MOKOMA.COM

Kuvia: Jukka & Joonas

Kello soi 9:45, ja ei mitään edellytyksiä nousta aamupalalle. Vain hullu jättää aamiaisen väliin -slogan on vaihtunut vain hullu jättää aamu-unet väliin -sloganiin. Aamiaista voi ostaa lähimmältä huoltoasemalta, unta ei.

Saavumme Tuiskulaan hyvissä ajoin ja kohta edessämme höyryääkin herkullinen hirvikeitto. Pöperön päälle pistämme sählypelit pystyyn, tekniikan kasaillessa stereoita. Meitä on vähän varoiteltu, että toisinaan paikallista nuorisoa kiinnostaa paikan diskomeiningit livemusiikkia enemmän. Tämä ei haittaisi, olemme varautuneita kaikkeen ja täysillä vedämme joka tapauksessa.

Äänitarkastelun jälkeen oli hyvä sauma käydä testaamassa hotellihuoneen pieni, mutta kipakat löylyt tarjoava saunakoppi. Tuiskulassa on ollut sen verran viileää koko alkuillan, että lämpö tulee vanhoille ja kolottaville jäsenille tarpeeseen. Suureksi riemuksemme bongaamme Lamourettes -ryhmän keikkajulisteen Puustellin aulasta ja esiintyminen osuu vieläpä tälle samaiselle illalle, eipä juhlaa. Tosin haittapuolena tässä on se, että hotelli on täynnä silmänruokaa kiihkeästi halajavaa kuola-einaria, ja tämä jengi olisi taatusti bailaava ankarasti läpi yön. Kuinka oikeaan aavistus osuikaan, mutta siitä myöhemmin vähän lisää.

Palasimme Tuiskulaan Tuonen lopetellessa vetoaan, ja siirryimme suoraan bäkkärille odottelemaan vuoroamme ja hytisemään ainoan lämpimän patterin läheisyyteen. Jokin aika sitten tajusimme, että emme ole aikaisemmin keikkailleetkaan sydäntalvella eli kylmissä takahuoneissa paleleminen ei ole vielä tullut tutuksi. Aloitimme jytäämisen kello 23:00 ja nuoriso oli alusta alkaen loistavasti menossa mukana. Soitto oli napakampaa kuin edellisenä iltana Seinäjoella ja yleisö katsoikin toimintamme encoren arvoiseksi. Keikan jälkeen raapustelimme muutamat nimmarit ja rupattelimme tovin nivalalaisen nuorison parhaimmiston kanssa.

Taksi alle ja hotellille, kävi seuraava käsky. Baarin puolella olikin melkoinen hulina käynnissä paikallisten urosten kannustaessa mylvimisellään Lamourettes tyttöjä yhä vain kuumempiin liikesarjoihin. Sellaista pikkutuhmaa ketkutteluahan se oli, mutta hyvin tuntui uppoavan. Ja mikäpä ettei. Jossain vaiheessa iltaa päätin ryhdikkäästi poistua yösaunan kautta nukkumaan. Saunominen onnistui hyvin, nukkumaan asettumista häiritsi sankari, joka päätti pyrkiä keinolla millä hyvänsä viereiseen huoneeseen, jossa majoittui L-tanssityttöjä. Koska romantiikan nälkäinen kiima-keijo ei uskonut tyttöjen ystävällisiä kehotuksia suksia v*ttuun, katsoimme Markon kanssa aiheelliseksi ilmoittaa myös oman kantamme ukon v*ttuun suksimisen puolesta. Silmät sumeina lonkeroa kiskonut uuno myönsi tappionsa naismarkkinoilla ja lampsi tiehensä. Äänekäs vonkaaminen ja bailaaminen jatkui kuitenkin toisaalla hotellin tiloissa. Päätin luovuttaa, ruuvasin 29 desibeliä eristävät korvatulpat korviin ja vajosin uneen.

Kello pärähtää soimaan klo 7:30 ja aamupalan kautta valumme jääkylmään bussiin, jossa kelpaa jatkaa keskenjääneitä unia. Aurinko paistoi koko matkan ja elämä maistui hetkittäin ihan hyvälle.

Kuvia: Jarno, Heli

Road Dogin bussi hurahtaa käyntiin Helsingissä klo 10:20 ja matka kohti Seinäjokea voi alkaa. Matkan oli tarkoitus alkaa tasan kymmeneltä, mutta allekirjoittaneen soittokalsarit olivat kateissa ja epähuomiospäissäni valitsin lähtöbiisiksi Juicen Pieksämäen asemalla blues -kappaleen, joka piti tietenkin kuunnella loppuun saakka. Lähtöbiisin kesken jättäminen tietää vähintään seitsemän vuoden epäonnea ja impotenssia, joten asialla ei ole syytä leikkiä. Jousilla hytkyivätkin jo kaikki muut paitsi Marski ja Tuomo, jotka poimisimme matkanvarrelta kyytiin. Matkan kulku oli hyvinkin perinteinen, sisältäen luokattoman määrän tilannesidonnaista sketsihuumoria, tyhjännauramista ja huoltoasema-einesten nauttimista. Taustamusiikkina toimi Monsteriserin tuleva levy, joka kuulosti kerrassaan väkevältä autoilugrungelta.

Olimme perillä ennen Diabloa ja saatoimme aloittaa Rytmikorjaamon ihastelun ja äänentarkastelun kaikessa rauhassa. D-miehet saapuivat checkin aikana paikalle ja rumpuvirtuoosi Malmberg ehdotti, josko voisi soittaa Toista maata -kappaleessa rumpuja. No totta ihmeessä me tähän suostuimme ja lupasimme sijoittaa biisin mahdollisten encorejen ensimmäiseksi kappaleeksi.

Diablo aloitti murjomisensa klo 22:30 ja pokaa virtasi koko ajan lisää paikalle. Ennakkolippuja oli mennyt reilut 500 kappaletta, joten ennakkoasetelmat olivat näiltä osin kohdillaan. Väkijoukon yhtäaikainen sisään pyrkiminen tosin tukki narikan, johon taisi muodostua jonkinlainen pullonkaula. Olivatpa jotkut kuulemma jonottaneet vielä meidänkin setin aikana sisälle, ei hyvä.

D- kolonna veti tiukan tunnin setin ja Mokoma kipusi lauteille klo 24:00. Hyvin lämmiteltyä yleisöä kelpasi piiskata ja villitä vähän lisää, ja kun se encorekin vielä saatiin, niin Hessu pääsi uudelleen soittohommiin. Kukaan ei varmaan ylläty jos kerron, että loistavastihan tuo biisin veti. Suomen kovimpia jätkiä, piste. Itse olin soittosuoritukseeni jokseenkin pettynyt, muiden ollessa suhteellisen hyvillä fiiliksillä. Soittomokia tuli kautta linjan, mutta se ei estänyt sitä faktaa, että Tuomon sisäinen fiilis-lukko aukesi niks-naks ja mies löysi jälleen sisäisen lavademoninsa.

Keikan jälkeen suuntasimme suoraan hotellille, tekniikan hoitaessa soittorojut bussiin. Hotellilla olisi ollut tarjolla Tommi “Länä” Läntistä livenä, mutta valmiiksi humisevat korvamme eivät varsinaisesti kaivanneet lisärääkkiä. Joten suuntana oli viereisen yökerhon hiljainen nurkkapöytä. Itse tyydyin kiskaisemaan muutaman soodan kypärään ja suunnistin hotellihuoneen kylpyammeeseen pelehtimään, Marskin tuijottaessa NHL-tuloksia teksti-tv:ltä miltei läpi yön.

Aamulla poppari kantaa juomattomat bäkkärieväät lämpimään bussiin. Alkaa hommat olla isollaan kun ei tarvitse kantaa kuin siro olkalaukku ja vissykori autoon ja matka voi jatkua. Lisäksi matkalla vastailemme fanipalautteeseen mobiili-internetin avustuksella. On se kätevää tämä elämä nykypänä. Kiitämme elämän helppoutta, moitimme sen sisällöttömyyttä.

Aika monta kilometriä myöhemmin olemme perillä ja koska poppari ei edelleenkään roudaa, odottelemme nenää kaivellen kun tekniikka laittaa PA:n pystyyn Panama Jackiin kompaktiin soittonurkkaan. Etukäteen keikkaan asennoituminen on hieman hankalaa, olihan takana loppuunmyydyt Tavastia ja Lutakko. Emme ole aikaisemmin soittaneet Kokemäen tai Keravan kaltaisissa paikoissa, mutta kun olimme yhden viikon poptaivaan kirkkaimpia tähtiä, alkaa riittävä määrä maksavia asiakkaita löytyä myös hieman pienemmistä kaupungeista. Mikäs siinä, kyllä se meille käy!

Toteamme, että keikkasopimuksen liitteenä oleva raideri ei järjestäjän mielestä velvoita häntä noudattamaan sitä. Kaikenlaisia mielipiteitä. Käymme Hesburgerissa syömässä. Jälkeenpäin kukaan ei ymmärrä miksi.

Takahuoneessa ihmettelemme meille tuotuja neljä vuotta vanhoja ja saastaisessa kunnossa olevia Vichy-pulloja. Olivat kuulemma sotkeutuneet remontin aikana ainoastaan päällisin puolin. Mausta päätellen myös korkin alle on joutunut samaista ruskeaa ellottavan hajuista mönjää. Hyi saatana. Oluiden päiväyskin on mennyt sopivasti edellisellä viikolla umpeen, joten vaikuttaa siltä että ravintoloitsija on päättänyt juottaa rokkareille vanhaksi menneet juomat. Eihän niitä voi enää asiakkaille myydä.

Aikanaan Remu ja Hurriganes edesauttoivat sitä, että artisteille saatiin edes jonkunlaiset sosiaalitilat ja kohtuullinen tarjoilu. Sitä ennen ravintoloitsijoiden suhtautuminen rokkareihin oli ollut “viihdyttäkää meidän asiakkaita ja painukaa v*ttuun” -osastoa. Hauska ajatella tilannetta, jossa Kirka vaihtaa esiintymisvaatteet lavalla yleisön silmien alla, ja Eppu Normaalin pojat kusevat pulloihin vahvistimien takana. Sellaista se oli rock’n’roll aikanaan. Meidän kermapersesukupolven onneksi tilanne on huomattavasti parantunut, mutta jotain jäänteitä siitä on näköjään seurannut vielä 2000-luvulle asti. Kaljat tosin maistuivat janoiselle crewille. Ei se viimeinen käyttöpäivä nyt ihan muutaman päivän päälle tarkka ole.

Jännitämme takahuoneessa, ja puolisen tuntia ennen keikkaa Miitri ilmoittaa, että ei hätää: yleisö on runsaslukuinen ja siellä on meidän ystäviä. Mahtavaa! Keikka etenee vauhdilla, mitä nyt Santtu katkaisee bassosta kielen heti ensimmäisessä biisissä. Janne soittaa parhaan keikan koskaan. Miehellä on lentokeli ja rumpusovitukset muuttuvat vauhdissa toinen toistaan hienommiksi.

Jengi on täysillä mukana ja jossain vaiheessa ahtaan Panama Jackin tanssilattia vaikuttaa entistä ahtaammalta. Pitti pyörii melkoisen railakkaan näköisesti. Eturivissä on tyttö rullatuolissa. Jossain vaiheessa tyttö on tuoleineen selällään lattialla. Meinaa vähän soittajaa jännittää, mutta kun eturivi auttaa tytön ylös, ja mimmi ei kun hekottaa, niin tilanne vaikuttaa olevan hallussa. Onhan se hienoa sanoa kavereille että tuli oltua pitissä rullatuolilla!

Tunnelma tippui taas kun rullatuolitytön saattaja, tatuoitu siilitukkainen Keravan Kolli, riepottelee hiuksista jotain blondimimmiä ilmeisesti painottaakseen, että hänen ystävättärensä todellakin istuu rullatuolissa ja että eturiviin tunkeminen ei ole ok. En ymmärrä enää mitään, ja lopetan Punaisen Kukon soittamisen hetkeksi. Mietin että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Äiti opetti että tyttöjä ei saa lyödä, ja että herrasmies puuttuu jos joku toinen lyö… Mutta lasketaanko tukasta repiminen lyömiseksi, ja pitääkö keikka lopettaa sen takia? Vaikeita kysymyksiä. Keikka saadaan kuitenkin onnellisesti päätökseen ja encoreiden jälkeen poistumme salin poikki takahuoneeseen.

Kuivaa ylle ja taksi alle. Sakaran sioilla on nimittäin kiire pitämään Stam1nasta huolta, eli bailaamaan ankarasti Emma Gaalan jatkoille Helsingin Crown Plazaan. Ehdimme pelipaikalle hieman yhden jälkeen, ja sen pituinen se. Tulikohan edes onniteltua voittajia? Stam1nan Peksi ainakin tuli nähtyä. Peksillä oli kaikki okei. Siitähän me tänne tulimme pitämään huolen.

Eli Yölinjan vakiovierasta herra Klunssilaa lainaten, ei muuta kun hyvä huumori yllä ja lisää paskaa housuun! Ensi viikonloppuna rähjätään Seinäjoella ja Nivalassa.