MOKOMA.COM

Heti aamusta pojat pirteänä aamiaiselle ja keula kohti itää eli Lemiä. Lemi, tuo särän, punaisten pottujen ja neliäänisen virrenveisuun alkulähde on allekirjoittaneen kotipitäjä ja näin ollen keikkapaikkana mitä mieluisin. Harvoin sitä pääsee keikalle saunanraikkaana, suoraan lihapatojen ääreltä.

Staminan loisteliaan setin jälkeen ei voinut lähteä lavalla nössöilemään. Mokomain piti pistää ihan tosissaan, ettei olisi jalkoihin jäänyt. Meininki oli raju, päät vatkasivat ja mosh-pitissä veri tirskahteli. Lemin nuoriso on muuttunut vuosien saatossa ja parempaan päin. Missä ne Mayhem-paitaiset pimut silloin ennen olivat kun maitokopilla päivystettiin?

Suunnitelma oli hyvä. Lappeenrannan porukka suuntaa soittokamojen kanssa ajoissa Joensuuhun tekemään sound-checkiä ja Helsingistä tulijat eli Hyge, Sage ja Q tulevat junalla perässä. Äänen tarkastukselle tulisi ylimääräistä hintaa junalippujen muodossa, mutta katsoimme sen olevan sen arvoista. Eihän sitä nyt voi ihan miten sattuu lähteä sohimaan, ja vielä ihan ihmisten ilmoille. Mutta voi lempo, kuinka väärässä olimmekaan. Jossain vaiheessa matkaa, kesken kiihkeimpien korttipelien, alkoi Joensuusta kuulua kummia. Tuge ilmoitti ääni sammaltaen, että sound-checkistä ei tullut tuon taivaallista ja muutenkin hommat vaikuttivat olevan enemmänkin osastoa “Herran haltuun”.

Joensuussa odottelimme hyytävässä lumipyryssä taksia ties kuinka kauan, koska aseman taksitolpalla päivystäminen ei vaikuttanut paikallisia taksisuhareita juurikaan kiinnostavan. Onneksi aseman kupeessa seisova “Joensuu, aika on ystäväsi” -kyltti toi lohtua kylmyydessä väriseville soittajapojille.

Muutaman mutkan kautta koko ryhmä päätyi menomestoille odottamaan soittovuoroa. Tarkoitus oli tehdä pikainen linja-check ennen vetoa ja aloittaa helvetillinen hevaaminen. Mutta mitä vit? Homma ei sujunut alkuunkaan. Hirveän säädön, väännön ja mikrofonipiuhoojen vaihtelun jälkeen alkoi kattaus asettumaan. Marko oli takahuoneessa jo suunnitellut vetävänsä orkesterin jäseniä kollektiivisesti turpaan moisesta amatöörikikkailusta. Markolla ei tosin ollut tiedossa että sähläily ei johtunut meistä. Olisipahan saanut hyvän tekosyyn purkaa vähän kiertuetraumoja ja vielä ihan oikeaan kohteeseen..

Fiilis oli vähän laskenut, mutta urheasti kokosimme itsemme ja teimme mitä oli tehtävissä. Sen verran oli taasen innokasta väkeä eturivissä, että kelpasi vetää. Kuulema ihan Mikkelistä asti olivat hulluimmat saapuneet. Keikan jälkeen catering-emäntä Jenni piti pojista niin hyvää huolta, että ei itkettänyt enää yhtään.

Keikkaputken keljäs päivä sarasti aurinkoisena, ja koska Kuopio on sijoitettu kiitettävän lähelle Jyväskylää, otimme syyspäivästä ilon irti hengailemalla ja chillailemalla kalakukon hajuisessa Kuopiossa. Päätimme siinä samalla vierailla myös – yllätys yllätys – musiikkiliikkeessä. Sieltä hihaan tarttui taas muutama säröpedaali. Lisäksi Mökoma Crüen jäsenistöstä koostunut lauluyhtye Kieku, Kaiku & Pari tyyppiä esitti kaupassa Mötley Crüen iki-ihanan “on the road again” klassikon Home Sweet Home. Siinä raavaammallakin miehellä silmä kostuu kun on kaukana kotoa ja ahistaa. Laulusuorituksista vastasivat ainakin herrat Aalto, Aaltonen ja Saikkonen, Aallon toimiessa Steinway-flyygelin operoijana. Jos ei muuta niin kaupan myyjät ainakin tykkäsivät kovasti.

Jyväskylään päästyämme tilanne alkoi näyttää huolestuttavalta. Markon äänihuulien reunat olivat rouhiintuneet lähes käyttökelvottomiksi kolmen illan järjettömän mesoamisen takia. Orkesterin jäsenistä koottu aivoriihi suunnitteli jo vaihtoehtoisia suunnitelmia aina Mokoma -livekaraokesta kitarataiteilijoiden esittämään poikkitaiteelliseen eriteperformanssiesitykseen. Trio Niskalaukaksen älypäät Petosalmi ja Huttunen lupautuivat myös osallistumaan yleisön viihdytykseen, mikäli vaan tarvetta tulee. Onhan yleisön saatava rahoilleen vastinetta!

Useimmat bändit olisivat tällaisessa tilanteessa jo peruneet keikkansa, mutta ei myö. Oli aika turvautua äärimmäisiin konsteihin, sillä Marko ei todellakaan luovuta ihan näin helpolla. Laulajakolleegoilta saatujen vinkkien mukaisesti Marko piti päänsä kiinni, tempaisi kyypakkauksen huuleen ja lähti hotellille askartelemaan veikeitä Punainen Kukko -tikkuaskeja, muiden Mokomien jäädessä tekemään soundchekkiä.

Keikka alkoi pikapuoliin sen jälkeen kun Bar 68:n ovimies ilmoitti että paikka on täynnä ja enempää ei oteta sisään. Voi mahoton, totesimme, ja ryhdyimme rokkaamaan. Markon äänikin oli löytynyt jostain ja yleisön villitseminen saattoi alkaa. Setin alkupää oli suunniteltu siten että Marko pääsee hieman availemaan ääntään. Tämän takia loppusetti sisälsikin sitten melkoista paahtoa. Loppusuoralla vetäistiin mm. H.E.L.L., Punainen kukko, Takatalvi, enkoreina vielä Vainottu ja Houkka sekä enkoreiden enkorena vielä ylinopeudella kaahattu Avoin hauta. Jengi oli hienosti mukana ja lauloi kovempaa kun allekirjoittanut PA:n välityksellä. Olipa juhlaa. Viimeisen raivokkaan karjahduksen jälkeen oli vielä pakko todeta että Annalan Marko on ihan h**vetin kova jätkä! Ihan kuka tahansa ei vedä tuollaisella kurkulla tuollaista keikkaa…

Keikan jälkeen annoimme keikkamyyjämme Janne Tokolan hieman aikaa taputella luisuja hartioitamme ja sitten olikin aika poistua yhteen paikkaan tekemään yksiä hommia.

Kuopioon laskeuduttiin ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Edullinen lipunhinta ja perjantai-ilta antoivat kyllä pieniä viitteitä siitä, ettei aivan tyhjälle salille tarvitse soittaa. Noh, kello 22:00 ovella olikin jo jono, koska Henry’s Pub oli täynnä. Stamina rykäisi taas napakan settinsä ja erilaisen rakkauden todistaja Antti Hyyrynen miehistöineen vakuutti sekä allekirjoittaneen että parahultaisen osan yleisöä mehukkaalla toiminnallaan. Kuultiinpa yleisöstä mm. sellainenkin savolainen kommentti, kun että “oon mie täällä paskempiakin bändejä kuullut”.

Oma keikka kulki kun junan vessa ja biisi toisensa jälkeen upposi kenttään sangen vaivattoman tuntuisesti. Jengi oli taas kerran mukana loistavasti, ja sekös saa soittajapoikiin lisää virtaa. Setin päättäneen Takatalven aikana oli salissa jo sellainen huutomyrsky ja nyrkkimeri että meinasi lähteä järki. “Lissee, lissee” -huuto raikasi keikan jälkeen ja oli siis vielä aika reuhata enkoret. Ja sitten toiset. Enempää ei oltais edes osattu. Olisivat saaneet jäädä katsomaan Mokoma-treenejä, mikäli olisimme vielä palanneet lavalle. Eli soittimet keisseihin ja suunta kohti yhtä paikkaa.