MOKOMA.COM

Edessä oli kesän viimeinen koko viikonlopun reissu ja Helsingin osasto (SageQugeHygeJarski) käynnisti sen vetäisemällä Hakaniemen torilla erinomaisen maukkaat letut naamariin. Kyseessä on lettu, jonka täytteenä on kinkkua, juustoa, ruohosipulia ja halutessaan lisäksi tomaattia & valkosipulia, toimii! Ja sitten TikTakin tuoksuisella bussilla kohti Lahtea, jossa kyytiin tulisi loppuporukka.

Matka sujui äärimmäisen sulavasti erilaisia virvoitusjuomia ihmetellen, esim. tshekkiläinen energiajuoma Erektus oli kovinkin hauska ja tulihan siellä tovi pohdiskeltua tulevan levyn juonikoukeroitakin, mutta ei niistä sen enempää tässä vaiheessa..

Kuopioon saavuttuamme Stam1na oli ehtinyt jo oman soitto-osuutensa hoitaa, meidän aloittaessa verkkainen kamojen kasailu. Soundcheck sujui jotenkin kummallisen tahmaisesti, venyen aivan viime minuuteille, eikä lavasoundia saatu siltikään oikein hallintaa. Lavabalanssia haettiin oikeastaan koko keikan ajan, mikä on omiaan viemään parhaan terän itse musisoinnilta. Esim. kitaristien on kamalan vaikea pysyä taimissa, jos he kuulevat rummuista ainoastaan sen vähän sinnepäin lätkyttelevän vasemman bassarin. Pitkään kypsynyt ajatus omasta monitorimiksaajasta sai nyt päätöksen: seuraavalla turneella sellainen pitää olla matkassa. Moni voisi kysyä, että miksi vasta nyt, ja niin kysymme mekin. Ei keikka silti läpeensä huono ollut, kivaahan siellä lavalla kuitenkin taas kerran oli. Pidempäänkin olisimme viihtyneet, mutta aikataulu ei antanut periksi.

Keikan jälkeen valuimme bäkkäriteltaan, jossa kaiken muun hyvän meizingin lisäksi (vai oliko se vastapainoksi?) sai nauttia Henry K. Rockin satunnaisista liveakteista ja tuttavien kanssa rupattelusta. Sitähän se oli juu, ja porukassa iltaa päättelemään aina yhtä rempseään Henry’s Pubiin.

Puolilta päivän hotellin omistaja tulee herättämään soittajat. Mies kertoo, että respan tyttöjen lupaama tunnin jatkoaika huoneiden luovuttamiselle on peruttu. Selvä. Lähdetään, lähdetään. Läheiselle huoltamolle kerääntyy Naama Velli kavereineen ja aamun ensimmäinen sketsi kuullaan. Stam1nan pojat ovat hukanneet Mäntti-Bussin avaimet, ja vara-avaimia on lähdetty tuomaan Lappeenrannasta. Ukkojen pitäisi olla Yli-Torniossa keikalla muutaman tunnin päästä ja matkaa on arvion optimistisuudesta riippuen 5-600 kilometriä. Hyvä! Myöhemmin illalla kuitenkin kuulemme, että pojat saivat keikan soitettua pienen soittojärjestysmulkkauksen ansiosta.

Meidän matkamme suuntaa kohti etelää, ja olemme ajoissa Hämeenlinnassa. Aikaa olisi tapettavana taas jokunen tunti, joten katselemme hetken aikaa Dannyn taustalaulajattarien toimintaa lavan takaosasta käsin ja sitten jalkapallopelit pystyyn. Yllättävää kyllä, loukkaantumisilta vältytään.

Keikka saadaan käyntiin pienen säätämisen jälkeen muutaman minuutin myöhässä, ja Spede-shown tunnari pölähtää PA-laitteistosta. Ainakin meitä naurattaa. Edellisen illan henkisen pettymyksen takia lataus on melkoinen. Ei me näitä järjettömiä reissuja näiden reissujen takia tehdä, vaan siksi että saisimme esittää musiikkiamme faneillemme. Alkukeikan kaatuilun jälkeen loppukeikka menee hurmiossa. Soitto kulkee ja soittajilla tuntuu olevan kivaa. Yleisö on mukana laulatuksissa hienosti, joten keikasta jää kotiinviemisiksi mukavan positiivinen vire. Sitäpaitsi Janne “Otetaanpas uusiksi” Saksa, kahden edellisen levymme tuottaja, kommentoi keikan jälkeen, että taustalaulut alkavat pikkuhiljaa toimimaan ja pysymään vireessä. Hyvä, eipä ole keikkakokemus mennyt ihan hukkaan.

Keikan jälkeen osa porukasta hyppää Tampereen junaan ja osa lähtee bussilla kohti Helsinkiä. Matkalla kalliolaiseen baariin puhumme pelkästään Sakari Östermalmin ja Pertti Keinosen tutuksi tekemällä nuotilla. Tätä kirjoittaessa kurkkuun koskee. Jee jee, karu reissu.

Kesän suurimmat festarit ovat jo takana päin, mutta sympaattisen intiimejä kansanjuhlia onneksi vielä riittää loppukesän riemuksi. Istumme bussiin Helsingin Kalliossa, ja vain 6 tuntia myöhemmin olemme reippaina ja raikkaina Suonenjoella. Mukana remmissä on uusi mies, Ari “Manager” Koskinen. Tällä reissulla pitäisi siis homman toimia.

Matkalla emme kuuntele musiikkia tai katso DVD:tä vaan kerromme toisillemme kesäuusintoja, eli jo tuhanteen kertaan kuultuja vitsejä, tarinoita ja tosielämän hauskoja sattumuksia. Heilimon Jarski on kertomansa mukaan repeillyt Nykterin Joken autonvahaustarinalle koko viikon, ja kun miestä asiasta muistuttaa, hän vaipuu kaksin kerroin bussin käytävälle kikattamaan. Erikoismies. Väsynyt and.

Jörisrockin keikkavalmistelut suoritetaan tihkusateessa puutarhateltan kokoisessa katoksessa, mutta herkimmät laitteet saadaan liki kastumatta lavalle. Bändin tunnelma on hyvä, vaikka perävaunulavalle sataa vettä ja laulumikrofoneista saa kirpeitä sähköiskuja suuhun. Eiköhän rokata. Marko spiikkaa keikan alkuun, että vuoden 2003 Jörisrock oli uramme siihen astisista keikoista paras, ja että tänään yritetään pistää vielä paremmaksi.

Viidennen biisin (Kasvot kohti itää) aikana lavan teräsräystääseen lentää kaljapullo. Tuomo saa niskaansa lasinsirusateen, ja suurimmat sirpaleet kimpoavat Jannen päälle. Lopetamme soittamisen ja poistumme hämmentyneinä lavalta. On tapahtunut se mitä esiintyvä artisti eniten pelkää: lasipullojen, ruumiineritteiden ja teräaseiden heittely. Siinä on kyseesssä terveyden kanssa leikkimisestä ja tuollaista toimintaa ei vain yksinkertaisesti pysty hyväksymään.

Pidämme lavan takana kriisipalaverin järjestäjien kanssa ja toteamme, että emme jatka keikkaa, sillä se antaisi käytännössä sellaisen viestin, että pullojen heittäminen olisi hyväksyttyä. Käymme kertomassa asiasta yleisölle. Pala nousee kurkkuun, sillä kyseessä on toinen kerta kun Mokoma on jättänyt keikan kesken. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1999 Levin Hulluporo-ravintolan poke tuli valittamaan vastoin ravintolapäällikön ohjeita, että skimbaajat eivät uskalla tulla baariin drinkille, ja meidän pitää nyt lopettaa. Keskeytyksettä Mokoma on soittanut liki 200 kertaa. Välillä keikoille on tultu kainalosauvojen kanssa suoraan ensiapupoliklinikalta ja välillä on syöty kyypakkauksia lauluäänen palauttamiseksi.

Miehemme selviävät episodista henkisillä vammoilla. Kostoksi bailaamme ankarasti läpi yön, “kun nyt kerran tänne asti on tultu”. Lohduttelemme yllätävänkin ymmärtäväisiä fanejamme, ja lupaamme soittaa ensi viikonloppuna Kuopiorockissa niin hyvän keikan kun ikinä pystymme.

Aamulla herään bussin makuuosastolta, johon en tiennyt siirtyneenikään. Lähes kaikki ovat hereillä ja nauravat minulle hyväntahtoisesti. Tämä ei ole uutta, ainahan minulle naureskellaan, mutta itselläni ei ole jälleen kerran aavistustakaan mistä naurunremakka tällä kertaa syntyi. Käyn ulkona kusella ja palatessani bussiin tajuan kuinka kuuma tuo matkustusväline onkaan. Sisällä on varmasti valehtelematta 40 astetta lämmintä. Ja minä olen nukkunut huppari päällä, peitto korvilla. Tämä on siis näky mille kaikki tällä kertaa nauravat. Pienestäpä tuo meidänkin crew saa ilonsa. Pitäkööt ilonsa, ajattelen. Onhan se vanha totuus, että hulluilla on halvat huvit ja idiooteilla ilmaiset.

Kunhan naama on kammattu ja hampaat huuhdeltu, alkaa jännittävän potkupallo-ottelun seuraaminen. Jo traditioksi muodostunut Ilosaaren “rokkarit vastaan urheilijat” jalkapallo-ottelu on saanut rokkarivahvistuksekseen meijän Kuisman ja Jannen. Yllättävän pirteästihän pojat kentällä peippailivatkin, vaikka kello ei ollut vielä juuri mitään ja unetkin jäivät aika vähälle. Menossa mukana oli useita kotomaamme eturivin muusikoita ja joitain vähemmän tunnettuja urhoilijoita. Jos seuraisin enemmän urheilua, olisin ehkä saattanut tunnistaakin nuo Hollannin väreissä pelanneet sport-joukkueen jäsenet. Ei silti, paskat urheilijat voittivat rokkarin retaleet, vaikka lopullista tulosta ei koskaan julkaistukaan.

Ylex-lava täyttyi kolmelta lukuisista musiikkimme arvostajista, eikä ollut siis taaskaan kovinkaan vaikea motivoida itseään livekuntoon. Vaikka reissussa rähjääntyy, jaksaa sitä silti löytää jostain energiaa vielä tunniksi, jotta soitto ja laulu raikaisi parhaalla mahdollisella tavalla. Yleisön mylvintä oli korvia huumaavaa ja asian pystyi kotona varmistamaan vielä Ylen antamasta livetaltioinnista. Keikan jälkeen oli taas kerran euforinen olo. Oli myös mahtavaa päästä nauttimaan hieman paremmasta takahuonetarjoilusta, sillä Tampereella raiderimme “pientä purtavaa” oli tulkittu vain suklaaksi ja irtokaramelleiksi. Leivät ja hedelmät menivät parempiin suihin ja syömistä pääsi jatkamaan vielä päälavan taakse, jossa tarjoiltiin aivan oikeaa ruokaa! Ette kuulkaa tiedä miltä tuntuu syödä lohikiusausta kaiken maailman burritojen, tacojen ja hampurilaisten jälkeen.

Pieni sade pääsi vilvoittamaan festivaalikansaa kun Anthrax aloitti päälavalla. Pahat kielet kertoivat, että legendaarinen kokoonpano olisi täällä vain taalojen takia, mutta me emme antaneet sen vaikuttaa fanittamiseen, vaikka Dan Spitz tekikin parhaansa todistaakseen huhun oikeaksi. Loppuorkesteri oli kuitenkin sellaisessa vedossa, että jalka alkoi väkisinkin vipajamaan. Ja kuinka se vipattikaan! Santulla, Heilimon Jarkolla ja Kuittisen Henrillä otti Indians-kappaleen sotatanssirytmiikka niin lujasti jalan alle, että koettiin ehkä koko kesän riemukkain hetki! Alkoi kolmen miehen pitti, jossa pojat esittelivät kaikki mahdolliset mosh pit -tyylit joita vain saatat kuvitella, oli “circle pit”, “wind mill”, “picking up for a change” ja kaiken päätteeksi Jarkko teki vielä hämmästyttävän nopeita kärrynpyöriä, joiden aikana miehen genitaalitkaan eivät ehtineet vilkkua vaikka hän oli pukeutunut pelkkään kilttiin. Tämä hetki kirvoitti loppuseurueesta makeat naurut, olkoonkin, että järjestysmiehet laittoivat tanssipojat lopulta ruotuun. Illalla käytiin vielä Kerubin kuppilassa piipahtamassa, mutta minua alkoi uni jo painaa siihen malliin, että menin varsin varhaisessa vaiheessa jo hotelliin makuuhommiin.

Ja jotta ette luulisi, että rokkarit ovat töissä vain soittonsa ajan, mainitaan vielä lopuksi, että paluumatka kotiin vei meiltä kahdeksasta kymmeneen tuntia. Paluupäivänä kaikki alkoivat olla jo niin väsyneitä, että korttipeleissä täytyi Raminan, Viimeisen tikin, Paskahousun, Kasinon, Laistokasinon, Ristiseiskan, Seiskan, 52:sen ja Talonmiehen lisäksi ottaa haasteeksi myös Intiaanipokeri, mikä on kolmen kesken ja ilman panoksia todella turhauttavaa ajanvietettä. Vielä kun huumoriksi riittää “Johnny meni Montulle, paitaa ei ollu, mut Nykterin Joke vahas autoo.”, aletaan ollakin jo Mensan kunniamaininnan tuntumassa. Se on nimittäin niin, että kun heiluttaa päätä kolmena päivänä perä kanaa, niin alkavat aivot muuttaa olomuotoaan kiinteästä nesteeksi ja silloin mikä hyvänsä voi olla hauskaa.