MOKOMA.COM

Edellisten keikkojen hiki ei ollut edes ehtinyt kainaloista kuivua kun retkue Helvetistä kohtasi toisensa Tampereella. Nyökkäsimme toisillemme kohteliaasti ja karautimme Moko-Biilin Tammelan Alkon kautta valtatie 11:lle. Jää särkyi pikkuhiljaa, ja siitä innostuneena aina niin kunnollinen ja tunnollinen Hyge narautti viikonloppujekun auki ja lipaisi 2/3 pullollista vatsalääkettä 70 kilometrin aikana. Ihan huomaamattaan. Ei sitten riittänyt Jekkua ihan koko viikonlopuksi (olipa ihme). Ja eikä siinä muutenkaan mitään, pienissä sipuleissa matka taittuu pikkuisen rivakammin, sillä onhan pierunhajuisessa bussissa istuminen yksi keljuimmista hommista mitä pystyy kuvittelemaan mustalipeäsäiliöiden puhdistamisen jälkeen.

Poriin saavuttuamme kohtasimme Ylpön Herran ja menimmekin sitten Ylppölään juomaan teetä ja puhumaan musiikista. Samalla tässä oli hyvä tilaisuus punoa illan sotasuunnitelma sekä keskittyä suoritukseen. Hyge otti teekupista kaiken irti ja selvisi piin kovaan iskuun illan spektaakkelia varten.

Loppuunmyytyjen keikkojemme sarja ei saanut jatkoa Porissa, sillä omat lihakset (edes Mors Prinsipum Estin ja Staminan avustuksella) eivät todellakaan riitä 800 hengen Bar Kinon kokoisen paikan loppuunmyymiseen Porissa, etenkään keskiviikkoiltana. Mutta eipä siinä mitään. Paikalla olleet niukka parisataa innokasta saivat kuitenkin kelpo meiningin aikaiseksi. Kaikin puolin. Keikan alkamisajankohta oli brutaalisti 01:00, joten yleisön varovaisuuden ymmärtää. Keskellä viikkoa keikkojen pitäisi alkaa aikaisemmin. Muuten tässä ei ole mitään järkeä, etenkään aamulla töihin lähtevien kannalta. Ei se tosin soittajallekaan ole juhlaa aamun pikkutunteina soitella.

Keikan jälkeen puhaltelimme tovin ja koska Mors Prinsipum Estin hipit olivat juoneet takahuoneesta meidän raiderikaljat, ja todenneet, että “sellaista se näissä bändi-illoissa aina välillä on”, päätimme poistua kollektiivina yhteen paikkaan tekemään yhtä juttua.

Aamu alkaa a:lla kuten ahdistuskin. Ylös, ja suihkun kautta ulos. Mitäs nyt tapahtuu? Ai bussiin? Miksi? Kuka ajaa? Mie? Älä naurata.

Nokka kohti Vaasaa. “Mikäs paikka se taas olikaan?”, arvuuttelevat itäsuomalaiset kilpaa. Joku muistaa Klamydian, joku Vaasan Sportin… Oliko siellä niitä rantaruotsalaisia? Ja jos oli, niin mitä ne on? Mennään katsomaan.

Matkan aikana selvisi taas kerran miksi krapulaisten miesten pakottaminen pieneen bussiin on niin hauska idea. Pojat kikattelevat toistena laukomille – toinen toistaan huonommille – sananmuunnoksille. Ei hitto, että voi aikuisia miehiä lapsettaa. No, tärkeintä lienee että matka sujuu rattoisasti.

Vaasan Club 25 tekee positiivisen vaikutuksen jo interiöörillään: korkea ja kapea paikka, mukavan intiimi tunnelma ja niin edelleen. 20 lippua myyty ennakkoon? No mikä ettei! Sehän riittää! Matkakoti Olo ottaa matkamiehet vastaan. Motellin käytävällä vastaan tulee kaksi Cujoa, ja iltapalaksi tarkoitettu pupujussi pomppii häkissään levottomana. Hyvä. Tästä se taas lähtenee.

H-hekti lähestyy, Stigma soittaa ja baarin ovelta tulee iloisia uutisia: olemme myyneet 171 lippua, enempää ei saa ottaa sisään. Mit vit? Siistiä! Loppuunmyytyjen keikkojemme sarja venyi jo kahden keikan mittaiseksi! Okei, KT antoi Pakkahuoneella hieman vetoapua, mutta ketä kiinnostaa.

Itse keikka meni hurmion ja ekstaasin rajoilla. Onpa taas kivaa, jengi heiluu ja laulaa, ilmeisesti myös musiikkimme mukana. Tunnelma on loistava. Enkoret peliin, ja takahuoneeseen puhaltelemaan. Sielläkään ei tarvinnut olla pitkää aikaa omassa porukassa. Muutamalla kaverilla oli meille paljon asiaa, ja istahtivat sitten sohvalle asioitaan kertomaan. Valitettavasti kaikkensa antaneet muusikot eivät ole parhaalla mahdollisella juttutuulella.

No, sitten mentiin baariin jonka nimi oli PaNe. Illan teemoja mukaillen, mainittakoon että siellä soi Rasmus. Ja ei mikä tahansa Rasmus vaan The Rasmus! Hurjaa touhua. Kiitos Vaasa!

Tampereen legendaarisen Pakkahuoneen keikka jännitti enemmän kun muut keikat yhteensä. Alkuillasta kuulimme huhuja keikan loppuunmyymisestä ja ties mistä. Jo tämä riitti nostamaan pelkokertoimen sangen suureksi mutta tämän lisäksi Markolla oli vielä selkä paskana. Tästä syystä miehen liikehdintä ei alkuillasta ollut kovinkaan elastista, ja keikan onnistumiselle asetettiin aivan uudet haasteet. Lisäksi paikalla oli paljon ihmisiä, joille piti taas kerran todistella, että urpoilussamme on oikeasti jotain järkeä. Orkesteri hajaantui hetkeksi keskittymään vauhdikkaaseen suoritukseen, ja kun keikka alkoi, kaikki tuntuivat olevan kuitenkin hurjassa vireessä. Toiset nappien avulla, toiset ilman.

Tätä riemua kesti siihen saakka, kunnes alkunauhapullistelun jälkeen kielisoittajat huomasivat olevansa piuhojensa kanssa nk. solmussa. Siinä saattoi jo heikkohermoisimmalla päästä pari ärräpäätä, sillä onhan se vitin keljua jos homma ei luista kun munalikööri.

Loppukeikka meni kyllä paremmin kun hyvin. Yleisöä tuli aikaisesta soittoajasta sekä ilmeisestä lukutaidottomuudesta johtuen saliin vielä keikan aikana, mutta paikalla olleet järjestivät sellaisen nyrkkimeren ettei ole sellaista nähty meidän keikoilla pitkään aikaan – jos koskaan. Liikuttavaa. Kiitos!

Keikan jälkeen Marko patistettiin hotellille nukkumaan selkäänsä kuntoon, olihan huomenna vielä toinenkin veto. Lisäksi seuraavana viikonloppuna niitä olisi neljä putkeen… Muu seurue jäi juhlapaikalle pällistelemään että josko mitä olisi tarjolla.

Stigma jäi väliin, kun piti puhallella ja suihkutella. Meidän jälkeen se toinen lappeenrantalainen bändi sitten veikin koko potin. Saatana, onhan se hurjaa että 1500 ihmistä laulaa kuorossa Hynysen krapulassa rustaamia riimejä ja aamulla on vielä kaverin naama Iltalehden kannessa. Iso käsi KT:lle. Pitkäjännitteinen työ ja lahjakkuus alkavat vihdoinkin niittämään satoa. Hyvä!

Illalla baariin taputtelemaan hynynensinkkonenhongistoa selkään.

Edellisenä iltana oli SaiPa läksyttänyt hämeenlinnalaisia 4-0, joten me päätimme jatkaa siitä mihin Sputnikit olivat jääneet. Meillä tosin prässi vaihtui thrashiksi, mutta jäljelle jäi tolkuton yritys ja eltaantunut haju pukuhuoneeseen.

Soundcheckin alkua viivästytti bassarikalvo, joka näytti siltä että täyskasvuinen hirvi olisi juossut siitä kiimaspäissään läpi. Viimeksi se ei näyttänyt tältä. Mitä vittiä on tapahtunut treenikämpän pimeydessä? Kuka on tunkeutunut bassorumpuuni? Onneksi luottomies J. Saksa pelasti tilanteen toimittamalla uuden kalvon pelipaikalle. Tattis!

Illan korkkasi Takiainen perin vakuuttavalla meiningillään. Yllätyksenä tuli, että myös tyttö voi lyödä lujaa, siis rumpua. Se ei sen sijaan ollut mikään yllätys, että tytöstä lähtee noinkin kova ääni. Ainahan ne ovat jostain huutamassa…

Mokoman setin aikana tapahtui ihme. Muutamakin hidas hämäläinen (paitsi Santtu) oli silminnähden villiintyneessä tilassa. Tätä ei kuulemma Hämeenlinnassa usein tapahdu. Tarinan mukaan viimeksi joskus 70-luvulla oli pari hippiä pilvipäissään liikutellut lanteitaan etäisen rytmillisesti jollain luomu-festareilla.

Uusi biisi nimeltään Haudan takaa sai Metropolissa ensiesityksensä. Rohkea veto sinällään, koska emme olleet soittaneet biisiä kertaakaan aikaisemmin koko orkesterin voimin. No nyt soitettiin ja jatkossa taasen. Hämeenlinnasta kipikapi kotimatkalle…