MOKOMA.COM

Joskus senkin on päätyttävä, nimittäin keikkatauon. Kutsu kävi keikalle, eikä pelottoman ‘viisikkomme’ auttanut muuta kuin pakata inkiväärijuomat & juustovoileivät kassiin, ja suunnata kohti Keski-Suomea ja uusia seikkailuja. Tilanne oli meikäläiselle sikäli jännittävä, sillä olinhan ensimmäistä kertaa näiden ukkojen kanssa keikkareissua taittamassa. Toki Markon karvainen naama ja huonot jutut olivat tulleet tutuiksi jo Pokaalin taannoisilta retkiltä, mutta muiden urhojen käyttäytyminen tai käyttäytymättömyys, näin keikkaolosuhteissa, oli vielä mysteeri. Aivan liian kauan teltan ja Yliopistoalueen ympärillä pyörittyämme, löysimme vihdoin auton & peräkärryn mentävän aukon ja pääsimme suorittamaan pikaisen sound-checkin. Tämän jälkeen retkueemme suuntasi kohti majoituspaikka Laajaria ja heti respassa alkoi sellainen hihitys ja tyttömäinen kikattelu, jonka pystyi tulkitsemaan vain yhdellä tavalla: poikia taitaa vähän jännittää. No lempo soikoon! Ei kai se mikään ihme ollut. Minä olin ollut lauteilla viimeksi liki kaksi vuotta sitten Kääpiöiden kanssa, ja muut mokomat olivat tahkonneet stagella viimeksi reilu vuosi sitten. Tilanne oli siinäkin mielessä hassu, että tulisimme veivaamaan reilun satsin uusia, syssymmällä julkaistavan levymme stygejä, jotka ovat meille jo kuolemattomia klassikoita, mutta suuri yleisö tulisi kuulemaan ne tänään ensimmäistä kertaa.

Kello löi 23:30 ja oli aika astua valokeilojen loisteeseen. Eikä siinä mitään, hyvät oli puitteet vetää. Teltassa oli mukavasti jengiä, meikäläisen varovaisen arvion mukaan ainakin 500 korvaparia, joista oli tarkoitus räjäyttää vaikut huutin helvettiin. Sen eturivissä heiluneen herran korvavaikuista en tiedä, mutta ainakin näkemäni perusteella voisin päätellä, että niin kuumaa kamaa soitimme, jotta kyseinen herra näki ainoaksi vaihtoehdoksi vähentää vaatetustaan perin dramaattisesti. Osan aikaa keikasta orkesterilla meni muistellessa, että kuinka sitä oikein tulikaan lavalla olla ja toimia, mutta jos minulta kysytään, niin kokonaisuus jäi vahvasti plussan puolelle. Ja helppohan se minulla on olla siellä kaikkien takana. Esiintymiseni kun rajoittuu siihen, että välillä imitoin Vapauden patsasta, eli kohotan kättä & kapulaa kohti kattoa ja irvistelen. Setti päättyi raivokkaaseen “Seitsemän sinetin takana” slaageriin, jonka jälkeen poistuimme Jyväskylän yöhön tekemään sitä, mitä rokki-bändit tapaavat yleensä Jyväskylän yössä tehdä. Eli syömään lakritsia ja rauhoittelemaan tuntematonta pariskuntaa, jonka riitely äityi kovin väkivaltaiseksi. Ihmiset, muistakaa siis käyttäytyä, jos Mokoma on kaupungissa ja muutenkin.

Kaikki viittasi vielä hetki ennen keikkaa siihen, että homma tulee kusemaan. Kirjoittamaton sääntö nimittäin on, että mitä enemmän vastoinkäymisiä ennen vetoa, sitä parempi show. Tällä kertaa kaikku sujui kuitenkin kuin rasvattuna. Keikka-autona toiminut Hessun Toyota pysyi ehjänä ja varastamattomana, kaikki jäsenet olivat ajoissa paikalla, mitään soittokamoja ei unohtunut kotiin ja ruokailukin oli järjestetty! Kaikista onnistumisista huolimatta onnistuimme vielä keikallakin, se oli nimittäin yksi lyhyen uramme parhaista. Yleisö halusi meijät takasin lavalle jopa kaksi kertaa ja kiva oli tulla kun biisejä riitti. Soitimme näet kuusi uutta biisiä ja sinnehän ne upposivat kun nakki pysäköintimittariin (Semifinalin dj:n “sattuva” sanonta). Erityiset kiitokset menevät ruusuja kaupitelleelle neidolle ja jo mainitulle tiskijukalle, joka kunnostautui soittamalla mm. Slayeria, Radiopuhelimia, Stonea, Zappaa ja Entombedia! Get Shorty eli Hyvä Pätkä!

Käytiin pistokeikalla Joensuun Kellarissa. Paikassa, joka veteli viimeisiään rokkipaikkana ja on kai jo avattu uuden, aikuisemman ilmeen saaneena. Homma toimi tietenkin jälleen loistavasti. Ajateltiin säästää rahaa ja päädyttiin valitsemaan kulkuneuvoksi Hessun henkilöauto ja peräkärry. Auto kuitenkin päätti heti alkumatkasta, että sopiva etenemisnopeus on noin 40 km/h. Autosta siis hajosi joku entiiämikäosa. Tiepalvelu soitettiin apuun, pikakorjaus pelasikin ainakin sen verran, että äijät pääsivät perille. Aikaa matkaan tosin kului normaaliin verrattuna reilu kolminkertainen määrä, eli seitsemisen tuntia. Soundcheck jäi siten varsin pikaiseksi ja mieli oli kaikin puolin korkealla. Iltakaan ei ollut paras mahdollinen. Samaan aikaan naapurikuppilassa soitti Zen Cafe, joka sinänsä ansaitusti oli vetänyt puoleensa kaupungin “rock-henkiset” ihmiset. Olihan meitäkin muutama tullut kuuntelemaan, siitä heille kiitos. Olihan ravintolassa setin aikana useampi sata ihmistä, mutta suurinta osaa taisi kuitenkin kiinnostaa keikan pikainen päättyminen ja tiesmikä. Valivali.

Keikassa Lappeenrannassa ei periaatteessa olisi mitään kertomista. Tällä kertaa kuitenkin oli kyseessä sikäli erityinen tapahtuma, että Raikko palasi jälleen rumpujen taakse ja setissä oli ensimmäistä kertaa yhtyeen uran aikana muita kuin Valun biisejä. Raikon paluuta latisti miehen flunssainen ja kuumeinen olo. Siihen nähden homma hoitui kuitenkin hyvin. Uusien biisien soittaminen oli toisaalta helvetin hienoa, mutta toisaalta jännitti yhtälailla. Pääasiassa kavereista ja samalla keikalla esiintyneen Absoluuttisen Nollapisteen kuuntelijoista koostunut valvontakomissio seurasi keikkaa särmässä puolikaarimuodostelmassa sen kummemmin reagoimatta. Verbaalinen palaute uusista kappaleista keikan jälkimainingeissa oli kuitenkin ystävällisen posititiivista, joten jatkan bändissä.