MOKOMA.COM

Kerrankin olemme jossain ajoissa. Johtuukohan se siitä että lähdimme kerrankin ajoissa? Kamat lavalle, pitkä soundcheck, uusien biisien treenailua ja hotelliin huilaamaan. Allekirjoittaneen leikattu polvi huutaa hoosiannaa. Se ei todellakaan pidä jatkuvasta rasittamisesta ja yleisestä hötkyilystä ja lepää tovin jäähauteessa. Kuntoutuksesta vastaava fysioterapeutti saa taas aiheen sanoa, että “et taida olla ihan fiksu kaveri”. Lounion Timolle vaan terveisiä.

Ennen keikkaa äijäilemme varovasti katselemalla Dirty Harry -elokuvaa. Mikä mies! Miten jäätävää toimintaa! Vaikka tilanne nayttää katsojan silmin hieman tukalalta, Harry selviää siitä ampumalla heittolaukauksen Magnum .44:lla pahiksen silmien väliin. Elokuvan joka toisessa kohtauksessa kannellan ruumissäkkejä. Aikuisina ihmisinä ymmärrämme elokuvan ohjaajan halunneen näyttää veriteot vertauskuvina, eikä oikeasti kannustaa meitä ammuskelemaan toisiamme isoilla ja fallisilla käsiaseilla. Omaksumme Harryn filosofisen toimintamallin, ja lähdemme keikalle.

Keikalla on villi meininki, oululaiset on hulluja. Biisit uppoavat runsaslukuiselle yleisölle ja toisen biisin aikana (Kasvot kohti itää) yhteislaulu on sitä luokkaa että soittajilla meinaa turahtaa paskaa housuun. Testasimme taas uusia biisejä, ja Vade Retro, Satanan aikana jengi oli ensiksi että WTF, mutta ymmärsivvät pian blast beatin hienouden ja lavan edustalle muodostui nopeasti oikea pitti. Lisäksi nähtiin stagedivingiä ja sen semmoista. Hurjaa! Meillä oli kivaa ja ilmeisesti yleisöllä myös, koska taputtivat meidät takaisin lavalle kaksi kertaa. Kiitos, Oulu!

Illan hauskimmasta kommentista vastasi tällä kertaa paikallisen urheiluseuran edustaja. Välittömästi keikan jälkeen käytiin takahuoneeseen pyrkivän nuorukaisen kanssa seuraava keskustelu: “Miksi en voi tulla juomaan teidän kaljoja, mehän tunnetaan kuitenkin toisemme, vai mitä Markus.” Kuka vitun Markus?! Takahuoneessa oli tuolla hetkellä siis Marko, Tuomo, Kuisma, Santtu ja Janne.

Sen jälkeen tapahtui jotain, siitä olen varma. Aamulla kuitenkin herättiin melkein kukonlaulun aikaan ja lähdimme kohti etelää. Paluumatka on silkkaa murhaa, sillä matka on todellakin liian pitkä. Jawatzu ajaa koko matkan. Miehen perse ei nouse kuskin pukilta edes kusitauon ajaksi. Hurjaa toimintaa. Onneksi Santtu, tuo Suomen hauskin mies (omasta, äitinsä ja Matti Riekin mielestä) hauskuttaa meitä koko sen 10 pitkää tuntia minkä olemme vangittuina Pahuuden Bussiin. Bussissa haisee taas pieru. Eikä mikä tahansa pieru vaan Pieru. Aivan helvetin siistiä puuhaa tämä rock’n’roll. Ettei ihan tyhjin käsin tarvitse mennä kotiin niin kitaristikaksikko sai mukaansa uuden lempinimen: Kuisma ja Tuomo ovat suomihevin Fränti ja Vahanen. Tästä täytyy olla hyvin ylpeä.

Kotimatkalla poiketaan studiolle Hämeenlinnaan. Saksan Janne on tehnyt viimeisimmät miksaukset, jotka ovat tietenkin loistavia. Yritämme keksiä miksauksista kuitenkin jotain vittuiltavaa, että sunnuntai-ilta kääntyisi maanantaiaamuksi. Biisijärjestys on nyt myös varma, joten maanantaina lähdetään reippaina masteroimaan Finnvoxin pajalle Helsingin Pitäjänmäkeen. Siellä se Jussila jo innostuneena odotteleekin.

Ah, taas mennään. Mercedes-Benz 309D:n pierunhajuiset penkit odottavat. Niistä henkii pahuus. Tuohon kun asetan ahterini, niin tunnen kuinka rock’n’rollin glamour virtaa elimistööni huumaavan kemikaalin lailla.

Matkalla Seinäjoelle puhkeaa rengas. Vauhtia on reilu sata ja korkeassa mutta kiikkerässä bussissa painoa päällä ihan kivasti. Allekirjoittanut on ratissa ja meinaa paskoa housuunsa. Kaikki menee kuitenkin hyvin, ja saan ohjattua bussin turvallisesti moottoritien pientareelle. Pienen odottelun jälkeen Autoliiton ammattilainen saapuu paikalle auttamaan renkaan vaihtamisessa. Eihän meistä ämmistä ole miesten hommiin. Seisomme hartiat lysyssä ja voivottelemme tapahtunutta samalla kun Reino vaihtaa renkaan kuolemaa uhmaten, maaten puolittain moottoritien kaistalla. Kaiken lisäksi Reino velottaa urakasta kokonaista viisi euroa. Tarjoamme nelinkertaista korvausta, mutta teiden ritari kieltäytyy ja katoaa auringonlaskuun. Iso kiitos Autoliitolle ja liiton miehille!

Rokkarit ovat taas yllättäen hieman myöhässä.

Matka jatkuu. Paskan jauhamisen määrällä ei ole rajaa, siitä pitää huolen Mokoman-peruskööri ja kohtuutonta ajorupeamaa helpottamaan tullut Jawatzu. Koska keikkojen välisillä siirtymataipaleilla on todellakin tuskaisen pitkiä tolppavälejä ja liikaa vapaa-aikaa, ehdimme lanseeraamaan uuden trendisarjan Sex In The Cityn viitoittamalla tiellä. Tässä sarjassa käytetään tyttöjen sarjasta tuttua konseptia, mutta nyt äijät puhuvat vapautuneen avoimesti ämmistä, panemisesta ja viinan juonnista. Sarjan nimeksi tullee ytimekkäästi kirjainlyhenne SMD. Sarjan tarkoitus on sohaista selllaista modernin yhteiskuntamme epäkohtaa, että on hyväksyttävää jos naiset puhuvat “siitä” mutta jos miehet ovat miehiä ja puhuvat “siitä” (tosin yleensä kännissä ja kovaan ääneen) niin he ovat ällöttäviä sikoja? Jatkokysymyksiäkin esitettiin, kuten miksi naisten masturboiminen esitetään valtamedioissa esteettisenä ja kauniina, mutta miehet ovat aina säälittäviä runkkareita? Ensimmäisen jakson nimeksi tuleekin “Tunneäly, mikä v**tu se on?” No niin, se siitä.

Perille saavuttuamme ihmettelemme hetken aikaa du:nin ulkomainosta, jossa orkesterimme nimi on teipattu pitseriaketju Rosson fontilla räystäslautaan. Hienoa! Hommat on isollaan. Itse keikka oli hyvä peruskeikka ja melkoisen onnistunut pelin avaus, vaikka allekirjoittanut töhöilikin viritysmittareiden ja uuden kitaran monimutkaisten mikrofonivalitsimien kanssa luokattoman paljon. Kokeilimme keikalla muutamaa uutta biisiä, ja ne alkavat pikkuhiljaa sujumaan mallikkaasti.

Yleisöä oli kivasti, noin kaks- ja puol’sataa. Keikan jälkeen miksaajamme Miitri “Metric System” Aaltonen tuo leveä virne kasvoillaan ravintoloitsijan tervehdyksen takahuoneeseen. Korkkaamme sen ja laulamme “Hei puliukot hyppikää” acappellana. Kaikilla on taas hauskaa. Pohjalaaset nuoret miehet ilmoottaa useaan kertaan orkesterimme jäsenille että “Painitaanko? En oo homo.” Loistava meininki! Marko on jo nukkumassa. Säästelee ääntä. Ihme absolutisti.

w/ Kotiteollisuus & Viikate

Perjantai

Koitti perjantaiaamu ja melkoinen määrä puoliunisia soittoniekkoja ja toimittajia oli raahautunut Lappeenrannan rautatieasemalla odottavaan bussiin. Tunnelma oli odottavan jännittynyt, edessä olisi seikkailu.

Rajalle saavuttuamme tullimuodollisuudet sujuivat yllättävän hyvin. Ne venäläiset tullimiehet, joiden olisi pitänyt olla kiinnostunut länsimaisista soittimistamme, olivat katsoneet parhaaksi pitää rokulipäivän juuri tänään. Meidän ei tarvinnut kuin vaappua jonossa passitarkastuksen läpi ja matka oli jatkuva.

Ensimmäisellä tax-free pysähdyksellä KT:n ja Viikatteen miehet ihastelivat omia piraattilevyjään. Viikate-Simppa ilmoitti levy-Igorille, että ei aio omasta levystään maksaa ruplan ruplaa. Järjestely sopi ja artisti sai omansa.

Matka taittui nopeasti ja kohta sitä huomasi ihastelevansa Pietarin esikaupunkialueen karuhkoa maisemaa. Ajoimme suoraan Stary Domille, ruuvasimme soundit ns. kohilleen ja kirjoittauduimme porukassa hotelliin, joka sijaitsi miellyttävästi klubin yhteydessä. Soittojärjestystä arvottiin pariinkin kertaan ja lopputulos oli se, että Viikate sai luvan aloittaa. Hyvinhän tuo slaavilaismelankolinenheavyrautalanka tuntui pietarilaiseen nuorisoon uppoavan. Paikalla oli Suomen kolmikon lisäksi kaksi paikallista suuruutta, jotka olivat houkuttelemassa yleisöä paikalle. Kumpikin orkesteri nauttii ilmeisen kovaa suosiota ja sen huomasi viimeistään väen määrästä. Vajaan tuhannen hengen klubi oli illan aikana tupaten täysi.

Oli hauskaa nähdä KT hieman erilaisissa lähtökohdissa, kuin on viime aikoina Suomessa totuttu. Hyvin putosivat junttariffit ja melodiset kertsit neitseelliseenkin yleisöön ja vastaanotto oli hetkittäin lähes riehakas.

Mokoma aloitti viimeisenä ja venäläiset olivat saaneet korvansa taatusti täyteen äänekästä elämöintiä jo tässä vaiheessa. Meitä ennen oli joku vitin “Karolishyy”, jota kaikki olivat tulleet katsomaankin. Osa yleisöstä alkoi valua poispäin, osa jäi onneksemme seuraamaan kuinka Sage selviäisi ensimmäisestä live-esiintymisestään basson varressa. Onhan huumorivastaavamme Sage toki esiintynyt ilman bassoa useitakin kertoja, välillä edukseenkin. Pelimiehenä Sage hoiti homman kotiin, ei mitn hätää.

Hirveässä jälkihiessä suuntasimme yläkerran vip-loungeen taputtelemaan omia ja kollegoidemme (myös venäläisten) hartioita, ja paikkaamaan esiintymisen aiheuttamaan nestehukkaa. Hyvinhän tuo tuntui paikkaantuvan. Toimittaja Flinkkilääkin muistettiin lasillisella kuohujuomaa, juoma kaadettiin kurkun sijasta tosin persvakoon. Allekirjoittanut pelkää kostoa.

Myöhemmin hotellissa Viikatteen basso-Erwo ansaitsi juhlavan lisänimen Judo-Eki (seuraavana päivänä ostettuaan uljaan sotilashatun otettiin käyttöön myös nimi ‘The General of Judo’), pyöräyteltyään Santtua pitkin ja poikin hotellihuonetta. Santtu totesi saaneensa sellaista ‘Kouvolafillistystä’, että ei muista parempaa kuunaan saaneensa. Sitä luiden kolinaa kun nämä ei-niin-riskit kaverit lailla taistelevien metsojen ottivat toisistaan mittaa.

Judovoitostaan ilmeisen rohkaistuneena Judo-Eki suuntaa tekemään tuttavuutta venäläisten käytävänaapureiden kanssa. Huoneen miespuolinen henkilö toteaa: “You are not my friend, you must go now.” Eki ottaa jalat alleen ja pakenee huoneeseen, jossa on Mokoman miehistö Markoa lukuunottamatta. Eki lukitsee oven sisäpuolelta ja sinkoaa avaimen holtittomasti jonnekinpäin huonetta. Ovelta kuuluu koputus ja ovisilmästä näkyy mies, jonka aikeista on todella vaikea sanoa mitään. Annamme miehelle lisänimen ‘Kylmä rinki’ ja päätämme, että aikeensa eivät meitä kiinnosta ja päätämme keskittyä illanviettoon ihan omissa porukoissamme. Kuinka ollakaan, uni alkaa painaa silmää ja osan olisi poistuttava omiin huoneisiinsa lepämään. Mutta se avaimen perkele on kateissa, eikä kukaan olisi siis poistuva minnekään. Kuismaa eivät etsintäpuuhat enää jaksa innostaa ja hän päättää käydä nukkumaan. Jotenkin mystisesti avain oli joutunut Kuisman alle, josta sen onneksemme myöhemmin löydämmekin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tuli vain mieleen, että jos olisi vaikka tulipalo syttynyt…

Lauantai

Lauantai alkoi turismilla. KT poistui omiin kuvaussysteemeihinsä ja me muut suuntasimme Talvipalatsia ihmettelemään. Hieno oli ja valtava kanssa.

Seuraava kohde oli joku mukava rockklubi, jossa oli mukava pöytäfudispeli. Kyseisellä pelillä olisi ratkaistava Mokoman ja Viikatteen keskinäinen paremmuus. Vastaus löytyi numeroin 10-7 ja kuinkas muuten kuin Mokoman eduksi. Paremmuutta ratkoessa meteli oli ollut kuulema jotakuinkin helvetillinen, siinä oli ravintolassa luuhaava kissakin ihmeissään. Pelin tiimellyksessä syntyi slogan: “Viikate on paskin”, joka nauratti ainakin silloin.

Kyseisen paikan nurkilla otimme myös jokusen promokuvan ja niistä tuli kait aikas hienoja, hyvä Joonas!

Palailimme jo ennen puoltayötä takaisin hotelliin, jossa piti vielä vähän päivän tapahtumia ihan porukassa kertailla. Tarkoitus oli syödä nakkeja ja nauttia sivistyneesti muutama drinksu, mutta jostain kumman syystä tapahtui jotain ihan muuta. Homma meni käytäväpainiksi ja erinäköisten miesstriptease-esitysten seuraamiseksi. Mikä miellyttävintä, stripparit löytyivät ihan omista porukoista. Lahjakkaita nuoriamiehiä nuo Viikatteen uroot, kerta kaikkiaan. Haaskaavat talenttiaan rokkihommissa, sanon mie. Hotellin securitya eivät alastomat painijat haitaneet, mutta siinä vaiheessa kun kukkaruukkujen aluslautaset valjastettiin frisbeenheittoon, katsoivat turvamiehet velvollisuudekseen keskeyttää mittelöt. Luulen, että he saivat turvakameratallenteista hyvää matskua seuraaviin pikkujouluihinsa.

Sunnuntaina alkoi väsyneen, mutta ilmeisen hyvin viihtyneen poppoon kotimatka. Tullikaan ei ollut rähjäisistä ukoista kiinnostunut. Paitsi Hynysestä vähän, taisivat tunnistaa starban, heh. Loistava reissu, loistavaa porukkaa, Mokoman puolesta kiitokset kaikille mukanaolleille! Pääsiäisturneeta odotellessa…