MOKOMA.COM

Kun kerrankin saisi nukkua, ei siitä tule mitn. Jarkko, Miitri ja allekirjoittanut heräsivät kollektiivisesti “rokkarin keskellä yötä”, eli siinä puoli kymmenen maissa aamulla. Väsymysahdistusta helpotti Music Televisionin top 10 -videosarja Beyoncelta… Tiedättehän. PARAS.

Parhautta ei sen sijaan edustanut ajanhallintamme. ATK-liikkeissä ja soitinkaupassa hengailu sekä kiinalaisessa ravintolassa puikoilla syönti johti siihen, että lähdimme Helsingistä silloin, kun meidän olisi pitänyt tavata muut mäntit Lahdessa. No, odottamaan joutuu kukin vuorollaan yhtä varmasti kuin joutuu Mänttibussissa mänttiporukan vittuilupihteihin. (Vittuilupihdit = Mäntit valitsevat porukastaan kohteen, jolle vittuillaan kollektiivisesti kuuden miehen voimin. Uhrin pitää odottaman hiljaa hymyillen ja liikkumatta. Pian naljailun aiheet on käsitelty ja naljailtava saa liittyä porukkaan käsittelemään seuraava uhria. Työpaikkakiusaamista hauskimmasta päästä.)

Muutamaa tuntia myöhemmin Jyväskylässä käännyimme jälleen tutusta porttikongista luiskaa ylös Bar68:n eteen. Sinne on aina mukava mennä. Ohjelmassa oli laitteiden huoltotoimenpiteitä sekä äänien tarkistelua mm. herrojen Kotamäki ja Pasanen toimiessa virallisina valvojina. Harvemmin on ollut tylsää kun nämä Swallow the Sun -yhtyestääkin tutut sankarit ovat maisemissa. Rutiinien jälkeen lisää rutiineja: ruokailu sekä pikainen visiitti hotellille. Tuttua mutta niin rakasta paskaa.

Palasimme baariin vähän ennen kymmentä, jolloin paikka oli jo loppuunmyyty. Kellotimme kuulemma ennätysajan, jossa liput oli myyty loppuun. Ei ole vielä rutiinia moinen.

Keikka polkaistiin käyntiin heti, kun oli saatu tukka ojennukseen ja tanssikengät jalkaan. Piskuisen paikan tunnelma ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka välillä meinasi perse puutua samassa haara-asennossa jököttäessä. Viisi ukkoa ei nimittäin mahdu 68:n lavalla juuri vaihtoaskelia ottamaan. Jotta kaikki tila olisi hyötykäytössä, meidän lisäksemme stagella päivysti myös MokoTabin Tuomas, joka piti ansiokkaasti huolta tekniikan toimivuudesta. Ja jossain kattorakenteissa roikkui tietenkin Jarkko, joka tallensi tilanteet DVD:tä varten.

Aikanaan 68:n keikasta sovittaessa edellytimme mellakka-aitaa tai riittävää määrää rotevia järjestysmiehiä. Sen verran hurjaksi on meno äitynyt viime aikoina, että tällaiset suojaamattomat lavat voivat käydä terveyden päälle sekä yleisössä että lavalla. Aitaa ei kuitenkaan saatu, betonilattiaan pulttaaminen olisi maksanut liikaa. Järjestysmiehiä kyllä oli. Tosin meikäläisen edessä ihmismassaa kannatellut kaveri oli varreltaan korkeintaan 160 senttinen ja olemukseltaan fiikuksen kaltainen. Mutta hyvin tämä sympaattinen Lutakon mies kuitenkin pärjäsi ja sketsihuumoria tarjoili taistellessaan ihmisten ja monitorin välissä. Ja hienosti oivalsi yleisömmekin paikan rajoitteet. Homma pysyi moitteettomasti lapasessa, vaikka ahdasta oli.

Soitimme muuten Jyväskylässä uramme toistaiseksi pisimmän keikan, tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Teille oli mukava soittaa, vaikka laulumonitoreista ei kuulunutkaan juuri mitään. Laulusuoritukset olivatkin sitten sitä ihtiään. Voitte sitten nauraa, kunhan saatte DVD:n käsiinne.

Eipä siistiä! Pari viikkoa on tuskaisen pitkä aika ilman hevinsoittoa, kun on kunnolla keikkailun makuun päässyt. Siinä ajassa pitää jo keksiä korvaavaa kohinaa turtuneille aisteille, kuten kaikenmaailman DVD-julkaisuja. Niin, tervettähän tämä touhu ei ole ollut aikoihin.

Espoon Dipolin suuri sali oli valjastettu teekkareiden Lakinlaskijaisten näyttämöksi, jossa meidän pitäisi roiskia rässiä menemään juhlakansan ratoksi. Erikoisesta tilanteesta teki vielä erikoisemman Vesa-Matti Vainion (vastuussa promovideoista Takatalvi, Punainen kukko ja Haudan takaa) ohjastama kuvausryhmä, joka kuvaisi keikan DVD:tämme varten. Ääniraitaa oli tallentamassa Transmixin studiobussissa Mokoman entinen ja Kotiteollisuuden nykyinen miksaaja Virtanen. Kovan luokan ammattilaiset olivat siis niin kuvaus- kuin äänityskalustonkin puikoissa. Kyllä kelpasi hevarin keskittyä hevaamiseen.

Otaniemen teekkarit tekivät kuulemma jonkin sortin kulttuuriteon palkatessaan meidät iltamiensa orkesteriksi. Yksin olisikin ollut orpo mennä artsuilemaan opiskelijaporukalle, joka edustaa musiikkimakujensa puolesta kohtuullisen laajaa otosta Suomen nuorista aikuisista. Kaikki 3000 eivät voi tykätä rässistä.

Onneksi mukana oli myös loistava Tiktak, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan vedota pääosin kännisen kiimaisista uroista koostuvaan yleisöön paitsi ensiluokkaisella soittotaidollaan, myös pelkästään ulkoisella olemuksellaan. Ja Mokoma-paitoihin sonnustautuneet tytöthän vetosivat jopa niin, että bändi joutui keskeyttämään keikkansa pariin kertaan valtavan ihmismassan vyöryessä kohti lavaa. Sitä kaaosta sivistyneesti parvelta ihmetellessä tajusi, että tämä porukka ei tunne rokkikeikan sääntöjä. Kuluneen kesän aikana isommatkaan massat eivät ole onnistuneet moisia häiriöitä aiheuttamaan, vaikka olisi miten helvetillinen meininki meneillään. Muutama urpo tuonkin kaaoksen onnistui aiheuttamaan, vaikka ei piteistä ollut tietoakaan. Tuona hetkenä oli helppoa olla ylpeä heviyleisöstä. Tosin miinus rapsahtaa myös järjestäjälle, joka säästi kuluissa jättämällä mellakka-aidan tilaamatta.

Hilpeyttä sen sijaan herätti episodi, jossa meidän ja Tiktakin eväät menivät sekaisin. Erinäisten välivaiheiden kautta kävi nimittäin niin, että kasvisyöjien soijapihvit päätyivät orkesterimme sudennälkäisten lihansyöjien lautasille kinkkukiusauksen lisäkkeeksi. Kasvisyöjä-Marko ehti pelastamaan lautasiltamme itselleen vatsantäytettä, mutta Tiktakin kasvisyöjät jäivät tyystin ilman. Tätä Marko pahoitteli kovasti tytöille, jotka kuitenkin ymmärsivät tilanteen ja tyytyivät siihen, mitä tarjolla oli. Tovia myöhemmin paikalle saapuu Tiktakin rytmiryhmä Mimmu ja Tuuli. Ihmisen paras ystävä Marko pyyhältää paikalle jälleen pahoittelemaan tilannetta ja selvittämään vaihtoehtoisia kasvisruokavaihtoehtoja. “Ei me syödä kasviksia”, kuuluu rytmiryhmän ponteva vastaus. On ne äijiä, perkele.

Oman keikkamme alkuun mennessä yleisön pääluku harveni odotetusti. Jäljelle jäi kuitenkin useita satoja ihmisiä, jotka saivat mainion meiningin aikaiseksi. Harmi vain, että soitimme vasta lakinlaskurituaalin jälkeen. Moshaaminen tupsulakki päässä olisi näyttänyt hauskalta.

Soitto sujui mainiosti varsinaisen keikan loppuun asti. Sitten tapahtui jotain. Encoret aloittanut Lupaus louhittiin jotenkin löysästi ja Takatalvi meni nk. pitkin v*ttua. Tästä huolimatta porukka vaati meidät lavalle vielä kertaalleen. Allekirjoittanut napautti Poltetun maan taktiikkaa -kappaleen käynnistävän iskun ilmeisesti turhankin aggressiivisesti, sillä varakitaran nahkainen hihna revetä napsahti poikki. Ykköskitara oli aiemmin sattuneen kielirikon takia epävireessä, joten paniikki ja silmien sumentuminenhan siinä iski. Tein sitten “Kärkkäisen Heikit” ja linkosin kitaran lähimpään ilmansuuntaan, mikä kadutti heti soittimen irrottua käpälistä. Onneksi kitara selvisi pelkillä pintavaurioilla. Ei se ihan niin hieno lento ollut.

Keikan jälkeen helsinkiläistyneet mäntit hakeutuivat koteihinsa, reissumiehet painuivat Espoon huoneistohotellin saunanlämmityspuuhiin. Kyllä kelpasi.

Tällä kertaa ei Helsingin herrojen tarvinnutkaan taittaa matkaa Mänttibussilla, keikkapaikan ollessa paikallisjunan reitin varrella. Keikkatunnelmaan olisi siis päästävä muiden konstien avulla. Suuntasimme heti alkajaisiksi koko porukalla Sokos-hotelli Vantaan aulabaarin vaihtamaan vähän kuulumisia ja odottelemaan, että Vernissan lava ja pa-laitteisto saataisiin pystyyn. Siinä vaiheessa olimme vielä onnellisen tietämättömiä siitä, millainen Via Dolorosa soundcheck tulisi olemaan…

Tarkalleen en tiedä mikä äänentoistossa kusi ja sen tarkempi ruotiminen lienee aika tylsää, mutta luoja paratkoon, että me säädimme ja säädimme. Ja sitten vielä vähän säädimme. Miitrin kasvoilta paistoi epätoivo, jollaista en muista aikaisemmin nähneeni, hänen yrittäessä saada hommaan jonkunlaista tolkkua. Ongelmista johtunen lämppäribändi Harhan soundcheck jäi käytännössä tekemättä, mutta sellaista se välillä tuppaa olemaan näissä bändi-illoissa.

Oma keikka tuli ikään kuin yllätyksenä, koska odotteluun ei suuremmin aikaa jäänyt. Yllätys olikin perin miellyttävä astellessamme lavalle. Paikallahan oli mahtava määrä porukkaa, eikä mitä tahansa porukkaa, vaan kunnon hevimänttejä eli toisin sanoen “meiän porukkaa!” Tekniset hankaluuden haihtuivat mielestä saman tien, kun hevaus pääsi alkamaan. Moshpitit oli pystyssä alta aikayksikön ja Marko kävi pariin otteeseen vähän surffailemassa yleisön käsien päällä. Toisella kerralla Marski palautettiin takaisin komeassa kaaressa ja suoraa kyljelleen lavamonitorin päälle, auts. Eipä tuo menoa haitannut, päinvastoin. Paiskasimme encoret loisteliaalle yleisölle ja suuntasimme bäkkärin saunaan. Saunominen oli lähes tukalaa, kun tuntui, että kropassa ei ollut äskeisen riehumisen jäljiltä mitään mitä hikoilla. Tovin saunassa ähistuämme koitti kotiinlähdön aika. ’Mänttäri’ suuntasi takaisin Lappeenrantaan ja Kuisman ohjastama yksityisajoneuvo kohti Helsingin yöelämän houkutuksia.

Sen pituinen se.

Aamupalalla saimme viimeisen varmistuksen siitä, että todellakin olimme hotellin ainoat asiakkaat. Ei ristin sielua missään. Viimeinenkin kivi vierähti sydämeltä, sillä tiesimme, ettemme olleet häirinneet ketään yöllisellä kisastudiollamme.

Matka Pieksämäelle ja WTC-rockiin ei ollut pitkä, joten huilasimme vielä aamupuuron jälkeen huolella. Pari kaveria porukastamme ei tosin puurojen keittelyn päälle ymmärrä, joten jouduimme heti startin jälkeen pysähtymään makkaraperunoiden äärelle. Mie join Jaffaa lasipullosta ja se, jos mikä, on w***u PARASTA.

Seuraavaksi pari sanaa järjestelyistä ja tämän jälkeen aiheesta ei puhuta enää koskaan. Kyllä, järjestäjäveljekset olivat kännissä. Kyllä, rahahommat menivät päin helvettiä. Ja kyllä, muu henkilökunta oli asiallista ja osaavaa porukkaa.

Ennen vetoa ei oikein muuta ehditty, kuin syödä kotiruokaa(!) ja käydä Miitrin kanssa tupakinhakureissulla. Stam1naa katsottiin hetki, mut mie en kauaa uskaltanu. Pelottavan hyvänkuuloista ja -näköistä toimintaa.

Vanha veturitalli oli hauskan näköinen paikka. Mie ainakii lämpenen punatiilisille pömpeleille, joissa on jotain juttuja sisällä. Naisten/miesten haku-valot olivat seinällä, mutta tällä kertaa sammutettuina. Toisaalta hevikonsertti siellä piti ollakin, eikä sinkkuristeily.

Lava oli suht kookas, ja siitä me kaikki pidämme. Mahtuu mukavasti jytäilemään musiikin tahdissa tai meidän tapauksessa tahdin vieressä. Mie pyyhkäsin päälleni jo aiemmin käyttämäni keikkapaidan ja löyhkäsin soittajatovereideni riemuksi kaksi viikkoa vanhalle maito-oksennukselle. Loppujen lopuksi meillä oli oikein kivaa lavalla, eikä vähiten mainion yleisön ansiosta. Miullahan on nykyjään uus basso, joka sai verikasteen. Soitin tottelee yllättäen nimeä Mäntti-Basso. Se on tosin jo rikki, ku mie löin sitä. Mut jos sen sais ehjättyä?

Shown jälkeen karautimme hotellille saunomaan. Otimme Stam1nan piltit kainaloon ja ei kun löylyyn. Lemin pojat saivat illan aikana osuvan lempinimen, Pikku-Mäntit. Kateellisina mutisimme selityksiä omasta ulkomuodostamme verrattuna Stam1nan jätkiin. Johan rupeaa jätkilläkin silmäpussit ja mahat roikkumaan, kun ajokilometrit lisääntyvät, sanommie. Saunaosastolla oli uima-allas, jossa olisi pitänyt kisailla. Vesi vaan oli piirun verran liika viileää silkkipersiilleni, joten jätin suosiolla homman karaistuneempien uroiden asiaksi. Hotellin discossakin piti käydä. Ymmärsin siellä jälleen kerran miksi olen heviporukoissa.