MOKOMA.COM

Ruisrockin keikka varmistui aivan viimetingassa – vain pari viikkoa ennen vetoa. Tämä oli paitsi äärimmäisen hieno uutinen, myös pienoinen takaisku. Olimme nimittäin ehtineet varata halpislentoliput saman viikonlopun Oulun pistokeikalle. Toivoimme että kerrankin Oulun reissu menisi kivuttomasti ilman kahta ylimääräistä päivää Mänttibussissa piereskellen. No, lopulta tämä edessä häämöttävä pikkubussihelvetti oli pieni murhe, sillä kyllähän Mokoman ensimmäinen Ruisrock olisi yksi kesän kohokohdista.

Tälle viikonlopulle osui enemmänkin rokkipitoista ohjelmaa. Kävimme nimittäin perjantaina Markon kanssa verryttelemässä äänijänteitämme Hakasen Gabin Inkfish -studiolla. Ohjelmassa oli Valu -albumilta tippuneen Toinen kohtu -kappaleen laulujen uudelleenäänitys. Valua tehdessä tästä biisistä piti tulla vähintäänkin kakkossinkku, mutta Gabin mielestä laulusuoritus ei silloin tehnyt oikeutta hienolle kappaleelle.

Saatuamme laulut äänitettyä teimme vertailun kuuden vuoden takaisiin laulusuorituksiin. Oli palkitsevaa huomata, että kehitys on ollut melkoinen. Voitte itse arvioda tuloksia käsittääkseni syyskuussa ilmestyvältä uudelleenjulkaisulta, jonka bonukseksi tämän hillitön itsemurhaviisu laitetaan.

Samalla istumalla valitsimme myös 120 päivää -albumille tulevat lisäraidat. Sinkkujen b-puolet Turhaan tänne tulleet sekä Reitti olivat ilmeisia valintoja. Sen sijaan kokonaan julkaisematta jääneestä Seitsemäs kahdestatoista -kappaleesta laitoimme mukaan demoversion, jossa rumpuja paukuttaa Törösen Raikko. Kyseinen vähän helvetin raskaskätinen rumpalihan vaikutti yhtyeessämme pari vuotta, mutta ei ehdinyt saada takomistaan tallennettua millekään julkaisulle ennen kuin reistaavat nivelensä päättivät soittoharrastuksen.

Seuraava aamu alkoi käsittämättömällä säätämisellä. Tieto aikatauluista ei ollut kulkenut, minkä seurauksena Miitri “Metric System” Aaltonen sai Mänttibussin liikkeelle pari tuntia myöhässä. Omalle keikallemme ehtisimme mainiosti, mutta Kotiteollisuuden setin alkuun vain vaivoin. Tietämättömille tiedoksi, että Miitri on puolet Kotiteollisuuden pahamaineisesta Penis Minores -poikakuorosta.

Kiitos armottoman kaahamisen ja logistiikan optimoinnin ansiosta saavuimme Turkuun ruuhkaisen backstagen porteille juuri KT:n setin alkaessa. Ei muuta kuin munkkikaapu korviin ja juosten kohti lavaa. Lopulta Mige ehti kuin ehtikin mikrofonin taakse missattuaan vain pari rallia.

Ruisrockin bäkkärin antimet olivat varsin hyvin kohdallaan. Kun teltta oli vielä täynnä jos jonkin sortin naamatuttua, keikan odottelu sujui varsin rattoisasti.

Keikalta jäi päällimmäisenä mieleen aurinkoinen sää sekä hemmetinmoinen määrä hyväntuulisen oloisia festivaalivieraita, jotka tosin äityivät välillä hyvinkin hurjan näköiseen mosh pit -toimintaan. Hyvä niin, vaikkakin joukkoon näytti eksyneen myös pari turistia, jotka eivät ilmeistä päätellen viihtyneet karjujen kisailussa.

Hauska oli myös Kaakkois-Suomen vastaisku. Viikatteen Simeoni ja Arvo nimittäin ilmestyivät lavalle Takatalven väliosassa kostotoimenpiteenä allekirjoittaneen sekä Santun yllätys-featuroinnille Viikatteen keikalla Nummirockissa. Hyvin oli kavereilla hallussa Markon maneerit. Jopa niin hyvin, että pikkuisen hommasta jäi hampaan koloon…

Mainioita tunnelmia meinasi kuitenkin verottaa Markon mikrofoniongelma, joka ei selvinnyt koko keikan aikana. Mikkiä, kaapeleita ja kanavia vaihdettiin moneen kertaan, mutta laihoin tuloksin. Joku selitys tuolle ikävälle rätinälle kuultiin. Kertoisin sen tässä eteenpäin, jos osaisin. Koska pätkivä laulu ei näyttänyt pahemmin yleisöä harmittavan, asia unohtui pian myös meiltä.

Keikan jälkeen mieltä alkoi varjostaa järjetön siirtymä Ouluun. Matkaa helpottamaan meille oli varattu majoitukset Kauhajoelta, jonne piti lähteä pikkuhiljaa ajelemaan. Ennen tätä koitosta ehdimme kuitenkin ottamaan ilon irti Ruisrockin bäkkärin antimista, joista etenkin bratwurstit ansaitsevat erityismaininnan. Bratwurst Fanclubikin tuli kuulemma perustettua.

Erityiskiitoksen ansaitsee myös Kauhajoen krouvi sekä emännän roolia ansiokkaasti vetänyt Jossu. Saavuimme perille joskus yökerhon valomerkin jälkeen keikan ja Mänttibussin ryydyttäminä. Jossun loihtima sämpylätarjoilu aamutuimaan on periaatteessa pieni panostus, mutta sai kolhiintuneen reissumiehen tuntemaan itsensä tervetulleeksi ja olon muutamankin pykälän kotoisammaksi. Terveisiä.

Aamulla olikin sitten nero olo. Itse heräsin vasta aamupala-ajan jälkeen, mutta sekään ei haitannut, sillä respan tytöt tekivät pommiin nukkuneelle rokkarille sämpylät matkaan. Eihän sitä nyt nälkäistä kaveria saa pistää tien päälle! Vielä pikaiset aamusaunat ja sitten nokka kohti Euraa, jossa seuraavan yön majoituksemme oli. Raumalle ja keikkapaikalle siitä on vielä matkaa liki 40 kilometria, mutta siksihän meillä on Mänttibussi.

Rauman back stage -cateringistä voisi avautua vaikka kuinka paljon, mutta todettakoon vain, että se on helvetin hyvä. Pöydät notkuivat toinen toistaan herkullisimmista eineistä ja kalja virtasi vapaana. Harmi vaan, että niistä pääsivät nauttimaan toden teolla vain vip-vieraat, nuo 7 Päivää lehdestä “tutut” julkinaamat. Rokkarit nimittäin ovat festareilla töissä, ja tällä kertaa työt alkoivat vasta 2.15. Siinä ei voi juurikaan mässäillä, sillä soitto ei kulje jos maha ja pää ovat täynnä.

Juhannus-lämppärien sarja sai Raumalla jatkoa Yö-orkesterista. Ihan lupaavalta vaikuttava bändi tämäkin. Erityisesti kappaleessa Rakkaus on lumivalkoinen tuntuisi olevan jonkunlaista potentiaalia, jopa ihan radiosoittoon asti.

Oma keikkamme oli hyvä ja täpötäysi tanssilavallinen yleisöä liekehti pienistä teknisistä ongelmista huolimatta. Vaikka niskoihin sattui ja naama oli kipeä, ei meitä tarvinnut motivoida keikkaa varten. Erityisesti Hygellä oli lentokeli. Parin kylmässä soitetun ulkolavakeikan jälkeen rumpalimme pääsi trooppisissa oloissa sellaiseen suoritustasoon, että kitaristeilla oli todellisia haasteita pysyä Meister von Hyggen kahdeksasosien tahdissa.

Keikan jälkeen kävimme vielä nokkimassa cateringin muruset, ja rupesimme valmistelemaan 40 kilometrin siirtymistä Euraan ja hotelliimme. Allekirjoittanut ja Santtu kehittivät sponsorijuomien kumoamisen ohessa kuitenkin kollektiivin suunnitelmista poikkeavan nerokkaan vip-suunnitelman: vip-teltassa mainostetuille vip-jatkoille on lähdettävä. Nythän olisi hieno tilaisuus päästä näkemään mitä hotellin vip-sviitin vip-saunaosatolla oikeasti tapahtuu. No ei muuta kun turistikamerat hollille, saunareppu selkään ja luksus-BMW:n nahkasohvalle piereskelemään. Vielä Kwanin Zildjan seurueineen kyytiin ja menoksi.

Perille päästyämme siirrymme tomerasti hotellin aulaan ja ilmoitamme asiamme. Kello on puoli viisi, ja respan setä on ihmeissään. Hän toteaa päätään pyöritellen, että a) heille ei ole ilmoitettu mitään, b) heillä ei ole edes mitään sviittejä ja c) hotellin saunakin on ollut kylmänä jo 3 tuntia. No voi helvetti, taas on hippiä jymäytetty. Respan setä näyttää vielä hotellin vierasluettelon(!), jossa onkin tv:stä tuttuja nimiä mielenkiintoisissa huonejärjestyksissä. Mutta miksi en tunne ketään? Ystäväkirjastani ei löytynyt ketään silmäätekevää kelle soittaa, joten ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Pikainen soitto jo Euraan matkalla olevaan Mänttibussiin ja pojat suostuvatkin hakemaan urpot Rauman öisiltä kaduilta kuljeksimasta. Parempi häntä kopien välissä, kun sen joka toisen kuoppaa kaivaa, sano.

Bussista löytyi joukko ymmärtävästi hymyileviä ystäviä. Ajatus kirkastui hetkeksi, ja mieleen juolahti, että nämä jätkäthän ovat juuri ne vip-ihmiset joiden seuraa kaipasin eniten. Niissä tunnelmissa oli hyvä poikkaista filmi.

Herätys, kello on jo 12, joten eiköhän mennä taas. Äijät pihalle ja meikkipussit auton tavaratilaan.

Viimeisetkin rähmät karisivat silmistä kun joku nippanappa parikymppinen hurjapää kaahasi mökkialueen parkkipaikkaa kohti karvanopat heiluen. Kaasujalkaa ei keventänyt edes se, että parkkipaikalla seisoi hämmentyneenä vajaa kymmenkunta Mokoma-crewiläistä ihmetellen että nytkö kuollaan? Saimme nippa nappa väistettyä teini-Golfin käsijarrukäännöksen lennättämän kurasateen, ja totesimme tuon oman elämänsä Markku Alenin pysähtyneen n. 10 sentin päähän keikkabussimme avonaisena töröttävästä ovesta. Ruosteen customoimasta Golfista purkautuu ajosuoritukseensa silminnähden tyytyväinen kuski, hänen likisammunut sidekick-kaverinsa, ja kollien teini-ikäiset tyttöystävät. Niinpä tietenkin, hieno meininki. Nyt ei käynyt mitään, mutta poikienkin juhannussuunnitelmiin olisi tullut muutos, jos bussimme ovi olisi taittunut Golfin konepellille. Ajatus siitä, että seuraavat 1000 kilometriä ajetaan ilman ovea, olisi saanut keskimitaltaan 185-senttisen crewimme hieman “hermostumaan”. No, se siitä. Pojat on todellakin poikia.

Nummijärvelle päästyämme tsekkasimme itsemme Kauhajoen Krouviin, ja siitä sitten kohti festarialuetta. Tunnelma alkoi nousta. Seuraavaksi soittaisi Morbid Angel. Allekirjoittanut, kuten muut mokomalaiset, ei ole orkesterin suuri fani, mutta kommando-Sandovalin ja kumppanien toimintaa oli kyllä hauska katsoa. Siellä ne äijät veti nahkahousut vinkuen toinen toistaan sekopäisemmältä kuulostavia riffejä. Tuli taas todistettua yhden nuoruusvuosien legendan keikka, mikä ei ollut yhtään paskempi homma. Yleisölllä tuntui olevan hauskaa, ja kaikista hauskinta oli Swallow The Sunin rumpalinakin kunnostaununeella Pasi “Spede” Pasasella, joka katkoi keikan tiimellyksessä muutaman kylkiluun. Tämä ei tuntunut miehen menoa haittaavan. Ensiaputeltasta saadut ohjeet “koita nyt olla juomatta viinaa” olivat olleet ilmeisesti liian hankalia käsittää, sillä onhan sentään Juhannus ja kaikkea. Heh. Pikaista paranemista vaan sinne STS:n suuntaan.

Nummirockissa bändipaitojen myynti oli järjestetty siten, että päälavan miksauskopin taakse oli tuotu jalkapallomaali. “Sinne voi mennä myymään”, kuuluivat ohjeet.. No ei siinä mitään, paitalaatikot kainaloon, Longplayn Kimmo toiseen ja myyntihommiin. Lähes koko orkesterimme oli kerääntynyt paitatiskille aikaa tappamaan. Ilmeisesti sana mokomalaisten paikallaolosta alkoi kiiriä festarialueella, ja paitamyyntitilaisuudesta tulikin spontaani fanitapaaminen! Jengiä riitti, nimmareita kirjoiteltiin ja yllättävän monet Ruhtinaan kannetkin löytyivät nimikirjoituksia varten. Jengillä tuntui olevan hauskaa, ja niin oli meilläkin. Myyntitiskin hittituotteeksi muodostui uusi “Naama-paita”, jonka kylkiäisenä lahjoitettiin myös YleXin ja kumppaneiden sponsoroima kesäkumi. Myyntilauseena oli tietenkin että “saat tästä kortongin kaupan päälle, kun tuon paidan kanssa saattaa olla vienti aika hurjaa”. Heh.

Stratovariuksen lämmitettyä Nummirockin yleisöä alkoi Hamara-lavalla sellainen meininki, että oksat pois. Soittoaikamme oli monessakin mielessä optimaalinen 00.00, ja sopivan nousuhumalaista yleisöä oli paikalla niin paljon kun lavan läheisyyteen vaan järkevästi mahtui. Riemuksemme saatoimme todeta, että porukka tuntui olevan mukana paremmin kun koskaan aikaisemmin. Soitimme tunnin setin ja heilutimme tukkaa niin paljon kuin jaksoimme. Yleisö palkitsi meidät encore-taputuksilla ja vedimme vielä Takatalven. Sen alussa olleen yleisön huudatuksen aikana allekirjoittaneella meinasi mennä paskat housuun ja nousta kusi päähän. Tunnelma oli ihan kun jonkun oikean bändin keikalla!

Soitimme encoren ja poistuimme lavalta, koska järjestäjien asettama soittoaikamme oli tullut täyteen, ja Lordikin jo aloitteli omaa keikkaansa. Tämä ei kuitenkaan fanaattiselle yleisöllemme riittänyt vaan kannustushuudot jäivät kaikumaan Nummijärven rantaan. Viimeiset taputtajat väsyivät vasta noin tunti keikan jälkeen! Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tunnelma oli katossa ja ylilyönnin merkit ilmassa. Saikkonen ja Hämäläinen jatkoivat yleisön palvelemista vielä kaljateltan karaokessa esittämällä hieman vinksahtaneen version Taiskan tutuksi tekemästä Mombasa-kappaleesta. Show-miehiä loppuun asti. Sitten olikin aika siirtyä leirintäalueelle hassuttelemaan ja sieltä Kauhajoen Krouviin saunaan.

Tuskin oli fyysinen ja henkinen krapula ehtinyt karnevaaliksi muotoutuneen Provinssirockin jäljiltä haihtua, kun oli jälleen aika pakata selviytymissetti kolmen päivän rokkireissulle. Tällä kertaa jätettiin kuitenkin ystävät ja kylänmiehet rannalle ja lähdettiin lähestymään juhannuksenviettoa puhtaasti ammattimaisella otteella. Hetkittäin tässä jopa onnistuttiin.

Lappeenrannan ja Helsingin osastot yhyttivät toisensa Lahdessa, jossa seurue pakattiin vanhaan kunnon Mänttibussiimme. Jotta tarinaniskentä ei muuttuisi turhan sisäsiittoiseksi, oli mukaan otettu myös tarinan- ja rummuniskijä vailla vertaa: Jarkko “Pershengitys” Heilimo, joka myös Horna-yhtyeen rumpalina tunnetaan. Tampereelta hyppäsi Jämsän junaan allekirjoittaneen lisäksi myös toimittaja Timo “Isopaha, Isomaha, Isoraha jne.” Isoaho, joka huolehtisi reissun kuvallisesta ja sanallisesta dokumentoinnista sekä siitä, että bäkkärikaljat eivät pääsisi happanemaan. Reissun päätteeksi miehen todettiin onnistuneen kaikissa näissä tavoitteissa esimerkillisesti.

Juhannuksen kolmen suora alkoi Jämsän Himos festivaalista. Soittoaikamme oli niinkin brutaali kuin kello 2 yöllä, joten aikaa jäi ruhtinaallisesti juhannustunnelman aistimiseen ja lämppäreiden tsekkailuun. Sellaiset nimet kuin Ismo Alanko sekä Trio Niskalaukaus soittivat meitä ennen, ja kohtuullisen lupaavaltahan nuo kuulostivat.

Ennen työvuoromme alkamista ehdimme seuraamaan myös Portugalin ja Englannin välistä jalkapallo-ottelua. Nopeasti unohtui orkesterin lauluvastaavilta se, että ääntä olisi syytä säästellä, kun edessä on näinkin intensiivinen keikkaputki.

Ei ollut suuri yllätys, että Himoksessa emme olisi se kaikkein kuumin nimi. Tämä näkyi soittomme alkaessa jonkin verran harvenneena yleisönä. Musiikkimme uskollisia ja varsin äänekkäitä ystäviä kerääntyi paikalle kuitenkin sen laajuinen ryhmä, että suurella lavalla viihtyi mainiosti. Selväksi kävi myös se, että emme edelleenkään soita koko kansa kivaa bailumusaa. Jollekin yleisön edustajalle reuhuamisemme oli nimittäin niinkin uhkaavaa, että tyyppi päätti osoittaa mieltään heittämällä golf-pallon yhtyettämme kohti. Meidän ja etenkin hänen onnekseen pallo osui ainoastaan rumpulavan reunaan. Ehkä oli myös parempi, että kuulimme golf-pallo -episodista vasta keikan jälkeen.

Himoksen takahuonetarjoilut ja puitteet muutenkin ansaitsevat erityismaininnan. Oli kertakaikkisen mahtavaa hypätä keikan jälkeen lauteilta toisille jatkamaan hieman perinteisempää löylyttelyä.

Majapaikkamme oli rähjäisyydessään jo sympaattinen. Mökin alun perin valkoinen katto oli vesivahingon ja homesienten jäljiltä kirjavuudessa näyttävä. Sääliä ja huvittuneisuutta herätti myös pääskysperhe, joka oli rakentanut pesänsä mökin parvekkeelle. Aamulla näytti onneksi kuitenkin siltä, että siivekkäät eivät olleet häiriintyneet parin hevarin ja festivaalivieraan välille syttyneestä vesisodasta.