MOKOMA.COM

Keskiviikkoilta lähti käyntiin varoivaisella tunnustelulla On The Rocksin soittolavalla. Mikä meininki, mikä olo? Ukot olivat vielä selkeästi hieman puhki viikonlopun Provinssikaahailusta. Jollakin vuoti vielä nenäkin. Voi voi. Kamat lavalle ja soundit kuntoon. Miksaaja kertoi taas kerran pari “hyvää vinkkiä” kuinka hommat tulisi hoitaa. Noh, seuraavalle keikalle saadaan oma miksaaja, Aaltosen Miitri, jonka kanssa ei tarvitse vääntää, kun molemmat tiedetään kuinka hommat pitää hoitaa.

Lämppärinä toimineelle Ruoskalle kävi pikkuisen ohraisesti, kun joutuivat aloittamaan 22.30 ja mainoksissa oli ilmoitettu rokkauksen alkavan 23.00. Sali ei siis ollut aivan täynnä, mutta Ruoska hoiti hommat ja lämmitti paikalla ollutta yleisöä Kotskahtavalla rokillaan. Ja kyllähän ne siitä lämpenivätkin. Eivät tosin jaksaneet tulla lavan lähettyville…

Meitsien vuoro ja katso: sieltä tuli ihmisiä, kuka yksin, kuka parinsa kanssa. Lavan edusta alkoi täyttyä uhkaavasti. Hyvä homma, totesimme toisillemme, ja kiipesimme lauteille rokkaamaan. Allekirjoittanutta jännitti hieman, koska keikka oli uuden työkalun “sisäänajokeikka”, eli kuinkahan mahtaa japanilainen muovikitara pysyä vireessä? Ei pysynytkään, mutta en antanut sen häiritä. Monimutkaisia vehkeitä nuo japanilaiset muovikitarat. No onneksi siinä on meikkipeili, ettei ihan tarpeettomaksi jää.

Keikka oli mieltä ylentävä. Yleisö oli hyvin mukana, nyrkit heiluivat ja osasivat vielä biisien sanojakin kuin vettä vaan. Tuntui mukavalta. Eräskin daami oli tullut paikalle kaksosten kanssa. Olivat tosin äiskän mahassa turvassa. Jälkeenpäin kuulimme että olivat tykänneet, kun potkivat keikkamme aikana sen verran villisti. Heh. Sitten nukkumaan ja Nummirockia odottelemaan.

Päätettiin äijäin kanssa, että vaikka oma veto onkin vasta sunnuntaina, niin eiköhän lähdetä jo perjantaina festaritunnelmia aistimaan ja hakemaan vähän latausta omaan suoritukseen. Itse asiassa voisin lopettaa kirjoittamisen tähän ja jatkaa sunnuntain keikan nopealla ruodinnalla. Ehkä kuitenkin muutama haparoiva muistikuva parin edeltävän päivän tapahtumista on paikallaan.

Perjantai lähti liikkeelle hilpeästi matkailuauton takaosissa matkaa taittaen. Matkan tuoksinassa piilolinssin pentele muljahti jonnekin silmämunani taakse, mikä tiesi heti Seinäjoelle päästyämme tutustumiskäyntiä EA-telttaan. Entinen pois ja uutta linssiä silmään.

Illan kuvio muodostui backstage-teltassa urpoilusta, paskanjauhannasta sekä satunnaisista bändihavannoista, tyyliin COB & Audioslave. Kai meillä oli ihan kivaakin…

Yöllä majoituspaikassamme joku neropatti päätti aiheuttaa aiheettoman palohälytyksen tyhjentämällä jauhesammuttimen. Vitti, oma huumoriohjelma heti moiselle älykölle. Että kiitosta vaan. Kivahan se on yöllä herätä kun sireenit ulvovat ja paloautot kaartavat pihalle. Ulos paniikissa rynnättyäsi huomaat, että eihän täällä mikään pala. Vähän jännitystä elämään.

Lauantai meni jotakuinkin samoissa merkeissä, paitsi että festarimeininkiin pääsi käsiksi jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa, mikä ei tietysti loppuiltaa ajatellen ole pelkästään hyvä asia. Päivällä tapahtui hassun hauska juttu kun astelin Eläkeläisten humppamaratonlavan ohitse. Pari jäsentä orkesterista (terveiset Jutelle & O-M:lle) alkavat huutamaan nimeäni rytmikkäästi humppakompin päälle, mikä aiheutti perin omituisen tunteen: “Eihän tän näin pitäisi mennä, mitä vit?” Luulen kyllä, että Eläkeläisten keikalla on hurjempaa & spontaanimpaakin tapahtunut, mutta kuitenkin.

In Flames oli aika hiton hyvä. Muistimme muistaakseni sen heille pariinkin otteeseen myöhemmin illalla mainita. äijät vaikuttivat oikeasti yllättyneiltä saamastaan suitsutuksesta. Hyviä ukkoja siis.

Jossain vaiheessa iltaa yleismies-Santtu oli ilmeisesti kokenut backstagen meiningin jokseenki kuivaksi, koska päätti kohottaa tunnelmaa laskemalla pari desiä ureaa housuihinsa. Mainittakoon, että tapahtumaa oli edeltänyt yleismies-Jawanatorin yritys niksauttaa Santun selkä kondikseen, mutta puristuspaine olikin kohdistunut ikävästi täydehkön virtsarakon tietämille. Noh, tekeville sattuu ja sen kesä kuivaa minkä roudarin kusi kastelee, kuuluu sanontakin.

Menohan jatkui ratkiriemukkaasti. Se on kyllä uskomaton määrä bullshittiä minkä meidänkin kokoinen orkesteri ehtii parissa päivässä jauhaa. Mitenköhän kun Mieskuoro Huutajat on liikenteessä, huh huh? Allekirjoittanut sai hyvän näpäytyksen mentyään kertomaan omia mielipiteitään & neuvojaan turhankin innokkaasti eräälle suht suositun suomalaisen kolmikirjaimisen orkesterin kitaristille: “Pää kiinni. Me myydään kultaa, te ette.” Lause saattoi sisältää huumoria…

Ennen kuin ehti huomatakkaan, vaihtui laulu ja viinin lipitys sunnuntai aamuksi ja soittoaika alkoi kolkutella ovella. Voe vitti, taisi päästä huulilta jos eräiltäkin. Kuinka tästä selvittäisiin? Joopa joo. Keikasta ei sen enempää kun, että edellispäivät ja varhainen soittoaika huomioon ottaen, se meni hyvin. Urhoollisesti oli kansaa ylhäällä (nyrkkimeri oli parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä!) ja me teimme parhaamme. Encorena tarjoiltiin Death-käännös Avoin hauta. Kiva hekumoida ajatuksella, mikä olisi ollutkaan tunnelma ja meno jos soittoaika olisi ollut esim. lauantaina klo. 20.00. Ehkä ensi vuonna…

Mieluisa pesti oli pojille pamahtanut. Anthrax, tuo teinivuosien suuri innoittaja ja hevipumppujen kunkku. Vitti mie muistan kun lippiksen lippaan raapustettiin tussilla NOT ja bermudashortsit piti myös ihan ehdottomasti hankkia. Vuonna -89 koitti suuri hetki kun viikon manguttuaan sai äidiltä luvan lähteä Giants of Rockiin Anthraxia (ja Suicidal Tendenciesiä!) katsomaan. Jos joku olisi silloin sanonut, että vielä koittaa se päivä kun sie olet samoilla lauteilla (eri aikaan kuitenkin) äijien kanssa veivaamassa, niin en olisi kyllä hevillä uskonut. Muutama vuosi tässä on tosin ehtinyt välissä vierähtää.

Ilta alkoi Voima-lehden haastattelulla, josta kipaisimme soundcheckin tekoon. Pieniä varjoja Nosturin lavalle loi Kuisman kuumetila, jonka tähden vapautimme hänet roudauksesta. Yleiseen roudaustehoon ei Kuisman poissaolo juurikaan vaikuttanut. Eipähän pyörinyt jaloissa.

Nosturissa on tekniikalla ihan vitin pro-meininki. Kamat pystyyn ja hommat haltuun. Ilokseni havaitsin, että Benantella oli myös Taman Starclassic rumpusetti ja kannut olivat vielä saman värisetkin. Benantella oli tosin tuota rumpurojua huomattavissa määrin enemmän kuin allekirjoittaneella.

Kello 20:00 lähti rokki soimaan. Ihmiset tarkkailivat aktiamme perin hillitysti ja osa yleisöstä valui vielä sisään. Oli vähän hemmetin outo fiilis soittaa. Olimme päättäneet soittaa tiiviin ja rivakka tempoisen seitsemän biisin setin ja sen me myös teimme. Takatalvella tutusti ulos ja vähän hiton äkkiä Anthraxin alta ja edestä pois.

Ja olihan se Anthrax sitten hyvä! Vanha tutumpi materiaali lämmitti luonnollisesti enemmän, vaikka ei se uudempikaan ihan kamalalta kuulostanut. Yllättäen lavan hahmo ja äijien äijä oli Frank Bello, eikä Scott “NOT” Ian, jolle olin sankarinviittaa etukäteen sovittanut. Toki Scott valtavine leukapartoinen oli vakuuttava, ei siitä mihinkään pääse.

Keikan jälkeen käytiin iskemässä ukoille käsipäivää ja tuupattiin Kurimukset matkaan. Voivat sitten pölliä riffinsä takaisin. Harmi, että jäi Anthraxin vinyylit kotiin. Olisihan niihin ollut kiva nimmarit saada. Ja ei se ‘Speak English Or Die’ olisi yhtään hassumpi ollut Scottin ja Charlien signeerauksilla varustettuna. Noh, sitten ensi kerralla.

Aamukuset mökin nurkalle ja bussiin. Pitkä mutta sitäkin hikisempi matka kohti Turkua voi alkaa. Pieruhuumorin siivittämänä matka kuumassa autossa tuntuu menevän liiankin nopeasti. Matkalla koukataan Alkosta “pari jallua”, ettei edellisen illan kuiva tunnelma pääse toistumaan.

Turussa järjestelyt toimivat taas loistavasti ja ammattitaitoisesti. Kamat S-osiksen lavalle (helppoa!), soundit kuntoon (todellakin, kiitos Anton!), ruoka huuleen (herkkua, kiitos tytöt!), ja keikkaa odottelemaan (virvoitusjuomat sopivan viileitä!).

S-osiksen lattia on täynnä, kun astumme lavalle. Jengi lähtee mukaan heti setin avaavan Vainotun aikana. Teon Teorian alun aikana sali on täynnä ilmassa huitovia nyrkkejä. Soittajapojat saavat tästä lisää energiaa ja tukat pyörivät entistä raivokkaammin. Kiitos jengi! Encoretkin saatiin. Vedimme toista kertaa Deathin Open Casketista tehdyn käännösversion Avoin hauta. Tuntui toimivan. Death Metal on heino laji. Hygekin pääsee takomaan tuplapedaaliaan oikein Olavin takaa.

Se, että Hessulta katkesi ensimmäistä kertaa sataan vuoteen basson kieli, ja että soitimme kielen vaihtamisen aikana jatsia ei juuri tunnelmaa latistanut. Lead-laulun linjakin pimeni, joten ihan kommelluksitta ei selvitty. Tämä kaikki oli kuitenkin pientä verrattuna edellisillan seikkailuhin.

Keikan jälkeen kamat salaman nopeasti pois MKKK:n tieltä ja autoon (järjestysmiehien avusta iso plussa!), sukat vaihtoon (rauhallinen backstage!) ja katselemaan MKKK:n rautaisella ammattitaidolla vedettyä keikkaa (virvoitusjuomat sopivan viileitä!). Karmojen levyt on “ihan hyviä” mutta keikalla bändi toimii kuin nauloilla ladattu nyrkkeilyhanska. Kateeksi käy.

Kiitos Turku. Te olitte taas mukavia. Mokoma kiittää ja kuittaa!