka monennen kerran suuren urheilujuhlan tuntua. Uusi levy oli ilmestynyt pari päivää sitten ja siitä saamamme palaute on ylittänyt varmasti kaikkien optimistisimmatkin odotukset. Kehuja satelee joka puolelta, meininki on hurjaa ja yht’äkkiä ihan kaikkia kiinnostaa. Mikäs sen mukavampi palkinto seitsemän vuoden pyristelystä.

Kuopioon saavuttuamme majoituimme Väsynyt Atlas -nimen saaneeseen Atlas-hotelliin. Lämpöpatterit toimivat tälläkertaa, joten hommat on hanskassa.

Soundcheck meni taas uusien biisien treenaamiseen, ja syytä onkin, sillä olemme muka niin kiireisiä että emme ehdi hengailla treenikämpällä. Pitää vissiin tarkistaa jätkien asenteita. Tarkoitus olisi että kevään aikana saisimme kaikki Ruhtinaan biisin kontattua läpi edes kerran. Näin selviää missä kappaleissa on sitä keikoilla vaadittavaa tenhoa, ja missä ei.

Itse keikka oli tunnelmaltaan kaksijakoinen. Kyseessä oli kiertueen ensimmäinen keikka, ja kaikkia jännitti ihan helvetisti. Kommelluksiltakaan ei näin ollen vältytty: Marko unohti Hyisen sylin toisen säkeistön sanat kokonaan ja joku toinen töhöili jollain toisella tavalla. Onneksi pojilla oli sen verran hurttia huumoria matkassa, että vastoinkäymisille osattiin nauraa. Sitä, miltä meidän koomailu näytti yleisölle, ei edes uskalla ajatella. No onneksi suurin osa biiseistä kulki mallikkaasti, ja yleisö oli todella suurella sydämmellä mukana. Savolaiset hullut jopa huusivat meidät kaksi kertaa takaisin lavalle. Uudet paitadesignit saivat kehuja ja paitakiskaa pyörittäny Mokotab.tk:n Tuomas sai huhkia oikein olan takaa. Hyvä!

Keikan jälkeen Suomen minäkinhyppykerma Kantee ja Hautamäki etunenässä kävivät kättelemässä muusikkoja. Nähtiinpä Kuopion kisamontussa myös todellinen Special Guest Star, eli ex-minäkinhyppääjä Matti Nykänen. Jotkut meistä pääsivät elävää legendaa kättelemäänkin.

Yksi juttu piää vielä mainita, nimittäin Henry’s Pubin soittoaikapolitiikka. Se että keikat alkavat klo 22.00, on ainakin soittajan kannalta mitä mainioin järjestely, ja kuopiolaiset näyttävät omaksuneen tämän tavan mainiosti. Henkassa oli tupa melkein täynnä ja ihmiset viihtyivät keikan jälkeen baarissa mainiosti aina pikkutunneille asti. Henkan konsepti on toimiva ja siitä voisi ottaa mallia muuallakin.