MOKOMA.COM

Oululaiset ovat sekavaa porukkaa. Club Teatrian keikan ennakkomyynti oli käynyt niin vilkkaana, että tapahtuma täytyi viime tingassa siirtää ns. suurelle puolelle, jonka kapasiteetti on käsittämättömät 2300. Hiukan siis mietitytti, josko punkkimme soisi hyvästä ennakkomyynnistä huolimatta tyhjälle salille.

Teatrian valtavan lavarakennelman ja tekniikan pystyttämien valo- ja äänisysteemien näkeminen oli pysäyttävä kokemus. Ihan kuin olisi ollut Iron Maidenin keikalla. Karjalaiset ja helsinkiläiset punkkarit olivat monessa mielessä matkanneet kauaksi kotoaan.

Oulussa viimeisen esiintyjän nakki osui jälleen Mokomalle. Tämä tarkoitti meille myös alkuillan DJ-vuoroa, jonka allekirjoittanut otti mieluusti vastaan. Oli mukava seurata porukan valumista tuohon valtavaan halliin. Sen verran verkkaisesti ihmisiä narikalta kuitenkin tipahteli, että suunniteltu tunnin sisäänottoaika ennen ensimmäistä bändiä ei voinut onnistua. Niinpä jouduimme lykkäämään Stamppojen aloitusta vartti kerrallaan kolmesti. Pahoittelut tästä. Mielestämme oli kuitenkin välttämätöntä saada kaikki lipunostajat sisään lemiläisten keikan alkuun.

Tyhjän hallin pelko osoittautui turhaksi, kun Stam1na pääsi vihdoin aloittamaan settinsä. Paikalle oli tullut n. puolitoistatuhatta hevi metallin ystävää, jotka olivat selvästi päättäneet bailata. Eturivin liepeiltä kuunneltuna PA jäi kakkoseksi, kun pohjoisen porukat päättivät vähän laulaa.

Takahuoneesta käsin kuunneltuna vaikutti myös Rytmihäiriöllä riittävän ystäviä. Tässä vaiheessa oma esiintyminen jännitti jo niin paljon, että lavan sivustalle ei ollut enää mitään asiaa.

Kaiken jännittämisen ja massiivisen meiningin ihmettelemisen jälkeen otti muutaman biisin ennen kuin kone lähti omalla keikalla niin sanotusti käyntiin. Hyvänä herättäjänä toimi slam-tanssitaiteen ministeri Heilimo, joka suoritti Pahaa verta –kappaleessa näyttävän yleisösukelluksen. Soitto meinasi paikoitellen jäädä reuhaamisen jalkoihin, mutta jotenkuten paletti pysyi läjässä. Setin päättäneen Punaisen kukon aika lavalla laahusti kalsareihin ja johonkin punaiseen viittaan sonnustautunut lauma aiemmin esiintyneitä kollegoja. Tässä vaiheessa kiertuetta oli jo niin tottunut kaikenlaiseen viuhahteluun, että kyseinen tempaus meni ohi yhtä arkisena kuin huikka juomapullosta.

Ehkä performanssitaiteilijat huomasivat laimean tehon itsekin, koska hetken perästä seurasi valkoviinihyökkäys. Soita siinä sitten grindiä, kun yksi lemiläinen kaataa viinitetrasta hapanta kurkkuun (enemmän kuitenkin kitaralle ja soittajan rinnuksille) ja toinen roikkuu niskassa koko painollaan. Muuten olisi tämäkin jekku mennyt vain luonnollisena osana esitystä, mutta Hyrden onnistui niskassa roikkuessaan pudottaa meikäläisen korvamonitorin lähetin lattialle. Siinä adrenaliinispäissäni tulkitsin tilanteen niin, että kitara oli mennyt pimeäksi. Aika sählättyäni KLK-1 lensi naamalleen tantereeseen, ja itse jatkoin kertosäettä vailla kielisoitinta.

Encore-taputusten aikana Toiviaisen Antti ehti virittää kitarasysteemini kuntoon, ja Hölttä laittoi sikailijat ripitettyään löylyä kulmamonitoreihin. Viimeistään tässä vaiheessa olin täysin hereillä. Jonkin sortin adrenaliinihumalassa nuo viimeiset hetket menivät, koska mieleen on vain väläyksenomaisesti jäänyt heiluminen turva-aidan ja lavan välissä. Kiitos Oulu.

Keikkamme loppui sen verran myöhään, että takahuoneeseen rahdatut miljoona pulloa Jägermeisteriä olivat jo menneet parempiin suihin. Kerrankin näin voi todeta vailla ironiaa. No, keikan jälkeen oli niin kaiken sanonut ja Kaikan itsehitleröinnin jälkeen kaiken nähnyt olo, että parempi olikin vetäytyä ajoissa (aamuviideltä) nukkumaan.

Mokoma on aina viihtynyt Kuopiossa erinomaisesti. Keikat niin Henkassa kuin Rockcockissakin ovat jääneet mieleen umpikreisin savolaisyleisön ansioista. Odotukset olivat sen mukaiset myös tällä kertaa. Stam1na valitteli, että täydellinen jättipottitimanttiturboveto oli heiltä vielä Kuopiossa näkemättä. Myös Rytmihäiriö oli kaupungissa ensimmäistä kertaa. Jännitettävää riitti siis koko porukan puolesta.

Artistibussin ensimmäinen etappi oli rautatieasema, josta noukimme kyytiin yhden kappaleen valokuvausalan neroja, Joonas Brandtin. Mukana hänellä oli paitsi muutama siksarillinen reipasta rokkimieltä, myös useampi laatikko valokuvauskalustoa. Joonas ikuisti ikimuistoiselta reissulta valtavan määrän hienoja hetkiä, joita päätyy lähitulevaisuudessa toimitettavaan Sakara Tour 06 –kuva-albumiin.

Matkalla Kuopioon Rytmihäiriöt lukivat Alibejaan, Mokomat ja pari Stam1naa löivät korttia Kotkanpesäksi nimetyssä bussin takaosassa, Kaikka ja Hyrde haisivat vähäeleisesti kilpaa ja joku yritti vähän nukkua. Samaa toimintaa oli todistettu myös edelliset siirtymät. Poikkeuksen siirtymärutiiniin toi Hyrden toimittama Kotiteollisuus –videoensi-ilta. Taiteilija oli itse toiminut rainan ohjaajana. Yleisönosoitukset olivat ilmeisesti vilpittömät, sillä ilmassa leijui armoton pierun haju. Joka pierua pidättää, sillä on muutakin vilppiä mielessä, kuuluu vanha sananlaskukin. Samasta syystä useimmilla miespuolisilla henkilöillä on aina ekoilla treffeillä vatsa kipeänä.

Kuopion Työnkulmassa (Surmatyönkulmassa Rytmihäiriön mukaan) olivat tekniikan sankarit saaneet taas paikat kuntoon. Sali näytti hyvältä, ja paikan atmosfääri lupaili hienoa iltaa. Miitri oli odotellessa viilaillut soundeja kuuntelemalla edellisillan keikkaamme. Oli hauska päästä kuuntelemaan omaa keikkaa salin puolelta. Vastoin odotuksia kokemus ei ollut ollenkaan nolostuttava. Suuri kiitos tästä kuuluu tietenkin Äänimaisemasuunnittelija Aaltoselle ja hänen kultakorvilleen. Joka tapauksessa Soundatan toimittaman digitaalikaluston mahdollisuudet alkoivat pikkuhiljaa aueta myös maallikolle. Soundin kuuleminen sai myös tekniikan äijien loputtoman raatamisen tuntumaan perustellulta.

Kuopiossa aloitusvuoro heilahti jälleen meille, mikä sopikin oikein hyvin. Edellisillan “rentoutumisen” jälkeen rokkaamishalut olivat kovat.

Ovien auetessa yleisölle koimme ensimmäistä kertaa ns. Tuuliajolla-kokemuksen. Signaali nimittäin katkesi jonkun teknisen vehkeen jossain vehkeessä tai prosessorissa tai töpselissä. Lopputulos maallikkokielellä oli kuitenkin se, että äänentoistolaitteista ei kuulunut pihaustakaan. Hölttä ja Soundatan äijät kiiruhtivat hitaasti miksauspöydän ja etupään väliä Maclightit heiluen. Aaltonen tyytyi pääasiassa polttelemaan tupakkia, koska parhaat ammattilaiset olivat jo asialla. Varttia ennen soiton alkamista salista kuului vapauttava Meshuggahin Stengah. Joku oli vissiin saanut kolvattua jonkun piuhan, ja jännittäminen saattoi lakata.

Nousimme lavalle helpottuneina ja mielet täysin hevaamiseen keskittyneinä. Homma sujui täydessä hurmiossa aina Avoimeen hautaan asti, jonka kohdalla tapahtui jälleen jotain. Miksauspöydästä sammui valot ja yleisön kaiuttimista ääni. Jotta touhu näyttäisi yhtä tyhmältä kuin Tuuliajolla -keikalla, meidän korvamonitoreista kuului koko ajan normaalisti.

Muutaman minuutin huhhailun jälkeen jätkät kuitenkin palauttivat elon laitteisiin ja rokkaaminen saattoi jatkua. Meininki oli niin kohdallaan, että moinen katkos ei saanut mieltä matalaksi. Keikka jatkettiin loppuun kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jotain tapahtui kuitenkin Marko “Marsalkka” Annalan aivoissa Takatalven aikana. Hän tönäisi vahingossa Santun virityskoneistoa sillä seurauksella, että “joku kielistä saattoi mennä vähän epävireeseen”. Markon luonnollinen johtopäätös tästä oli vääntää Santun soitin aivan päin helvettiä –vireeseen. Samat säädöt hän teki seuraavaksi myös molemmille kitaristeille. Hyge seuraili toimintaa tyynesti rumpujakkaraltaan, kunnes näki Marskin katseen kohdistuvan häneen. Rumputaiteilija tunsi vanhan ystävänsä ilmeen ja tiesi varautua tulevaan. Hyge ei laittanut hanttiin, kun Marski pani toimeen ystävällismielisen mutta suoraviivaisen vallankaappauksen ja asettui rumpupallille esittämään biisin loppuun kuuluisan “rokkirävistyksensä”. Aiemmin tämä rumputaiteen taidonnäyte tuli tutuksi ja nauratutti mahat kipeiksi Petrax-studiolla Kuoleman laulukunnaat –albumin äänityksissä.

Teknisistä tai mistään muistakaan ongelmista ei ollut tietoakaan loppuillan aikana. Rytmihäiriö lauloi taas vastustamattomasti kännissä surmaamisesta. Jopa niin vastustamattomasti, että allekirjoittaneen piti kaapata Santtu kainaloon ja käväistä lavalla hiukan laulamassa.

Ponkaisin innostuneisuuspäissäni lavalle myös Stam1nan keikan aikana, mutta tällä kertaa pelastustehtävissä. Pexille tapahtui hevimiehen klassikko, eli hiukset tarttuivat basistin virityskoneistoon. Hetki piti uhrata tilanteen kunnioittamiselle kaksinkerroin nauraen. Mutta olihan Pexi lopulta päästettävä pinteestä ennen miehen hurmurihymyn hyytymistä.

Rytmis korkkasi Kuopion onnistuneesti,. Myös Stam1na soitti loistavan keikan, minkä myös salillinen yleisöä allekirjoitti äänekkäästi.

Onnistumisia yritettiin hiukan juhlia Henry’s Pubin after skissä, mutta edellisen illan löysien poistaminen oli vaatinut veronsa. Vetäydyimme Hyyrysen kanssa yöpuulle hyvissä ajoin latailemaan akkuja rallin toisen erikoiskokeen jälkimmäiselle puoliskolle. Muutamilla muilla seurueessa taitaa olla joko isommat tai uudemmat akut.

Kaikin puolin erinomaisesti alkaneen Sakara Tour 06:n toinen erikoiskoe alkoi Lahden Sibeliustalon Puusepän salista. Saapuessani saliin paikalla oli tekniikan ryhmä viimeistelemässä PA:n pystytystä. Nämä työn sankarit olivat joutuneet edellisenä viikonloppuna niin koville, että pääsyyllisellä oli vaikeuksia kohdata porukka silmästä silmään. Miehet huokuivat kuitenkin odottamatonta positiivisuutta ja morjestelivat riistäjäänsä melkein iloisesti. Ilmeisesti heistä oli pidetty välipäivinä erinomaisen hyvää huolta tai sitten he vain olivat seonneet lopullisesti.

Pian paikalle saapuivat myös hyvin levänneet taiteilijatoverit, jotka uhkuivat intoa rokkaamiseen. Allekirjoittanut lupasi itselleen olla tänä viikonloppuna vain rokkiurpo ja unohtaa kiertueen järjestelyihin liittyvät asiat kokonaan. Vaikka edellisviikonlopun keikat sujuivat kaikin puolin erittäin hyvin, ajoittain meinasi bussissa ajatus karkailla järjestelyasioihin jopa kesken Kangasmäen pieruattentaatin. Päätin että promoottorin henkinen pikkutakki sulatettaisiin tänään alkoholilla, jota ei viikko sitten kulunut käytännössä lainkaan.

Ennen sulattelua luvassa oli kuitenkin armoton määrä odottelua, hevin soittoa ja aivojen vatkausta. Odottelua tapettiin mm. säveltämällä kiertuebiisi, jonka pahoina pääarkkitehteina toimivat Hyyrynen ja Hämäläinen. Sävellyksen tyylilajina oli yllättäen thrash muutamilla Stam1na-soinnuilla varustettuna. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa työnimi “Saatana Perkele” kuitenkin jäi treenaamatta ja esittämättä. Teksti ja biisi ovat kuitenkin olemassa, joten kuka tietää vaikka kappale joskus jonnekin päätyisi.

Tänään oli Stam1nan vuoro polkaista show käyntiin. Lemiläiset leimusivat ilmiliekeissä. Bändi näytti hyvältä, kuulosti vielä paremmalta ja sai jälleen lopetusvuorolaisen puntin tutisemaan. Taas kerran mieleen palasi pari vuotta sitten ääneen lausuttu lause “Vit*u Stam1nan kanssa ei lähdetä enää koskaan yhteisille keikoille!”. Eikä varmaan lähdettäisikään, ellei niiden jätkien kanssa olisi niin pahkeisen mukava reissata. Ensi kerralla pitää varmaan jättää keikat pois ohjelmasta. Lähdetään vain ajelemaan bussilla ympäri Suomea – lyödään korttia, puhutaan paskaa ja bailataan.

Muutaman Stam1na-biisin jälkeen tuntui hyvältä idealta vetäytyä takahuoneeseen opettelemaan kitaransoittoa. Siellä myös viihdyin aina Rytmihäiriön keikan alkuun saakka. Heitä uskalsin odotusadrenaliineissani vilkaista biisin kaksi. Valomies Pefu oli loihtinut taustalle sellaiset väärinpäin käännetyt ristit ja verisateet, että viihdearvo oli verraton.

Oma settimme alkoi Sirpillä, kuten Seinäjoellakin. Biisi on musiikillisesti erinomainen avaus, mutta soitannollisesti hiukan tuskainen lämmittelyraita. Keikalla tempo nousee Kaken mittauksen mukaan 230 bpm:een, eikä sovituskaan niitä suorimpia ole. Kertosäkeen yhtäaikainen stemmojen laulaminen ja kitaransoitto ovat myös olleet allekirjoittaneelle haasteita hankalimmasta päästä.

Jotenkin kaatuillun Sirpin jälkeen soitto lähti kuitenkin rullaamaan, eikä loppukeikasta jäänyt kummempia muistikuvia, mikä on aina hyvä merkki. Oli hyvä, että Stam1nan yleisö oli saanut mellakka-aidan paskaksi. Lavan reunaa vasten roikottelevasta yleisöstä saa voimaa.

Lahdessa EP:n päätösraita Viholliset oli mukana kiertueen keikkasetissä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Kuten foorumilta tuttu nimimerkki –R- asian muotoili, Vihollisten soittaminen edellyttää keikalla aivan erityisen, kyseistä kappaletta vaativan fiiliksen. Sellainen saavutetaan ehkä kerran kahdessa vuodessa, eikä Lahdessa ollut sitä tunnetta. Tätä ei saa ymmärtää väärin. Viholliset-fiilis ei ole mitenkään erityisen hyvä tunne, vaan vaikeasti määriteltävä Viholliset-kappaletta vaativa fiilis. Viimeksi sellainen taisi olla DVD-keikalla Jyväskylän Bar68:ssa syksyllä 2004.

Lahdessa taisi jäädä featuroinnit tekemättä, ellei sellaiseksi lasketa Hyrden järjestämiä arpajaisia varsinaisen settimme jälkeen. Mukana oli tietenkin hitleröidyt Viikatteen Kaarlet ja kaikki muut kynnelle kykenevät hampit. Tästä momentumin tappaja –ohjelmaumerosta jouduimme pitämään taiteilijan kanssa jälkikäteen pienen kehityskeskustelun. Kaikella rakkaudella tietenkin.

Keikan jälkeen suuntasimme Onnelaan bailaamaan Sedun ohjeiden mukaisesti. Sinnehän on pystytetty pöydät, joille nimenomaan kuuluu nousta “irrottelemaan”. Me halusimme kuitenkin bailata porukalla ja ahtauduimme yhdelle pöydälle koko 13 henkisen artistikatraan voimin. Järjestyshenkilökunta ei oikein tiennyt kuinka suhtautua Ruuhkaratikaksi ristimäämme juhlimiskonseptiin. Ilmeisesti paikan suunnittelija on kuitenkin tarkoittanut, että pöydällä tanssahtelisi pari viehkeää parikymppistä tyttöä, eikä reipas tusina lievästi ylipainoisia kolmekymppisiä ukkoja. (OK, Stam1nat ovat vielä parikymppisen tytön mitoissa.)

Ruuhkaratikka vei ainakin allekirjoittaneen ennalta mietittyyn päämäärään, sillä seuraavana aamuna jännitys oli tiessään. Rentouden hintana oli armoton päänsärky ja tikkuiset silmät. Tällä kertaa hinta tuntui ihan kohtuulliselta.

Huoneenluovutuksessa puoliltapäivin vastaani kävelee elävä ruumis. Stamppojen kitarateknikko Jyri näyttää ja haisee kuolemalle. Päätämme pistää Jyrin junaan ja kotiin nukkumaan, sillä terveydellä ei kannata leikkiä ja nukkuakin pitää. Samaisesta hotellista löydämme onneksi uuden miehen Jyrin tilalle, mutta jo bussissa mies kalpenee ja alkaa hikoilla. Kyse ei ole kuitenkaan mistään epidemiasta vaan ruokamyrkytyksestä, ja onneksi jo illalla uusi teknikko Toni on kunnossa. Huolestumme tästä kaikesta kuitenkin pahanpäiväisesti ja päätämme että jotain on tehtävä. Emmehän me kuitenkaan osaa tehdä muuta kuin rokata, joten tyydymme muokkaamaan livesettimme uuteen asuun, jotta saisimme joukkueemme heräteltyä illan koitokseen. Keikkabussin takaosan pyöreän pöydän ympärille koottu sohvaryhmä saa nimekseen Kotkanpesän ja täällä me alamme jakaa toisillemme käskyjä. Settiin tehtävät muokkaukset eivät ole lopulta isoja, mutta ne vaikuttavat lupaavilta. Lisäksi päätämme luopua edellisillä keikoilla kokeilluista “jouluvaloista” ja palata kirkkaaseen ja yksinkertaiseen ilmaisuun.

Rytmikorjaamo on upea paikka. Soundcheckissä on jo sellainen tunne, että illalta on lupa odottaa paljon. Ennakkomyynti on ollut mukiinmenevää ja oveltakin tuntuu lippuja vielä menevän, joten saamme rokata vielä oikein porukalla. Paikalle vaivautuukin 650 junkkaria ja vaikka arpa onkin osoittanut meidän aloittavan illan ohjelman, ei yleisöä voi silti aikaisesta esiintymisajasta huolimatta moittia varautuneeksi. Keikka on sanalla sanoen loistava, vaikka keksittyminen soiton tarkkuuteen saattoikin intopäisyydestä johtuen hieman herpaantua. Tunnemme paineen katoavan ja uskallamme heti keikan jälkeen jo odottaa ensi viikon sujuvan helpommin.

Rytmihäiriö on keikallaan vakuuttava, mutta Stam1nat ne vasta vetävätkin aivan uskomattoman shown. Teppo ei ole varmaan koskaan soittanut niin hyvin ja kovaa kuin tänään. Tunnen suurta ylpeyttä suojateistamme ja iloitsen siitä, että kahden vaisumman illan jälkeen koko revohka on hyvällä tuulella. Sali tyhjenee ja artistit voivat suunnata hyvin ansaitulle levolle, mutta vain jos malttaisivat levätä. Koko muu poppoo jää mieron tielle, mutta minä itse en jaksa vieläkään bailata. Yöllä herään rumputaiteilija Hyrkkään remutessa yllättävän aikaisin jaettuun hotellihuoneeseemme. Tällä kertaa Jannen naama on yhtä kalpea kuin Jyrillä, mutta syyt ovat toisaalla. Aamiaisella saan kuulla, että koko artistikatras ja osa teknikoistakin ovat yön aikana saaneet naamioväreistä bläkkismaskin kasvoilleen ja että tanssin lomassa pöytien kaataminen ei ole ollut portieerista hauska vitsi ollenkaan. Aamulla bussit lähtevät Helsinkiin kahta eri reittiä, mutta minä hyppään junaan ja karautan takaisin Rovaniemelle. Tauko tekee hyvää keholle, mutta onneksi ensi viikolla saa taas rokata, sillä niin pahkeisen miellyttävää tämä keikkailu taas pitkästä aikaa on.