MOKOMA.COM

Nopeasti kuluvat arkipäivät keikkojen välillä. Tuskin on Ruisrockista ehtinyt palautua kun koittaa jo uusi invaasio – tällä kertaa häpäistävien kaupunkien joukossa on Vaasa, Tampere ja Joensuu. Road Dogin bussi nappaa minut, Tuomon ja “taustahanskoja” Tuomaksen kyytiin Tampereen ytimestä, ja matka Vaasaan voi alkaa. Bussia ajaa tällä kertaa uusi mies Roope, joka on itsekin ensi kertaa rokkikuskin hommissa. Aiemmin mies on ajanut lähinnä tilausajoja (tiedättehän, Marttakerhon suviretket, Suomen eläkkeensaajien kylpyläretket ym.), joten jos kyyti on uutta rokkareille, on se sitä myös kuskille.

Vaasaan saavumme mainiosti aikataulussa. Järjestysmiehet tosin ohjailevat meitä tovin reitiltä toiselle, sillä taaskaan kukaan ei tunnu tietävän minne artistien kuuluu mennä. Tämä on niin yleistä Suomen festivaalikesässä, että siksakkiin ajelu ei edes kirvoita kiroilua keskuudessamme. Kaikessa rauhassa vain siemailemme vissyjämme, ja kas!, sittenhän sitä jo ollaankin kakkoslavan backstagella. Kamat pystyyn ja keikkaa odottelemaan.

Keikka on yllättävän hyvä, ottaen huomioon odotukset, joita ei siis ollut. Club 25:ssä on joskus tullut rokattua, mutta yleisesti ottaen emme tienneet löytyisikö hevaamisellemme ystäviä myös täältä. Jälleen kerran yleisö oli hienosti mukana ja jäikin harmittamaan, että jouduimme keskeyttämään settimme festivaaliaikataulujen venyttyä. Vade retro, Satana! jäi siis soittamatta, mutta onhan siinä jo yksi oiva syy tulla Vaasaan toistamiseenkin. Illalla kävimme vielä tutustumassa johonkin yökerhoon, joka sijaitsi Hotelli Cumuluksen kattohuoneistossa. En ole koskaan kertasilmäyksellä nähnyt miehillä niin paljon pastellisävyisiä housuja ja vaaleanpunaisia kauluspaitoja! Päätimmekin Sinkkosen Jarin ja Kotiteollisuuden miksaajan Timon Virtasen kanssa poistua paikalta hyvissä ajoin ennen kuin diabetes iskee.

Lähdemme Ruisrockia kohti jo hyvissä ajoin perjantaina, sillä levy-yhtiömme siat haluavat nähden toisen suojattinsa Stam1nan esityksen. Hyvinhän poikien soitto ja laulu taas raikasikin, ja Rantalavalla toimintaa oli todistamassa ihan kelpo määrä musiikin ystäviä. Seuraavaksi tuli hämmästeltyä The Fantomas, jonka keikka nousi samantien top-vitoseen. Virtuositeetti, hullu luovuus ja Terry Bozzion älytön rumpukioski ovat mukava yhdistelmä. Seuraavaksi Allu ja muut Bodomin lapset pieksivät yleisöä hyvällä soitolla ja rocktähtimäisellä esiintymisellä. Ei voi kun toivoa, että Ameriikassa hommat lähisivät lopullisesti isolleen. Ja sitten Rammstein. Huh huh. Musiikki ei ole parantunut radioversioista, mutta lavashow oli jotain ennennäkemätöntä. Jokainen Rammstein pommi on varmasti maksanut järjestäjille enemmän kun Mokoman keikka, mutta oli se sen arvoista.

Ilta vaihtuu aamuksi ja skarpppaaminen illan keikkaa varten alkaa. Päivä tuntuu todella pitkältä vissyvettä lipitellessä. Bändien tsekkailukaan ei jaksa kiinnostaa. Onneks Ruisrockin VIP-alueella on kuitenkin leppoisa tunnelma, ja tunnit kuluvat yksi kerrallaan. Jääkiekkofanin pää pyörii kaljateltassa kun nurmikon sadettaja. Toinen toistaan taitavampia mailakäsiä tulee käteltyä illan aikana ja kaiken huipennuksena Jere Lehtinen esittelee minut Saku Koivulle. En pese tätä kättä enää koskaan.

Lopulta kello tulee yksitoista ja keikkamme voi alkaa. Soittoaikamme on niin kutsutusti paras. Soitamme päälavan vieressä juuri ennen HIMiä ja porukkaa on paikalla kun meren mutaa. Lisäksi ilma on täydellinen ja jengi bailaa ankarasti. Bändisoitto kulkee tarinan kertojasta riippuen vaihtelevasti. Oli miten oli, itse nautin joka hetkestä ja tunnen olevani poikkeuksellisen hyvässä vireessä koko keikan ajan. Monitorointi on täydellinen, ja Mesa/Boogie Triple Rectifier huutaa suoraan korvaan. Aivan mahtavaa. Jengi on loistavasti mukana yhteislaulukohtauksissa, casino bonus no deposit ja kun lavan spotit valaisevat yleisöä, velloo nyrkkimeri pidemmälle kun kyynelehtivä silmä jaksaa kantaa. Kiitos. Pikaiset encoret ja takahuonekoppiin puhaltelemaan. Hyge ja Tuge valittelevat että ei oikein kulkenut, mutta niinhän se meillä aina on: joku valittaa huonoa soittovirettä, mutta joku toinen on taas ihan liekeissä. Kaikesta huolimatta, päätämme kuitenkin tehdä yhet perinteiset jutut yhessä perinteisessä paikassa.

Aamuherästys ja pienet piknikit paikallisessa puistossa. Helle on mitä mahtavin, eikä ilmasto tunnu todellakaan suomalaiselta. Osa porukasta lähtee kotiin, osa jää Ruisrockiin diiggailemaan Paradise Lostia, kunnes iltapäivällä alkaa tapahtua.

Vietämme hyvin ansaittua vapaapäivää mukavassa seurueessa yleisöltä suljetulla työalueella, kun paikalle astelee eri suunnista joukko vakavailmeisiä miehiä ja naisia. “Rikospoliisista päivää. Meille on annettu vihje huumausaineiden käyttörikoksesta”, mies toteaa möreästi. Ensimmäinen ajatus oli että tämän täytyy olla piilokamera, sillä niin puskista poliisin interventio tulee. Nopeasti selviää että kysessä ei ole vitsi ja ruumiintarkastukset ja matkalaukkujen penkominen alkaa. Mitään epäilyttävää ei luonnollisestikaan löydy, sillä huumausaineet eivät todellakaan kuulu orkesteriimme millään tavalla. Poliisit toteavat vihjeen aiheettomaksi ja toivottavat hyvää päivänjatkoa. Jäämme järkyttyneinä tuijottamaan toisiamme. Suurin ahdistus aiheutuu siitä, että poliisien mukaan kyseessä oli vihje. Alueella, jossa heiluimme, ei liiku kun kanssarokkareita, muutama järjestysmies sekä ambulanssikuskit. Kenellä on ollut palava tarve tehdä tällainen jekku ja mikä on ollut käräyttäjän motivaatio? Tätä voi vain ihmetellä. Ja nyt jännittää että mihin kaikkiin rekistereihin tuo aiheeton epäily ja tutkinta lopulta päätyy. Pitääkö tästälähtien varautua lentokentällä hieman pidempään check-iniin…

Ruisrock on maineensa veroinen juhla. Reissu on ollut mukava kaikista tunnekuohuista huolimatta, vaikka kännykkä ei enää maanataina toiminutkaan ja sormessakin on taas joku ihme vekki. Pojat nimeävät minut aiheesta Tapaturma-alttius-Mäntiksi. Onneksi ensi viikonloppuna ei ole kuin kolme keikkaa. Kesä on hullu, la-la-la-laa.

Korian reissu oli lähtökohdiltaan vähän erikoinen. Käytännössä koko meidän vakio-crew oli ilmoittanut, että heillä on kyseisenä viikonloppuna vähän parempaakin tekemistä kuin lähteä kantelemaan hippien soittovehkeitä. Onneksi saimme houkuteltua muutaman Etelä-Karjalassa lomailevan kaverin eli Koskisen Arin ja Palokkaan Jaken meille avuksi, jotka pääsivätkin kätevästi Miitrin kyydillä pelipaikoille. Korialle saapuminen oli ajoitettu mahtavasti: bändi lipuu virvokkeista notkuvalla bussilla läpi porttien, tekniikan jätkien ajaessa henkilöautolla perässä. Tästähän voisi äkkinäisempi päätellä, että meistä on tullut lesoja, heh. Tämä lienee vain ajan kysymys.

Olimme paikalla pari tuntia ennen omaa vetoa, joten aikaa riitti hyvin aterioimiseen ja yleiseen hengailuun, tulipa Pain Confessoriakin muutama biisi diiggailtua. Ja sitten olikin aika roudata kamat lavalle, jonne päästäkseen piti kiivetä jyrkin näkemäni lavaramppi. Tästä kuitenkin selvittiin ilman mies- ja soitinvaurioita, Maija Vilkkumaan huolehtiessa hittipitoisesta taustamusiikista.

Kello 22:45 Peltosen Paska Ari kävi spiikkaamassa bändin lavalle, tosin kutsuen Saikkosta Sinkkoseksi, ja hevit polkaistiin ’Aatamilla’ käyntiin. Viileähkö ilma aiheutti sen, että kitaristit valittelivat keikan jälkeen kilpaa avausbiisin vaativuutta vertymättömille sormille. Muutenhan soittaminen oli tuttuun tapaan suunnattoman hauskaa, eturivin antaessa riehumisellaan lisäpontta.

Encoren (Hiljaisuuden julistaja) jälkeen koettiin hauskahko hetki kun Marko lavan takana äimistyneenä: “Vitti jätkät, ette usko! Mein iskä oli eturivissä vikan biisin aikana riehumassa, plasmat meni sekaisin ja sanatkin unohtuivat. Vitti, en kai mie heittänyt paljon p*llujuttuja välispiikeissä, en mie tiennyt että porukat on täällä!” Eipä hauskaa!

Keikan jälkeen Kuisma koki “Professorien” bussin houkuttelevammaksi ja ampaisi kohti Hämeenlinnan kuumana sykkivää yöelämää. Todettakoon, että kun puhutaan lähtönopeudesta kohti uusia seikkailuja, on mr.Q aivan omassa luokassaan. Mieleen tulevat vertaukset “kuin rusakko puskasta” tai “hauki kaislikosta.” Jokaisella ihmisellä on hyvä olla joku erikoistaito, Kuismalla se on kiihtyvyys nollasta baariin. Josta tulikin mieleen, että se oli erihauska korttipeli aikanaan jossa kilpailtiin motskareitten, autojen ja kaiken maailman myllyjen ominaisuuksilla. Jos jostain moiset kortongit löydän, niin ostan oitis.

Vielä yksi keikka ja sitten pääsee huilaamaan. Autossa istuminen on taas jotenkin raskaan tuntuista. Tilat ovat Mäntti-bussia paremmat, mutta melu on edelleen helvetillinen. Kalajoelle ei ole Kauhajoelta sinänsä pitkä matka, mutta bussissa sovimme että lähdemme takaisin Helsinkiä kohti heti keikan jälkeen. Tiedossa on siis aamupäivän 250 kilometrin lisäksi 550 kilometrin yösiirtyminen. Tämä ajatus ahdistaa hetken, mutta toisaalta sunnuntain paluuruuhkien välttäminen yöllä ajamalla on kyllä kieltämättä silkkaa neroutta. Vaikka taas toisaalta, olisihan Kalajoelle, tuonne Nygårdin Rainerin synnyinseudulle, voinut jäädä hieman bailaamaankin.

Olemme hiekkasärkillä ensimmäistä kertaa ja ihmettelemiseksihän se menee. Paikalle on saapunut tuhansittain Corolloja ja niistä on purkautunut kymmeniä tuhansia nuoria miehiä ja heidän tyttöystäviään. Tytöt ovat pukeutuneet lähes järjestään napapaitoihin, pojat taas sixpackien pahvikoteloihin. Melkoiset meinigit meneillään.

Ennen keikkaa kuuntelemme hieman Antti Tuiskua sekä Jonna Tervonmaata (Jonna on w*ttu PARAS!), jonka jälkeen onkin meidän vuoro yrittää. Lavalle nouseminen jännittää hieman: mitä Antti Tuiskun yleisö on mieltä meidän tulkinnastamme? Kiljuvat tytöt ovat kuitenkin vaihtuneet jälleen kerran rumiksi miehiksi, joten lavalla on taas kotoisa tunnelma. Kyllä niitä hevareita tuntuu onneksi Suomessa riittävän, eikä keikalla tarvitsekkaan ennakkoarvailuistamme poiketen lauleskella Katson autiota hiekkarantaa -kappaletta. Vaikka eipä Kalajoen hiekkarannassa mitään vikaa ole. Maisema on lavalta katsottuna yksi Suomen komeimmista. Näissä tunnelmissa, keikka pistetään reippaasti pakettiin, vaikka sormet ovat umpijäässä jäätävän kesäisestä merituulesta johtuen.

Ja sitten bussiin istumaan. Hieman kevennystä tuskaiseen matkaamiseen saamme, kun Marko, Jallu, Jarski ja Santtu kehittelevät Rankaisupokeri-nimisen korttipelin, jossa voittaja saa pelin nimen mukaisesti rangaista häviäjää. Rangaistus katsotan kortilla, jossa maa kertoo rangaistuksen laadun, ja suuruus rangaistuksien määrän. Ruutukurkolla saa antaa ja ottaa 13 poskilitsaria, mikä on kieltämättä erittäin hauskaa katsottavaa.

Kahdeksan tunnin matkaamisen jälkeen bussista hajoaa dieselpumppu, ja vuodamme naftaa valtatie kolmen levähdyspaikalla. Onneksi tämä sattuu vasta loppumatkasta, jossain Nurmijärven tienoilla, ja mikä tärkeintä – bussilla voi kuitenkin ajaa. Ile ajaa tosin normaalia hitaammin säästääkseen autoa. Aamu viideltä olemme vihdoin perillä, kannamme juomattomat viinat (!) treenikämpälle ja painumme nukkumaan. Tää on rankkaa. Mutta kivaa.