MOKOMA.COM

Edellisen illan juhlinta onnistui siinä määrin hyvin, että aamu alkoi kiertueen ensimmäisellä oikealla krapulalla. Miitrin kanssa aamuviideltä nautittu pizza-ateria ei maistunut erityisen hyvältä yölläkään, mutta vielä pahemmalta se maistui myöhemmin aamulla yläkautta poistuessaan. No, kai tämä kuuluu asiaan.

Lammi on aiemmin tullut tutuksi mainion Pellavarockin kotipaikkana. Klubikeikka reilun 5000 asukkaan kunnassa kuulosti kuitenkin ennakkoon aika eksoottiselta idealta.

Perillä totesimme paikan kaikuisan akustiikan, johon toivoimme parannusta, kunhan yleisö saapuisi paikalle. Erinomaiseksi havaitsimme takahuonetilat ja emännöinnin. Ei meiltä mitään puuttunut. Valittamista ei ollut myöskään illan muissa bändeissä. Harmi että ennen omaa keikkaa ei kykene keskittymään minkään muun yhtyeen keikkaan, ei edes Calliston ja Swallow the Sunin.

Soittoaikojen takia aikaa jäi tapettavaksi yllin kyllin. Pelasimme Pleikkarilla Buzz! -musiikkivisailua niin pitkään, että mestari oli selvillä ja bussin akku tyhjä. Tero oli voittamaton ja vei viimeisen pelin noin 4000 pisteen marginaalilla. Me muut olimme vain surkeita statisteja. Ei auttanut edes Santun Vetyposse-jäsenyys. Ilmeisesti Teron kokemus Ruotsinlaivojen äänihommista on tuonut miehelle noin laajan viihdemusiikillisen yleissivistyksen. Tai sitten se on vaan vähän fiksumpi kuin muut. Perkele, se on revanssin paikka ensi viikonloppuna!

Oma keikkamme käynnistyi eilisen tapaan Valapatolla. Lavasoundi oli nyt likimain täydellinen. “Läski demppaa”, kuten ammattilaiset sanovat.

Keikka eteni hyvätuulisesti ja intiimisti. Varsinaista lavaa ei paikassa ole, joten ihmiset tapittivat esitystämme metrin päästä ja samalta korkeudelta. Tuollainen tilanne luo hyvän intensiteetin, jos vain yleisö malttaa pysyä permannon puolella. Tällä kertaa malttoivat, hyvä niin.

Soitto tuntui kulkevan mainiosti, ja hyvin kesti myös Markon ääni. Settiä oli muutettu hivenen eilisestä kuten aina teemme. Rakennamme biisilistan joka ilta uudelleen puhtaalle paperille. Muutokset tuntuivat toimivan, vaikka Miitri hiukan ihmettelikin pitkäksi venyneitä biisin välejä. Tunnelma kieltämättä oli leppoisa ja jollain tavalla kiireetön – mutta ainoastaan biisien väleissä.

Encore-kulttuuri on hiukan hassua tämmöisissä paikoissa, joissa ei pääse välillä takahuoneeseen huilaamaan. Tällä kertaa menimme varsinaisen setin loputtua hetkeksi piiloon kitarakaapin taakse. Eikä sinne oikeasti edes mahtunut kuin Hyge.

Meillä oli hauskaa. Moitittavaa keksimme ainoastaan soittoajasta. Vasta puoli kahdelta kun pääsee soiton aloittamaan, niin sisäinen kello on taas muutaman päivän Amerikan ajassa. No, onpahan rauhallista aikaa vaikkapa päiväkirjan kirjoittamiseen.

Kestääkö tajunta -kiertue on kääntyi Kouvolassa ehtoopuolelleen. Kyseessä oli kuukauden sisään 12:s keikka, mikä näkyi mäntistön naamoissa kuitenkin vain kevyenä turvotuksena ja mustina silmänalusina. Tajunta on kestänyt yllättävän hyvin. Keikkabussissa vallitseva tunnelma on ehkä paras koskaan, tuoksu sen sijaan on entisellään.

Porukan pääjoukko saapui suotta parjattuun Kouvolaan Helsingistä Teron ohjastamalla Suur-Mänttibussilla. Itse ajelin taiteen raskauttamien Miitrin ja Hyrden kanssa Imatralta, jossa käväisin mm. kuuntelemassa uutta Stam1na-materiaalia. En tiedä mikä minuun osui, mutta hyvältä se tuntui.

Ennen keikkaa meihin iski uudistumistarve. Olihan rundilla edetty jo puoliväliin. Siirsimme illan biisilistassa kaikki aiemmat keikat aloittaneen Lujaa tekoa -kappaleen myöhemmäksi ja päätimme kokeilla KLK:n avausraita Valapattoa myös keikan alkusoitoksi. Pieni askel meille, vielä pienempi ihmiskunnalle.

Kouvolan Rivierassa oli käyty tätä ennen pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla Marko talloi lasinsiruja samalla, kun yleisömassa vyöryi lavalle. Toisella kerralla runsas kourallinen ihmisiä nojaili mellakka-aitaan. Nyt mellakka-aita oli jälleen tuotu paikalle, ja tällä kertaa ihan syystä.

Aloitimme soiton puoliltaöin. Saliin oli ahtautunut yli 300 silmäparia, joista innokkaimmat järjestivät järjestysmiehille varsin hikisen iltapuhteen. Mellakka-aidan näköinen viritelmä paljastui väkijoukon paineessa ainoastaan mellakka-aidan näköiseksi viritelmäksi. Sen liitokset ratkesivat jo ensimmäisen biisin aikana. Loppukeikka menikin sitten järjestysmiehiltä aidan tukipaaluina. Hikisen näköistä hommaa.

Hikinen oli myös Rivieran ilmanala. Happi meinasi taas loppua ihan väkisin, vaikka koreografiat karsiutuivatkin minimiin pienellä lavalla. Liekö sitten hapenpuutetta ollut sekin, että Markolta meinasi pettää ääni ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Laulumonitorointi piti nostaa keikan kuluessa niin lujalle, että Kuisma kertoi myöhemmin tasapainoaistinsa häiriintyneen äänenpaineesta. Tervettä touhua.

Yleisön apinaraivosta sai kuitenkin niin paljon voimaa, että setti saatiin tahkottua kunnialla loppuun. Liskon lämpötilan säätelyllä varustettu Hyge soitti mainion keikan turkkilaisen saunan oloisessa tilassa.

Muutaman encoren jälkeen oli ilo kiittää yleisöä ja vetäytyä Rivieran uusittuun takahuonetilaan, joka on vertaansa vailla. Sauna oli lämmitetty meitä varten ja oluthanasta virtasi sitä itseään. Ei muuta kuin Hyrde ja Viikatteen Kaarle joukon jatkoksi ja löylyihin. Illan vaiettuna tarkoituksena oli hiukan juhlia Stam1nan levyn äänitysten loppusuoran alkua (aivan riittävän hyvä syy).

Kuvia: Ville Pouhula

Flunssa ei helpota. Jos tänään olisi normaali työpäivä, ottaisin sairaslomaa.

Jaamme jälleen nimmareita paikallisessa levykaupassa. Hommassa menee taas kerran puoli tuntia, ja kaikki halukkaat ovat saaneet muistokirjoituksen ties mihin. Päivän ohjelma jatkuu yhteisruokailulla, jonka jälkeen lähdemme koko crewin voimin katsomaan Kummeli-miesten Jackpot-elokuvaa. Itse elokuva ei juurikaan naurattanut, mutta sen sijaan Markoa ja Santtua kuulemma nauratti elokuvan jälkeen hotellin iltasaunassa. Vastapäisellä lauteella istuivat ketkäs muut kun Spude ja Pera, eli herrat Vihinen ja Silvennoinen. Olivat kuulemma keikalla Kuopiossa. Omituista, niin mekin.

Omalta osaltani tämän session neljäs ja viimeinen keikka kulkee parhaiten. Täysi tuvallinen yleisöä on mukana koko 15 biisin setin ajan, ja kaiken lisäksi soitan omasta mielestäni hyvin. Ajoittain Henkan lavan intiimiys käy koville, sillä eturivissä bailaavat fänit ovat matalan lavan takia käytännössä tappituntumassa. Välttelen katsekontaktia, keskityn soittamiseen ja tukan vatkaamisen ja mietin onko tämä aikuisen miehen hommaa laisinkaan. Taitaa se olla, tai sitten minä en ole vielä ihan täysin aikuinen. Mene ja tiedä, kivaa on joka tapauksessa. Keikan jälkeen hotellin pehmeät lakanat palkitsevat soittajan lämpimällä syleilyllään.

Aamulla porukka hajaantuu, osa hyppää junaan, osa Road Dogin bussiin. Paluumatka menee – yllätys yllätys – nukkuessa. Onpa turvallisen asiallista toimintaa. Missä on rock and roll ja sen vaarallisuus, kysyn itseltäni. Elimistöni vastaa “kiitos”.

Bussi lähtee liikkeelle kello 10, ja on todella lähellä että Aallon Kuisma ei lähde. Aamulla olo on aivan uskomattoman huono. Ei se flunssa tainnutkaan lähteä eilisillan kossuvissyillä mihinkään. Päinvastoin, sehän meni mahaan. Pieni välietappi kerrallaan saan laukun pakattua ja itseni bussiin.

Matka Kuopioon menee nukkuessa sen minkä flunssakolotukselta ja pahoinvoinnilta pystyy. Nukkumista ei helpota myöskään se, että muu porukka tulkitsee bussissa menneiden vuosien hittejä Sing Star -pelin vauhdittamana. Yllättävän epämusikaalista porukkaa tähänkin ryhmään mahtuu, ottaen huomioon, että bändi on kuitenkin Suomen listaykkönen. Matkan varrella kirjoitamme nimmareita Iisalmessa, ABC -ihmishuoltoparatiisin kassajonossa. Hetken aikaa tunnen olevani rocktähti.

Kuopiossa tutustun taas hotellin nukkumaominaisuuksiin. Paha olo ei helpota vaikka ilta on jo pitkällä. Omituista. Hotellin iltasauna tulee taas tarpeeseen, ja se piristääkin oloa sen verran että usko keikan onnistumiseen palaa.

Henkka on täynnä, ja keikka voi alkaa. Flunssa tuntuu vaivaavan yhtä sun toista soittajapoikaa, mutta ei se kyllä lavalla näy. Itken silmät päästäni -kappaleen viimeisestä kertsistä on muodostumassa melkoinen yhteislauluhetki. Kylmät väreet seikkailevat soittajan persiissä, kun yleisö tulkitsee Markon herkkää tekstiä tippa linssissä. Lisäksi ihmettelen yleisöjakaumaa. Eturivissä tuntuu olevan pelkkiä akkoja, mikäs juttu tämä nyt on? Missä ovat hikiset äijät? Miksi tilalla on hikisiä naisia? No samapa tuo, eikun ropeli pyörimään.

Keikka kulkee hienosti, ja pienen nimmari-, valokuvaus-, ja rupattelusession jälkeen lähden kirkuvia tyttöjä karkuun hotelliin. Hyvin nukuttaa.