MOKOMA.COM

Torvet Torvessa. Ja pikkaisen tuubassa. Hanurin kimpussa kanssa. Muista instrumenteista nyt puhumattakaan. Jep jep.

Torvihan oli aivan ääriään myöten täynnä kun Mokoman multi-instrumentalistit polkaisivat hevit käyntiin “Älli ja Tälli lavalle!” huudot ennen keikkaa olivat perin hauskoja. Tunnelma oli oikeasti aika sähköinen, vähän liiankin kanssa. Mistä lienee johtui, mutta joka kerta kun Marko kosketti esim. Tuomoa, seurasi sähköisku joka sai muuten niin urhean kielisoittajan irvistelemään tuskasta. Osansa iskuista saivat myös Hege ja mr.Q. Hege ihmetteli keikan jälkeen, kuinka hemmetissä hän voi ajaa pirssin takaisin Karjalaan kun hänen kätensä ovat näinkin tunnottomat. Ei saatana, käpälät roudarinteipillä rattiin ja menoksi. Jos oli show hurja jo ennestään, niin lisää pökköä pesään löi hulluna heilunut ja möykännyt yleisö. Eivät kestäneet piuhatkaan paikallaan ja monitorit näyttivät välillä lähtevän maata kiertävälle radalle. “Vierivät monitorit eivät sammaloidu”, tavataankin Lahdessa aina välillä osuvasti tokaista…

Ps. Stamina oli hyvä. Taas.

Pistokeikka Kouvolaan keskellä viikkoa ei lähtökohtaisesti kuulosta elämää suuremmalta seikkailulta. Ei sitä ollutkaan, mutta yllättävän mahtava reissu kuitenkin. Rytmikattiin alettiin myydä lippuja vasta kello 23:00, joten tyhjässä baarissa oli sound check -aikaa riittämiin. Käytimme tilaisuuden hyväksemme ja kiusasimme mixmaster Miitriä & Staminoita treenamalla uutta materiaalia. Hienoa stuffia on tuloillaan, pitäisi vaan opetella soittamaan…

Stamina alkaa olla iskussa. Näin myös Kouvolassa. Viikatteen Kaarlellekin täytyi Lemin poikia vähäsen hehkuttaa.

Rytmikatissa oli mukavasti porukkaa paikalla, joten seinille ei tarvinnut soitella. Ja kyllähän taas kelpasi vetää. Yleisö oli loistavasti mukana alusta alkaen, aina viimeiseen encoreen saakka. Helvetisti oli energiaa ja muita eritteitä ilmassa. Hurjaa menoa Kouvolassa, kerta kaikkiaan.

Kouvolaan emme jääneet sen enempää nuorisoa villitsemään, vaan jakauduimme kahtia. Toinen puoli palasi Lappeenrantaan, toinen puolisko lähti kohti Helsinkiä.

Helsingin matkahan sujui iloisissa merkeissä Kuisman toimiessa kuskina, mikä on jo sinällään pienen juhlinnan arvoinen juttu. Täysin yllättäen kääntää Q auton jollekin metsätaipaleelle. Yritämme kysyä syytä hänen toiminnalleen, Kuisman vastatessa lauseilla, jotka muistuttivat lähinnä Latinankielisiä manauksia. “Nyt on miehellä lääkkeet loppu tai niitä on nautittu liikaa”, muistan ajatelleeni ensimmäisenä, kunnes näin tuulessa huojuvan Eskilom kyltin. Ei saatana, nyt se tapahtui! Joka vitin kerta kun olemme ohittaneet kyseisen kyltin (missäs muuallakaan kun Kuutos [kuutos kuutos] tiellä), on alkanut valtava spekulaatio. Millainen on paikka joka omaa moisen, suoranaista pahuutta huokuvan, nimen. Kuisma oli päättänyt ottaa selvää ja me tahtomattamme siinä samalla. Jos olette nähneet elokuvan ‘Kuutamosonaatti’, niin tiedätte suunnilleen millaisesta paikasta puhutaan. Hyljättyjä pihoja ja autioita taloja, sieltä täältä ikkunoista loistavia punaisia valoja. Niistä on Eskilom tehty.

Loppumatka meni hiljaisissa merkeissä. Jätkät kävivät Eskilomissa keskellä yötä ja selvisivät hengissä. Eivät välttämättä järjissään. “I survived Eskilom” -paidat ovat jo painossa.

Heti aamusta pojat pirteänä aamiaiselle ja keula kohti itää eli Lemiä. Lemi, tuo särän, punaisten pottujen ja neliäänisen virrenveisuun alkulähde on allekirjoittaneen kotipitäjä ja näin ollen keikkapaikkana mitä mieluisin. Harvoin sitä pääsee keikalle saunanraikkaana, suoraan lihapatojen ääreltä.

Staminan loisteliaan setin jälkeen ei voinut lähteä lavalla nössöilemään. Mokomain piti pistää ihan tosissaan, ettei olisi jalkoihin jäänyt. Meininki oli raju, päät vatkasivat ja mosh-pitissä veri tirskahteli. Lemin nuoriso on muuttunut vuosien saatossa ja parempaan päin. Missä ne Mayhem-paitaiset pimut silloin ennen olivat kun maitokopilla päivystettiin?

Suunnitelma oli hyvä. Lappeenrannan porukka suuntaa soittokamojen kanssa ajoissa Joensuuhun tekemään sound-checkiä ja Helsingistä tulijat eli Hyge, Sage ja Q tulevat junalla perässä. Äänen tarkastukselle tulisi ylimääräistä hintaa junalippujen muodossa, mutta katsoimme sen olevan sen arvoista. Eihän sitä nyt voi ihan miten sattuu lähteä sohimaan, ja vielä ihan ihmisten ilmoille. Mutta voi lempo, kuinka väärässä olimmekaan. Jossain vaiheessa matkaa, kesken kiihkeimpien korttipelien, alkoi Joensuusta kuulua kummia. Tuge ilmoitti ääni sammaltaen, että sound-checkistä ei tullut tuon taivaallista ja muutenkin hommat vaikuttivat olevan enemmänkin osastoa “Herran haltuun”.

Joensuussa odottelimme hyytävässä lumipyryssä taksia ties kuinka kauan, koska aseman taksitolpalla päivystäminen ei vaikuttanut paikallisia taksisuhareita juurikaan kiinnostavan. Onneksi aseman kupeessa seisova “Joensuu, aika on ystäväsi” -kyltti toi lohtua kylmyydessä väriseville soittajapojille.

Muutaman mutkan kautta koko ryhmä päätyi menomestoille odottamaan soittovuoroa. Tarkoitus oli tehdä pikainen linja-check ennen vetoa ja aloittaa helvetillinen hevaaminen. Mutta mitä vit? Homma ei sujunut alkuunkaan. Hirveän säädön, väännön ja mikrofonipiuhoojen vaihtelun jälkeen alkoi kattaus asettumaan. Marko oli takahuoneessa jo suunnitellut vetävänsä orkesterin jäseniä kollektiivisesti turpaan moisesta amatöörikikkailusta. Markolla ei tosin ollut tiedossa että sähläily ei johtunut meistä. Olisipahan saanut hyvän tekosyyn purkaa vähän kiertuetraumoja ja vielä ihan oikeaan kohteeseen..

Fiilis oli vähän laskenut, mutta urheasti kokosimme itsemme ja teimme mitä oli tehtävissä. Sen verran oli taasen innokasta väkeä eturivissä, että kelpasi vetää. Kuulema ihan Mikkelistä asti olivat hulluimmat saapuneet. Keikan jälkeen catering-emäntä Jenni piti pojista niin hyvää huolta, että ei itkettänyt enää yhtään.