MOKOMA.COM

Rock Hell, totta tosiaan! Studiossa luuhaamisen vastapainoksi tuntui tervetulleelta idealta lähteä vähän tuulettamaan palleja ja hevaamaan ihan ihmisten ilmoille. Kun saavuimme yleismies-Santun kanssa Stellaan kai pikkaisen horjuen, olivat muut bändikönsikkäät jo täydessä roudaushurmiossa. Kuomo ja Tuisma pyyhkivät kalpeilta otsiltaan hikeä ja yrittivät parhaansa mukaan selviytyä heille langenneista kantotehtävistä. Edellisenä iltana olivat poijjaat olleet vastaanottamassa Hamara-palkintoa kuulemma ihan pikkutunneille saakka. Edustaminen vaatii veronsa, varsinkin jos sen tekee yhtä suurella antaumuksella ja sydämellä kuin kitaristikaksikkomme sen yleensä tuppaa tekemään.

Ennen keikkaa pidimme kylmätreenit akustisesti Kuisman olohuoneessa ja oitis perään Rytmihäiriön lämmittelemälle lavalle heittämään kierrepotkuja ja spakaatteja, hevinsoiton lomassa. Keikka oli “ihan jees” ja meininki oli “ihan kiva”, jos meikäläiseltä kysytään. Muutamakin “Kurimus” levyn kappale oli ujutettu settiin mukaan, lisää uusia biisejä luvassa livenä, kunhan ehditään niitä vähän opetella. Keikka kuvattiin kahdella videokameralla, mikä oli vitin siistiä. Se, että joku idioottilooseri pöllii myöhemmin kuvaajan autosta kassin, jossa oli mm. nämä videokasetit olikin sitten vähän vähemmän siistiä. Vitin urpo! Eikö edes hävetä? Tosin viesti ei varmaan välity tässä foorumissa, koska epäilen vahvasti pitkäkyntisen lukutaitoa, saatikka että ihan internetissä osaisi käydä. Tuskin osaa käydä edes vessassa paskalla, pyyhkimisestä puhumattakaan…

Homman nimi oli seuraava: torstaina keikka Tampereella, viikonlopuksi Lappeenrantaan hiomaan uutta biisimateriaalia studio(juhla)kuntoon. Äijäin viimeisestä yhteisestä hetkestä oli venähtänyt jo jokunen viikko, eikä liikutuksen kyyneliä ollut siltikään vaikea estää. “Jos itken, itken muuten vaan.” saattoi muuankin soittoniekka perin osuvasti todeta.

Silmäkulmat kuiviksi ja perusasioiden pariin, kuului seuraava käsky. Tehokas roudaus & napakka soundcheck ja orkesteri oli valmis siirtymään heille varattuun kabinettiin ruokailemaan ja setvimään uuden levyn tekemiseen liittyviä kuvioita. Mikäs siinä oli palaveeratessa balalaikka-orkesterin tunnelmoidessa taustalla, sikareiden tuprutessa ja punaviinin virratessa valtoimenaan. Kabinettiin oli astellut viisi soittoniekkaa ja yleismies Santtu, kabinetista poistui viisi tuotantopäällikköä ja yleismies Santtu. Kaikki tilaansa tyytyväisinä.

Soittopaikalle palatessamme illan ensimmäinen akti oli jo ohi ja toinen alkamaisillaan Jalostamon toimesta. Hivenen arvelutti meidän myöhäinen soittoaika ja seuraavan päivän The Crown spektaakkeli. Jaksaako hevikansa paikalle? Mutta katso, yllätys oli positiivinen. Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin keskimäärin vastaavissa “bändi-illoissa”. Näin ainakin ymmärsimme.

Veto oli pirteähkö. Sielun syvyyksiin kerääntynyt kuona ja paha sai vapautua kehosta heavy metallin ilosanoman muodossa. Siihenkin nähden, että lääkäri oli kieltänyt Markoa heiluttamasta päätään (ei toteutunut) ja kehottanut allekirjoittanutta välttämään rumpujensoittoa tenniskyynerpään vuoksi (ei toteutunut), oli meno ns. kohillaan. Yleisö oli perin osallistuvaa. Niin osallistuvaa, että saimme jopa uusia sovitusehdotuksia heti biisin päätyttyä.

Joku tyyppi: “Se oli ihan jees, mut jos vetäisitte kuitenkin niiku daigadaigaduuföördisköördi (demonstroi mikrofoniin), nii oisitte listaykkösiä!”

Marko: “Mutku ei myö haluta olla listaykkösiä.”

Joku tyyppi: “Aijaa, no sit ei tartte muuttaa mitään.” Että sellasta menoa…

Läskit kamoineen autoon ja Hessumobiili kohti Karjalan kunnaita. Perillä oltiin Etelä-Saimaan kanssa samoihin aikoihin. Pitkä päivä, mutta vitti ku kannatti. Tuskin ehti kissaa sanoa, kun huomasi olevansa treenikämpän uumenissa hevinsoitossa ja sitähän se sitten oli koko hela viikonlopun…