MOKOMA.COM

Aamuvedyt Lappeenrannan torilla kitusiin ja Spring Metal Festejä kohti. Matka taittui hitaasti ja epävarmasti päätyen ensin Tapiolaan, jossa närästyksestä kärsivät heviraakit korkkasivat piimätölkkien lisäksi fudiskauden. Ainakin yksi revähtänyt nivunen kirjattiin tappioksi. Lemiltä matka kävi luonnollisesti Kouvolaan, jossa aterioimme kaikessa rauhassa ja nautimme kevätauringon hellivistä ultraviolettisäteistä. Eipä ihanaa.

Hämeenlinnassa ei ollut oikein mitään tekemistä ennen omaa keikkaa ja aikaa oli reilusti kulutettavaksi, joten eipä tarvinnut kahta kertaa arpoa kun Vane (se videomies, kylhätyötiiätte) kutsui ystävällismielisesti koko porukan luokseen saunomaan. Lämmin kesäksi taittuva ilta, puulämmitteinen pihasauna, terassilla höyryävät notkeat, mutta lihaksikkaat vartalot. Voi valtava, että oli taas ihanaa. Sen ohitse kiitävän hetken.

Paluu Rocklinnaan ja keikkaan virittäytymään, Blaken veivatessa juurekasta raskasrockiaan. Äijät saivat kyllä itsensä viriteltyä, mutta lavalla tuntui olevan jonkinlainen tilanne päällä. Jotain teknistä häiriötekijää siellä metsästeltiin monen miehen voimin. Perseestähän se on odotuttaa ihmisiä yömyöhällä, mutta minkäs teet. Pääsimme aloittelemaan noin puolituntia aikataulusta myöhässä, mutta settiä ei onneksi tarvinnut käydä lyhentelemään, sillä huvilupaa oli riittävästi jäljellä. Keikkahan oli itsessään ihan perushyvää jytkettä, luulisin näin.

Keikan jälkeen ilta olikin salamana ohi. Rocklinnassa iskettiin valot päälle ja väki ryhtyi siivoamaan karkeloiden jälkiä. Meidänkin porukoista osa poistui nopeasti, saatuaan kyydin kotiin ja osa jäi etsimään takahuoneen kätkettyjä aarteita. Kun bussi oli pakattu, alkoi hiljainen ja väsynyt kotimatka. Sirkus pelleineen poistui kaupungista. Kokeilkaapa näihin tunnelmiin Stam1nan Ovi kappaletta. Saattaa vetää hiljaiseksi.

Ystävinä.

Kevätpäivä oli kauneimmillaan ja bussimme halkoi tuulta niin kuin tuulta halkova bussi vain sen taitaa. Kohteena oli tarunhohtoinen Lemi ja matkaseuraan oli liittynyt vanhempi, ja piirun viisaampi, Saikkonen, sekä vanhin Hyyrysen veljeksistä. Markonkin piti olla kyydissä, mutta mies oli nukkunut pommiin. Tapahtunutta MarZZZo selitteli klassisella “kello ei herättänyt” läpällä. Mahtaa ylä-asteen opettajia muuten vähän tympiä tuokin juttu, nehän kuulevat sen vähintään joka aamu. Sinne jäi solistikin hetekalle notkumaan kun evakkoon lähdettiin, tietää vanha sananlaskukin kertoa. Kuisma oli puolestaan matkanjohtajana toisessa bussissa, jossa tuli liuta toimittajia syötettäväksi, juotettavaksi ja saunotettavaksi, ja tämän päälle niiden piti tehdä Stampoista jotain haastattelujakin. Haastava ammatti, sanoisin.

Keikkamme alkoi jo kello 21 ja hirveä kiirehän siinä meinasi tulla. Suunnilleen pyyhkeet vyötäisillä ja särärasvat suupielistä valuen singahdimme suoraan Hyyrysten mökiltä Tapiolan lauteille. Tapiolan lauteet eivät lämpötilaltaan hävinneet paljoakaan Hyyrysten savusaunan vastaaville. Sen lisäksi, että läski demppaa, se myös lämmittää. Haastemomenttia lisäsi vielä se fakta, että keikka hoidettaisiin ilman soundcheckiä, ilman biisilistaa ja vieläpä lainakamoilla. Näin toimivat vain rautaiset ammattilaiset tai totaaliset idiootit, valitkaa mieluisin vaihtoehto. Yllättävää kyllä, punk-henkinen keikka sujui kerrassaan loistavasti. Yleisö huuteli biisitoiveita ja me toteutimme niitä taitojemme rajoissa. Kun vauhtiin pääsi, niin lavallahan olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan, mutta tilaa oli tehtävä illan pääsankareille.

Sankarit muuten tulivat ja näyttivät kaapin paikan, ja huolella näyttivätkin. Ja kaapista tuli ulos sellainen neliraajainen täydellisesti jyräävä metallihirviö, että ei mitn järgeä. Miulle ei ole ainakaan yhtään epäselvää mikä bändi pyyhki ensi kesän festivaaleilla muilla bändeillä vip-teltan lattiat. No sehän on tietysti Mokoma, heh, mutta Stam1na on sitä ennen soittanut ne naama edeltä Bajamajan kakkilaariin.

Nite Life Rock Lappeenranta tarjosi julkkareiden jatkobileet ja olipa lavalle raahattu ihka-aidot soittovehkeetkin, open stage -periaatteella. Tästähän ei hyvää seuraa. Väkijuomien rohkaisemat soittoniekat voimantunnossaan, vailla kykyä toteuttaa musiikillisia visioitaan. Sen täytyy olla kaunista.

Akrobaat, mistä tulikin mieleen. Miten lemiläinen hevirumpali ja lammas eroavat? Vastaus Hml-raportin lopussa.

Haavat olivat balsamoitu yön aikana ja iloinen retkikuntamme suuntasi kohti villiä Pohjanmaata. Vapputunnelmaan meidät johdatteli Santun väsäilemät simapohjaiset drinkit ja SingStarin uusin levy, jolta löytyi vähän rockia laulettavaksi. Tai laulettavaksi ja laulettavaksi, aikamoista mölinää ja ylitulkintaa oli tarjolla. Herkimmilläänkin Wind of change kuulosti lähinnä Darkthronen En vind av sorgilta. Scorpions-klassikon vihellysintro piti laittaa oitis pannaan, sillä kuski-Holtan otsasuonet alkoivat pullistella sen aikana siihen malliin, että ilmeisesti jokainen kallioleikkaus alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Kasinolle saavuimme hyvissä ajoin, olkoonkin että ikinä sinne ei osaa suorinta tietä. Sen verran mystinen kylä on tuo Kauhajoki. Melkoinen näky kohtasi yhdeksän maissa kun Kasinon portit avautuivat ja sisälle pelmahti reilun puolitoistatuhatta teiniä ympäripäissään ja liian niukasti vaatetettuna. Sitä itsesääli-itkuraivareiden ja kutemisen määrää oli hämmentävä seurata. Takahuoneeseen vetäytyminen tuntui oikeimmalta vaihtoehdolta.

Setti pyörähti käyntiin kello yhdentoista jälkeen ja tuntui, että soitossa oli ihan erilainen varmuus ja kulkevuus päällä kuin edellisenä päivänä. Mitäpä sitä täydelle Nosturille parhaimpiaan näyttämään kun saman voi tehdä muutamalle sadalle pohjanmaalaiselle teinille, heh. Kumpaakaan vaihtoehtoa sen kummemmin paremmuusjärjestykseen asettelematta. Tälläistä tämä nyt vaan välillä on. Milloin muistatte, että suomalainen edustusurheilija olisi pystynyt parhaimpaan suoritukseensa juuri niissä tärkeimmissä kilpailuissa. Ei juuri koskaan, meillä osumatarkkuus on kuitenkin aavistuksen parempi. Luulisin näin.

Keikan jälkeen kävimme pikaisesti tutustumassa Art rock cafen ja Krouvin yökerhon karkeloihin. Totesimme, että meille parempi vaihtoehto on yrittää hotellihuoneen saunakoppiin sulloutumisen Pohjanmaan ennätystä. Näin myös teimme, mutta eihän näin riuskoja miehiä lauteille neljää enempää mahtunut, edes hikisenä. Näihin tunnelmiin ja mielikuviin on hyvä lopettaa.

Reilu kahden viikon keikkatauko tuntuu liian pitkältä kun orkesteri on päässyt oivalliseen keikkavireeseen. Tämän vuoksi soittelimme soundcheckissä useampaakin viisua, ja muun muassa harvoin esitetty Death-coveri Avoin hauta palauteltiin mieliin ja ranteisiin. Soittoverryttelyt tulivat etenkin minulle tarpeeseen, sillä sitten Kiirastorstain Tampereen vedon settiini oli ilmestynyt kaksi kappaletta tomareita, sekä yksi crash-pelti lisää. Itsepähän kenttäni miinoitin eli läjä haltuun ja kohti uusia rytmiseikkailuja. Illan teemaan voisi jälkiviisaasti lohkaista, että kohtasin lähinnä rytmihäiriöitä. Oman panoksensa kasvaneeseen soitinarsenaaliin antoi myös Tuomo, joka esitteli ylpeänä uutta punasävyistä kitaraansa. “Se o hiano!”, kaikui kollegoiden suista.

Checkin päätyttyä käväisimme Kuisman kanssa Rokkizine.comin haastattelussa, puhumassa lähinnä Slayeristä, ja sen jälkeen olikin aika mennä Nousuun aterioimaan. Koska Nosturissa oli myös Sakaran edustus sattumalta paikalla, oli seuraava luonnollinen veto siirtyä Rytmihäiriön kanssa backstagelle pläräilemään erinäköisiä papereita. Tarkoituksena oli saada papereihin nimiä ja tässä myös onnistuttiin. Kilikoli sanoivat maljat ja kättä iskettiin päälle.

Rytmihäiriön aloittaessa kello 22:30 oli porukkaa hyvin paikalla, mutta ulkona oli kuulema vielä melkoinen jono. Illan loppusaldo oli harmittavasti vain 15 ihmistä vaille loppuunmyyty Nosturi. Ehkä tähänkin määrään on syytä olla “ihan” tyytyväinen. Rytmihäiriön loistavasta keikasta pystyin katsomaan noin puolet ennen kuin piti siirtyä lämmittelyhommiin ja soittokalsarien vaihtoon. Mutta oli kerrassaan hienoa havaita kuinka hyvin jengi oli alusta alkaen messissä. Pittikin lähti pyörimään välittömästi.

Kello 23:30 Mäntistö asteli lavalle ja tuhannen turjaketta, että olikin yleisöä paikalla ja peijakkaan hyvissä meiningeissä olivat kaiken lisäksi. Bändikin oli hyvissä tunnelmissa, kunnes tekniset vastoinkäymiset löivät kapuloita rattaisiin. Itse huomasin heti keikan alkuvaiheilla, että eihän monitorointini ollut sinnepäinkään mitä Holtta oli checkissä ruuvannut. Kitarat olivat täysin kuulumattomissa, paitsi silloin kun monitori äkisti toimi, jolloin korvaani paiskautui sellainen äänivalli, jotta meinasi rumpupalli lähteä alta. Kyllähän v*tutti, ahisti and, ja varmaan on sanomattakin selvää, että rumpujensoittoa ei varsinaisesti helpota kitaroiden kuuleminen pienellä viiveellä PA:n kautta. Holtalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä talon henkilökuntaa avuksi ja vaihtaa uusi monitori paikalle. Tässähän meni tietenkin tovi, mutta encoreissa taisi äänentoistoni taas toimia. Keikan jälkeinen alho ja pettymys omaan suoritukseen oli valtava. Kiitos muutaman rohkaisevan kommentin, pääsin kuin pääsinkin takaisin jaloilleni ja elämän syrjään kiinni. Eipä dramaattista, heh. Ilmeisesti homma ei ollutkaan kaatunut aivan totaalisesti, vaikka lavalla hetkittäin siltä tuntuikin. Muiden soittoniekkojen kommentit ja tuntemukset olivat jokseenkin vaihtelevia.

Kysymys: “Onko mitään opittavissa tästä?”

Vastaus: “Ei muuta kun ei anna periksi, ja huumori yllä, ja ei kun lisää p*skaa housuun.”