MOKOMA.COM

Helsingistä lähtikin tavallista pienempi retkue soittimineen kohti Lapuskia. Loput uunot olivat joko keuhkokuumeessa tai Imatralla, kohtaloita joita en soisi kenellekään, mutta tällä tolalla asiat nyt vaan olivat. Matka sujui rattoisasti uusia kapitalistisia salajuonia punoessa ja kesäherkkuja syödessä. Kouvolan kohdalla pudotimme Stam1na-Hyrdelle säkin etelä-afrikkalaisia timantteja, jotta herra Taiteilija pysyisi tyytyväisenä ja tuotteliaana. Mieshän innostui suunnattomasti saatuaan säkin olalleen, luuli varmaan raukka saaneensa kaljakassin.

Nite Trainissa hoidimme perustyöstöt ja oitis tämän jälkeen Huviretkeen nauttimaan ateriaa. Jos viime visiitistämme kyseisessä ruokapaikassa kirjoitettiin iltapäivälehtiä myöten, ei tämän kertaisesta jäänyt juurikaan jälkipolville muisteltavaa.

Ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin ei koko illasta juuri mitään elämää suurempaa näppeihin tarttunut. Eihän näitä soittohommia saisi työntekoon verrata, mutta kyllä tämä keikka oli sellainen hyvän perusduunarin peruspäivä. Eli mennään paikalle ja tehdään mitä pitääkin tehdä. Ei enempää, mutta ei toisaalta yhtään vähempääkään. Erikoista on myös lappeenrantalainen yleisö, ja sen suhtautuminen meihin ja meidän suhtautuminen heihin. Jotain kummallista siinä on. Ehkä sitä jotenkin häkeltyy kun yleisössä onkin “omaa heimoa”, mutta ei oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, vai pitäisikö ajatella ollenkaan. Sitä katsoo peiliin, mutta ei ole ihan varma pitääkö näkemästään ja sitten syyttää peiliä kun naama on vinossa ja turvonnutkin vielä kaupan päälle.

Keikan jälkeen pakolliset piruetit Whc:ssa, ja sitten kelpasikin mennä Lemille saunamökkiin nukkumaan. Eipä juhlaa. Todellista juhlaa oli kuitenkin seuraavana päivänä nautitut Vedyt (savukinkulla tietty!) ja vohvelit Satamatorilla. Voi sitä herkuttelun määrää, ja johan kelpasi naama rasvasta kiiltäen kohti Kotkaa taivaltaa. Osa porukasta oli tosin taas Imatralla, mutta onneksi hekin lupasivat tulla Kotkaan kunhan ehtivät. Jotain kummaa ne siellä Imatralla taitavat puuhailla, pitäisi ilmeisesti antaa poliisille vinkki, että voisivat vähän katsella niiden hippien perään.

Tampereelle saavumme ajoissa. Roudaukset ja soundcheckit sujuvat kuin tanssi, ja saamme sali- sekä lavasoundin erittäin hyväksi. Onpa kiva soittaa kun homma toimii! Siirrymme kukin tahoillemme latautumaan iltaa varten. Katsellaan jääkiekkoa ja Cannibal Corpsen Making of Wretched Spawnia. Allekirjoittanutta väsyttää ja jännittää. “V*ttu mikä jätkä”, ajattelen itsekseni puoliääneen.

Tampereen Klubi on täynnä. Vaihdan muutamat kuulumiset vanhojen kavereiden kanssa, mutta seurusteleminen on hieman vaikeaa, kun keskittyminen illan keikkaa varten on ollut käynnissä jo aamusta asti. Illan aloittaa Steep-orkesteri, joka louhii modernia mättömetalliaan kiitettävällä pieteetillä. Orkesterin ulosanti on tanakoitunut sitten edellisen äänitteen. Mikäs sen mukavampaa. Sitten vuorossa ovat Stam1nan pojat. Toteamme kuorossa että tämä saa jumalauta olla viimeinen keikka noiden kanssa. Ei lämppärin pidä olla pääbändiä parempi, eihän?

Oma keikkamme menee omalta osaltani mahtavan hienoissa tunnelmissa. Langattomien kitarakamojen ansiosta pystyn ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään koko lavaa hyödyksi. Siellä Tuomon puolella tuntuu olevan myös hyvä meininki. Harmi että Tuomo ei saanut taaskaan suhinoita ja rätinöitä rauhoittumaan vaan mies joutuu soittamaan edelleen piuhan kanssa.

Roudauksen jälkeen osa crewistä lähtee kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Osa meistä saa kuitenkin aamuyöllä kahden aikaan loistavan idean ja päättää jäädä Tampereelle bailaamaan ankarasti läpi yön kaupungin kuumimpiin yökerhoihin tunnetuimpien pintaliitomuusikkojulkkisten kanssa. Roudauksesta luistaneille on tiedossa ankarat huudot, sekä koston kierre, joka on jatkuva seitsemänteen sukupolveen saakka.

Nyt on aikaa huilata muutama viikonloppu, ja sitten kesäfestareita päin.

Pelonsekaisella jännityksellä,

Hygen loppukaneetti kotimatkan tunnelmista: “Jokin kumma voima kiskoo, mua kohti diskoo”, taisi soida osalla porukasta päässä kun koitti kotiinlähdön aika. Mutta jos (ja kun) pään sisällä kutsu käy, niin onhan sitä seurattava. Hauskastihan tuo matka sujui Stam1nan poikain ja Jarskin kanssakin, pehmoisia puhuessa ja hassuttelu-valokuvia ottaessa. Jossain vaiheessa Jarski tosin päätti ryhtyä vähän huilailemaan, mikä ei ollut ollenkaan hyvä idea seurueessa, joka oli aikaisemmin päivällä nauttinut dvd:ltä kelpo annoksen Eläkeläis-huumoria. Ei mennä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta Jarski kuittasi homman seuraavana päivänä varsin tyylillä, toteamalla: “Ei miulla ole mitään pikku häpäisyä vastaan”. On se hurja! Sanomattakin selvää, että aamuyön valkenevina tunteina roudaus oli kaikkensa, jo ajat sitten, antaneille miehille yhtä helvettiä. Esto Kolaa!

Aamulla pää on kipeä. Ei tosin yhtä kipeä kun edellisenä yönä, jolloin se oli aivan helvetin kipeä. Eilisillan AC Tuska United -potkupallojoukkueen treenit päättyvät osaltani ensimmäisen minuutin jälkeen, kun saan kulmapotkutilanteessa kaverin puskun takaraivoon. Sairaalassa laitetaan neljä tikkiä sekä diagnosoidaan silmien harottaminen ja tavallisesta poikkeava sekavuus lieväksi aivotärähdykseksi. Lääkäri sanoo että kannattaa jättää se moshaaminen viikonloppuna vähän vähemmälle. Ja viinaakaan ei saisi juoda. Jep. Keikkareissu voi alkaa.

Turun soundcheckissä on uutuudenviehätystä ilmassa. Uudet langattomat kitarakamat viritetään tulille, ja voi tuota liikkumisen riemua. Soittelen soundcheckiä ties missä, välillä miksauspöydällä, sen alla ja tietenkin myös miesten vessassa. Onpa ihmisen onnellisuus pienestä kiinni. Tuomo säätää omien kamojensa kanssa eikä saa soundia mieleisekseen. Miehen nopea arvio langattomista on “paskat kamat”. Päätämme kuitenkin olla heittämättä kalliita radiolaitteita roskalavalle, ja annamme niille huomenna vielä toisen mahdollisuuden.

Soundcheckin jälkeen on uramme ensimmäinen fanitapaaminen. Pikkuisen jännittää. Mokotabin Johanna ja Johannes järjestävät innokkaimmat Mokoma-fanit Klubille heti ravintolan aukeamisen jälkeen, ja nimikirjoitusten kirjoittaminen sekä kuulumisten vaihto voi alkaa. Tunnelma on leppoisa ja jännittäminen oli turhaa, sillä fanimme osoittautuvat hyvinkin mukaviksi ihmisiksi.

Huilaamme hetken hotellissa, ja Stami1na soittaa kun saavumme pelipaikalle. Tupa on täynnä. Voi luoja miten kuuma. Taas jännittää. Lisäksi orastava päänsärky muistuttaa eilisestä tällistä. Lähtökohdat voisivat olla paremmatkin tukanpyörittämistä ajatellen. Olenkin keikan ajan kassalla ja väsyttää melkoisesti. Langattomasta kitarasysteemistä huolimatta piuhat ovat sekaisin. Lisäksi jokainen pään heilautus sattuu hieman. Tämän sekä lavan ahtauden takia otan rauhallisesti ja tarkkailen keikan etenemistä takavasemmalta. En tosin näe omalta paikaltani oikeastaan mitään muuta kun Santun rastat. Mies muistuttaa olemukseltaan erehdyttävästi länkkäreistä tuttua kohtausta, jossa tuulenpesä pyörii pitkin autiota preeriaa ja kojootit ulvovat taustalla vertahyytävästi.

Keikka etenee hyvin, ja soitto tuntuu kulkevan koko porukalla. Takatalven aikana Tuomo “Psyko” Saikkonen kuitenkin kilahtaa jostain itselleenkin tuntemattomasta syystä, ja heittää ykköskitaransa pitkin poikin soittolavaa. Lavasta irtoaa puun palasia, ja otelauta repeytyy irti kaulasta. Kyseessä on sama kitara, jota mies kehuu ennen keikkaa loistavaksi soittimeksi ja ehdottomaksi ykköskitarakseen. Nerokasta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä samainen vehje on aikaisemminkin saanut sikaa, kuten DVD:tä tarkasti katsoneet muistanevat. Tuomolla on kieltämättä erikoinen tapa osoittaa rakkauttaan tuota uhrautuvasti palvelevaa instrumenttia kohtaan.

Keikan jälkeen hörpätään parit saunakaljat ja sitten onkin hyvä lähteä hotelliin nukkumaan. Onhan se huominenkin vielä tulossa, vaikka olemmekin itsellemme yrittäneet toisin väittää.

Vappuaatto valkenee yllättävän aikaisin, ottaen huomioon että olin päässyt nukkumaan vasta viiden jälkeen aamulla. Niskaan ei satu, eikä myöskään sisäelimiin. Hyvä. Olo on kuitenkin erikoinen. Alkoholia ei tullut juotua juuri lainkaan, sillä öisellä kotimatkalla ei läträäminen jaksanut kiinnostaa. Varsinkaan kun Helsinkiin saavuttiin vasta baarien sulkemisajan jälkeen. – Mitä ihmettä, onko tämä nyt sitä viisautta, ihmettelen itsekseni hymähdellen.

Nosturin henkilökunta ilmoittaa, että tänään on tupa täynnä. Aha. Eli siis paljon? No huh, illasta taitaa tulla huikea. Lisäksi tunnelmaa nostaa iloinen jälleennäkeminen Viikate-katraan kanssa. Pohdimme Kaarlen kanssa että joskus pitäisi tavata muissakin merkeissä, kun ainaisissa keikanodottelutunnelmissa. Sovimme buukkaavamme Kotiteollisuudelle keikan Tallinnaan, ja menevämme itse heitä sinne katsomaan. Ilman omia työvelvotteita tietenkin. Nosturin henkilökunta toimittaa meille, Stam1nalle ja Viikatteelle Sold out -paidat. Sellaiset saa kun myy Nosturin loppuun.

Taas olisi mainiosti aikaa odotella keikan alkua. Tekemistä pitää oikein keksimällä keksiä. Vappuhassutteluunkaan ei voi ryhtyä sillä alkoholiputelien suut on pidettävä kiinni ennen keikkaa, oli sitten Vappu tai ei. Joku pelaa pöytäfutista, sitä Frendeistä tuttua kamppailulajia. Joku menee kotiin lukemaan Henkilöstovoimavarojen johtaminen -kurssin lopputenttiin, joku päiväunien kautta saunomaan ja niin edelleen. Moninaiset ovat rokkarin harrastukset. Kunhan lopputuloksena on keskittynyt mieli, ja järjettömään repimiseen ja hikoilemiseen virittäytynyt kroppa, niin kaikki keinot ovat sallittuja.

Nosturi täyttyy ääriään myöten. Infernon uuden päätoimittajan Matti “Hamara” Riekin astellessa lavalle juontamaan tilaisuutta, teinit eturivistä huutavat harkiten, että “painu äijä helvettiin, Stam1na lavalle”. Tuhoyksikkö Lemiltä piiskaa itsensä ja satapäisen fanilaumansa hurjaan meininkiin, yleisönhuudatuksineen kaikkineen. Vanhemmalla taiteenharjoittajalla rupeaa lahje tutisemaan. Noidenko jälkeen pitää mennä lavalle! Väkisinkin tulee mietittyä, että mitä lisättävää meillä enää voi olla tuohon nuoren ja innokkaan testosteronitehtaan meininkiin. Pääesiintyjänä toimivan Viikatteen nokkamiehen tuska on vielä syvempi. Hän kuvailee oman orkesterinsa roolia lähinnä “veriroiskeiden siivoamiseen tyhjentyneen Nosturin lattialta”.

Keikkamme alkaa Uusi Aatami, uusi Eeva -kappaleella. Alusta asti on selvää, että Nosturissa on tänä iltana liki 900 ystävää. Nyrkkimeri ulottuu takaseinään asti, ja soittajat pyörittelevät päätään epäuskoisena, hymyillen. Miten tässä nyt näin kävi? Miksi tuo pitti on tuollainen, että melkein hirvittää katsella? Näihin kysymyksiin emme edes yritä saada vastausta, vaan otamme itsestämme irti kaiken mikä lähtee. Yleisö kiittää. Yhteislaulu sekä nyrkinheiluttaminen saavuttaa silminnäkijähavaintojen mukaan jopa hurmoksellisia piirteitä. Itse en näe hien ja onnenkyynelten läpi mitään muuta kun etuhiukseni. Baaritiskillä päivystäneet kätyrit raportoivat, että ihmiset eivät malttaneet lopettaa laulamista edes tilatakseen lisää kaljaa.

Takahuoneen sohva vaikuttaa keikan jälkeen vielä upottavammalta kuin alkuillasta. Jokainen energianripe on käytetty ja väsymys on valtava. Kalja ei maistu. Vesi sen sijaan maistuu. Jalat eivät kanna ja aistit ovat ylikuormittuneessa tilassa, joten on pakko poistua kotiin nukkumaan. Viikate jää tällä kertaa näkemättä.

Ja hyvin muuten nukuttikin. Huomaan, että liki alkoholiton Vappu on periaatteessa ihan käyttökelpoinen idea. Naamaan ei satu, ja toimintakuntokin on normaaliin sunnuntaipäivään verrattuna liki erinomainen. Iltapäivän ohjelmaan kuuluukin soittokamojen vieminen treenikämpälle, heti kun potentialliset roudauskaverit ovat saaneet skumppabrunssit sun muut hoidettua. Onneksi edes osa meistä jaksaa juhlia Vappua asiankuuluvin rituaalein. Eräskin löytyy puoli viiden aikaan iltapäivällä Bar Loosesta bussin avaimien kanssa. Ei ollut mies vielä ehtinyt nukkumaan.