MOKOMA.COM

Mäntit hajoavat, ei vielä henkisesti vaan konkreettisesti. Liikumme logistiikan optimoinnin nimissä kahdella autolla, joista toisessa on ilmastointi ja toisessa todellakaan ei ole. Ulkona on 30-astetta lämmintä, joten ei liene vaikea arvata, että ilmastoimattoman Mänttibussin tunnelma on hikinen ja kostea. Matka kuitenkin taittuu kun auto liikkuu, joten eiköhän mennä!

Pysähdymme Jyväskylässä aistimassa rallitunnelmaa. Paikalliset kertovat, että lauantai-iltana baareissa ei pysty olemaan, sillä toinen toistaan leveämmällä lompakolla varustetut tärkeät miehet etuilevat baaritiskillä huutaen kovaan ääneen, että “etkö sinä juippi tiedä kuka minä olen”. Ja sitten loppuillasta sponsorilippiksiin pukeutuneet rallikuskit pokaavat kaikkea mikä liikkuu. Kuulostaa mahtavalta. Eli renkaat vinkuen kohti Lapuaa. Voi luoja, että on kuuma. Ja väsyttääkin ihan perkeleesti.

Lapualle saavuttuamme ryhdymme töihin. Tämän me osaamme. Soundcheckin taustamusiikkina kuuntelimme Diabloa. Fiilis nousee Rainerin karjuessa keuhkojaan pihalle Välipuistorockin päälavalla. Mahtavaa!

Sitten onkin vuorossa oma keikka. Allekirjoittanut ei muista siitä mitään muuta kun sen, että eturivin takana oli hurjan näköinen pitti ja että Santtu oli lähes koko keikan ajan poikittain ilmassa. Encoren lopussa nousevat tunteet pintaan: nyt se on ohi, nyt en enää jaksa. Ilmeisen loppuunpalaneella hevarilla napsahtaa päässä. Revin kitarasta kielet irti, paiskon sitä ympäri lavaa. Nerokasta. Näin jälkeenpäin lohjenneita lakkauksia ja vääntyneitä virityskoneistoja katsellessa hieman vituttaa.

Keikan jälkeen olo on epäuskoinen. Nytkö se kauan kaivattu kolmen viikon keikkatauko sitten alkaa? Kaikki aistit ja tunnekeskukset ovat ylikuormitettuna täysin tukossa. Itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mie oon niin loppu. Avaudumme pukuhuoneessa oikein urakalla ja samalla tuemme toisiamme – kohta päästään kotiin lepäämään. Mutta eiköhän kuitenkin käydä katsastamassa ensiksi se jatkoklubi? Oman keikkansa juuri lopettanut Olli Lindholm valittelee, ettei lähde poikien kanssa hassuttelemaan ja toivottaa meille hyvää uraa. Kiitämme, ja tajuan kunnioittavani tuota Suomirokin veteraania ihan perkeleesti.

Jatkoklubille raahautuu väsyneitä mutta onnellisia miehiä. Nautimme mukavassa seurassa muutaman drinkin ja kertailemme sekä vertailemme kesän tapahtumia Diablon miehistön kanssa. Baarista poistuessamme jäämme hetkeksi aikaa ihmettelemään epäuskoisina mielenkiintoista kaupunkinäkymää: kaksi kaljupäistä ja kukkakaalikorvaista miestä tappelee ison ringin keskellä käyttäen aseinaan muun muassa polkupyörää. Samaan aikaan tyttö oksentaa viereisessä pusikossa ja joku sankari hyppii auton katolla ja huutaa suoraa huutoa. Eräs paikallinen oli kertonut aiemmin illalla, että kun baari menee kiinni niin homma saattaa mennä hieman hurjaksi. Ei puhunut paskaa. Äkkiä nukkumaan.

Lapuan nuorisotalon lankkulattiat ja öylätin ohuet makuualustat kutsuvat rättiväsyneitä rokkareita. Ilma on edelleen tuskaisen kuuma ja matalapaine ahdistaa. Ajattelin makuupussissa hikoillessani, että kun tästä reissusta selviän niin nukun viikon. Ai niin maanantaina alkaakin työt. No ei sitten.

Vihdoin se kesä sitten tuli. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja allekijoittaneella sattuu olemaan kaiken lisäksi viimeinen kesälomaviikko. Se kuluikin rattoisasti Suomenlinnassa sekä Hietaniemen hiekkarannalla.

Sitten koitti perjantai. Mänttiporukka kasaan ja Kouvolaan. Kuulumisia vaihdellaan ja Meshuggahia kuunnellaan. Vaikka keikkaväsymys onkin jo tuntuva, niin päätämme vielä kerran koota itsemme ja rymistellä viikonlopun keikat “kuin viimeistä päivää”. Kyseiset keikathan päättävät “Kesä on hullu 2004” -kesäkiertueemme, ja voi luoja että se onkin ollut hullu se kesä.

Soundcheckissä nauratti ja itketti. Kitaristien uudet Custom Shop ESP:t tuntuvat ja näyttävät hyvältä, mutta piippaavat ja kiertävät niin perkeleesti. Asiaa ei helpota se, että Rivieran lava on ahdas ja sinne on kasattu ylimittainen backline-kattaus, jonka uusin tulokas on muuten Santun EBS-bassostäkki. Eiköhän tuosta kierto-ongelmasta kuitenkin päästä eroon, kun pikkuisen säädetään.

Ulkona on vielä puolen yön aikaan liki 30 astetta lämmintä. Lavan ahtaus ja salin infernaalinen kuumuus jännitti jo etukäteen. Jos kouvolalaiset löytävät tiensä paikalle niin illasta on tuleva hurja.

Ja löysiväthän ne.

Paikalle oli ahtautunut valtaisa määrä yleisöä, alun viidettä sataa. Menemme turvamiesten saattelemana lavalle ja aloitamme setin. Heti ensimmäisen biisin aikana alkaa tapahtua. Yleisö leimahtaa liekkeihin, mikkiständit kaatuilevat ja hampaisiin sattuu. Taustalaulajien huulista vuotaa veri. Pelottaa. Lava on niin ahdas, ettei vellovaa yleisöä pääse edes pakoon. Puoli askelta taakseppäin, ja perse on kiinni Peavey 5150 stäkissä. Soittaminen on käytännössä mahdotonta, ja turvamiehet tulevatkin soittajien ja yleisön väliin aidaksi. Keikka pääsee jatkumaan.

Alun shokista selvittyäni huomaan, että tunnelma on mahtava, ja yleisö todellakin elää musiikkimme mukana. Välillä muutama lasituoppi hajoaa lavalle, ja Hippi-Annala tassuttelee sirpaleiden päällä avojaloin. Fiksu kaveri. Laulusuorituksta ja tukan pyörittämista eivät jalkapohjien avohaavat juurikaan haittaa, joten soitamme kokonaista 17 biisiä ja hiki lentää. Voi luoja että se lentääkin!

Välillä tuntuu siltä, että tässä touhussa ei ole mitään järkeä. Hyvänä esimerkkinä tästä rumpalimme raportoi keikan jälkeen, että hän oli kuullut erään biisin jälkeen jonkun pikkutytön huutavan eturivin karpaasien puristuksessa “mie kuolen!” Seuraavaa menopalaa soittaessa oli kuulemma ollut hieman ristiriitainen tunnelma…

Sitten Rivieran saunaosastolle hassuttelemaan. Kun äärimmäisiä tunnekuohuja kokeneet adrenaliinitokkuraiset ja samalla kuolemanväsyneet miehet hassuttelevat niin siitä on leikki kaukana. Ja huomenna olisi 8-tuntinen automatka edessä. Sekaisin olevien ajatusten turruttamisen jälkeen pääsimme onneksi kunnon hotelliin nukkumaan.

Aamulla respan kautta anteeksipyydellen ulos ja Mänttibussin keula kohti Kuopiota. Pysähdyttiin siinä heti vähän tankkaushommiin, ja voi luoja mikä tilanne syntyikään. Seisoin auton vieressä kun se yht’äkkiä lähti liukumaan, pysähtyen jalkani päälle. Paniikki ja hätä oli suunnaton. Jalkani oli jumissa renkaan alla, ja samanaikaisesti elämäni liukui (komedia)filminä aivojeni läpi. Mänttibussilaisista tilanteeseen reagoi nopeimmin Horna-Jarkko, joka heti kahvit juotuaan ja tupakit tumpattuaan työnsi urhoollisesti auton jalkani päältä pois. Eikä edes käynyt kuinkaan, vitti.

Kuopiossa olimme ajoissa, joten aikaa jäi bändien tsekkailuun ja takahuonetarjoilujen hyödyntämiseen. Hyviä olivat.

Kuopiossa soitto ei ollut ihan A1-tasoa, Marko kylläkin laulella luikautteli perin mallikkaasti. Santtu keksi hienon lavakoreografian yhdistämällä kaksi hyvin ennestään taitamaansa liikesarjaa eli päänvatkauksen ja kännikävelyn. Kaikkihan tietävät miltä kännikävely näyttää, tarkemmin kaverikännikävely, kun huojutaan kaulakkain ja huudetaan kovaan ääneen esimerkiksi: “Rai rai rai!” Vaarallisen, mutta viihdyttävän näköistä toimintaa, lavalla tai ilman.

Nestetasapainostamme keikan aikana piti esimerkillisesti huolta Jarkko, joka toi soittajille vähän janojuomaa. Jarkko olikin sonnustautunut parhaimpiinsa: nahkasaappaat ja Burzum paita, vain housut olivat unohtuneet matkasta. Oli kuulemma ollut ’vähän kaikenlaista’. Kesken setin meille alettiin yllättäen vilkutella järjestäjän taholta, että aika loppuu tuossa tuokiossa, jätkät lavalta v*ttuun. Noh, eihän siinä muukaan auttanut. Pari “ihan hyvää” biisiä jäi soittamatta, mutta sellaistahan se on välillä näissä bändi-illoissa. Keikan jälkeen lavan eteen muodostui spontaani nimmarinjakotilaisuus, mikä oli ujoille maalaispojille lähestulkoon liian hurjaa.

Tovin toisiamme ja orkesterimme hienoutta ylistettyämme, siirryimme tositoimiin bäkkärin baariin, ja voi luoja mikä näky meitä meitä kohtasikaan: TikTakin tytöt! Keräsimme tovin jos toisenkin rohkeutta ja lähestyimme tyttöjä ääni väristen (värinä olisi saanut itse Neumanninkin kateelliseksi) ja kysyimme, josko pari kaverikuvaa voisi ottaa, ja josko tämän jälkeen poistuisimme kaverikännikävelyllä auringonlaskuun. Mainittakoon, että toiseen pyynnöistä tytöt suostuivat.

Kuten kaikki arvasivatkin, poistuimme paikalta ihan keskenämme ja suuntasimme Henry’s Pubiiin morjestamaan Viikatteen velmuja. “Henkastahan” ne löytyivät ja koska olivat kiusalliset soittovelvoitteensa jo ehtineet hoitaa, saatoimme keskittyä kuulumistenvaihteluun samoin tein. Sitähän se sitten oli juu…