MOKOMA.COM

Edellisen illan juhlallisuudet tuntuivat jäsenissä yllättävän vähän, ja aamiaispizza korjasi loputkin tärinät. Kurkussa sen sijaan tuntui siltä, että kovaan ääneen esitettävää asiaa on ollut rutkasti.

Ei muuta kuin suunta kohti Kärkkäisen Hessun lanseeraamaa “Porin meininkiä”. Keikkapaikkana toimisi jo aiemmista seikkailuista tutuksi tullut Bar Kino, joka on kuitenkin aina yhtä vaikea löytää sen seitsemän puistotien kaupungissa.

Roudauksen jälkeen emme menneetkään totutusti Punainen kukko -ravintolan suljettuun kabinettiin, vaan johonkin uuteen ruokaravintolaan. Pyhäpäivänä paikka oli täynnä lapsiperheitä ja muita pahaa-aavistamattomia ihmisiä, jotka joutuivat kuuntelemaan Härski-Marskin ja adjutanttien väsymätöntä tarinointia (pääasiassa allekirjoittaneen) suolikaasuista ja niiden hulvattomuudesta. Sääliksi kävi. Kaikkia osapuolia.

Ruokailun jälkeen pääsimme hotellin saunaan rakentamaan keikkakuntoa. Höyry palautti kurkun uomiinsa, joten eiköhän ne stemmatkin taas tänään pölähtäisi. Hauskaa tuntui revohkalla ainakin piisaavaan, kippurassa taas hekoteltiin jotakin lähes taukoamatta. Joko tarinoiden tarttumapinta oli olematon tai kuulijan muistipaikat vähissä, mutta yhtään tarinaa ei tallentunut vitsiarkistoon jälkipolville kerrottavaksi. No, tyhjännauru pidentää ikää.

Porukkaa oli saapunut Kinoon arki-illaksi kelvollisesti. Meininki oli helatorstain krapulaisille paikoin yllättävänkin riehakas, mikä näytti käyvän tuskalliseksi eturiviläisille matalan ja aidattoman lavarakennelman takia.

Soitto tuntui kulkevan melko hyvin. Miitri kuitenkin kuittasi keikan jälkeen, että melkoisilla ylitempoilla kappaleet louhittiin. Ilmankos meinasi välillä demppiranne jäätyä.

Keikan jälkeen uupunut miehistö kuvaili kiertueen jälkeistä olemustaan mm. asuntoilmoitus-metaforan avulla: “Tästä persoonallinen koti perusteellisella pintaremontilla, putki- ja sähköremontit tekemättä. Alakerrassa kosteusvaurioita.”

Fysiikan heilahtelusta huolimatta tajunta kesti kevään koitoksen yllättävän hyvin. Kiitos Miitrin, Teron ja Jarkon, jotka tekivät popparin elämästä luvattoman mukavaa. Isoin kiitos kuitenkin keikoilla käyneille. Nyt laitetaan fysiikka kuntoon, jotta on kesällä jotain tuhottavaa.

Oli aika astua bussiin viimeisen kerran Kestääkö tajunta -kiertueella. Onneksi seuraava keikka tehtäisiin kahden viikon päästä jo eri otsikon alla. Emme olisi jaksaneet tätä enää hetkeäkään.

Kestääkö tajunta -kiertue oli melkoisen pitkälle ajalle venähtänyt Kuoleman laulukunnaat -albumin promorundi. Niinpä setin pääpaino on kuluneena keväänä ollut uuden levyn kappaleissa. Parhaimmillaan settiin on valikoitunut lähes kaikki KLK:n viisut, mikä kertoo kappaleiden livetoimivuudesta. Tämä on tekijälle tärkeä asia.

Kevään viimeinen rypistys alkoi Turusta, jossa emme olleet käyneet vuoteen. Ruisrockia ei lasketa. Johtuuko sitten heimojen vastakkaisuudesta Suomen kartalla vai mistä, mutta Turku on tuntunut eräältä viimeisistä valloittamattomista linnakkeista. Erinomaisiakin keikkoja on Turussa heitetty, kuten Stam1nan kanssa juuri vuosi sitten. Siitä huolimatta odotukset ovat pysyneet varovaisina.

Matka pääsi käynnistymään Helsingistä tovia myöhässä, koska itse itsensä matkanjohtajaksi nimeämä Hämäläinen seisotti revohkaamme väärällä laidalla parkkipaikkaa, joka toimii reissujen starttiruutunamme. Karjalaiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana omien mielipiteiden ja mutu-näkemysten esittäminen vankkoina faktoina, mieluusti vielä helvetin kovaan ääneen. Kun sitten käytäntö osoittaa mielipiteen esittäjän olleen väärässä, voi hän aivan hyväksytysti vastata, että “Mistäs mie oisin voinu tietää”, korkata oluen ja siirtyä kertomaan seuraavaa kaskua. Näin meillä.

Turun alkuillassa kaikki sujui käsikirjoituksen mukaisesti, hotelliin asettuminen, soundcheck sekä ruokailu. Kiinalainen ateria oli sinänsä ihan maittava, mutta ei se mitään keikkapäivän ruokaa ole. Vielä tuntienkin päästä keikalla suuhun pyrki inkiväärin ja chilin makuisia happamia röyhtäisyjä. Voi myös olla, että vika ei ollut ruoassa, vaan runnellussa ruoansulatusjärjestelmässä.

Ja kävimmehän me myös Levykauppa Äxässä nimmareita jakamassa. Puolen tunnin urakkahan se taas oli, kuten kaikissa aiemmissakin tilaisuuksissa. Tällä kertaa mieleen jäi erityisesti erään äidin meille leipomat mokkapalat, jotka myöhemmin maistuviksi todettiin. Kiitos!

Kuten usein perjantaikeikoilla, mäntistöllä oli ilmiselviä vaikeuksia käsittää, että keikka alkaisi muutaman minuutin päästä. Erinomaista lääkettä tähän saatiin yleisöltä, jonka korvia huumaavan kovat Mokoma-huudot muistuttivat, että keikkatilanteestahan tässä täytyy olla kysymys.

Myös pienet tekniset hätätilanteet keikan alla herättävät mukavasti. Kuisman kitaran langaton lähetin hajosi juuri ennen lavalle astumista. Tekniikka-Teron ja Kuisman säntäily ympäriinsä meisselit kourassa sai koko porukan adrenaliinitasot vaadittavalle levelille. Heh-heh.

Lavalle astuessa olimmekin sitten täysin hereillä. Ja niin oli yleisökin. Helvetillinen meteli ja meininki jatkui läpi keikan. Niin hurjalta touhu lavalle näytti, että jossain vaiheessa Markon piti oikein kysymällä tarkistaa pittiporukan viihtyvyys. Vastaukseksi Marko sai ylöspäin suunnatun peukun ja mairean hymyn veriseltä naamalta. Sillä tavalla. Keikka jatkukoon.

Loppuunmyyty keikka sujui täydessä hurmoksessa. Juuri mitään ei keikasta muista. Pitkätukkaklassikko sen sijaan jäi mieleen. Allekirjoittaneen tukka nimittäin tarttui ropelinpyörityksessä kivuliaasti Kuisman virityskoneistoon. Toisin kuin Stonen kitaristikaksikko aikanaan, me saimme selviteltyä tilanteen poistumatta lavalta.

Parien encoreiden jälkeen poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen huohottamaan ja valmistautumaan kiertueen lopettajaisiin perkeleellisen meluisassa hevibaarissa. Meluahan sitä aina ensimmäiseksi keikan jälkeen kaipaa.

Perusasioilla aamu alkuun eli suunta Lappeenrannan torille ja vety naamariin, savukinkulla tietenkin. Kulinaristinen juhlahetki katkeaa kuitenkin Marskin puheluun, jossa kehotetaan saapumaan roudaushommiin. Mit vit? Eihän poppari roudaa. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että luvatut apukädet, nuo kirotut hipit, olivat tehneet ns. oharit ja jättäneet saapumatta töihin. Nite lifen Jaska ja Ansku kuitenkin paikkasivat tilannetta niin hyvin kuin pystyivät, joten homma hoitui, eikä ketään luultavammin harmittanut kohtuuttomasti.

Juvalle suuntasimme Puumalan kautta, joten matkan varrella eteemme avautui kappale kauneinta Järvi-Suomea. Puumalan siltaa piti käydä pällistelemässä vähän tarkemminkin ja kuulimmepa villin tarinan imatralaisesta uroosta, joka oli hypännyt sillalta (28,5 metriä) alas sillä seurauksella, että buutsien pohjat olivat haljenneet, mutta ukko pysyi ehjänä. Jossain paikallisessa baarissa ovat näytillä nämä kovia kokeneet menokkaat. Kaikenlaista!

Juvalla iskimme kamat pystyyn ja tartuimme aterian jälkeen tarjottuun saunamahdollisuuteen. Hommat sujuivat kerrassaan soljuen ja tunnelma oli leppoisa, eli lähtökohdat illan keikalle olivat näiltä osin kohdillaan. Vähän jännitti tuleeko paikalle kuinka hyvin porukkaa, sillä tämä olisi ensimmäinen oma keikkamme täällä. Puustockissa, joka järjestetään hotellin “takapihalla”, olimme vuonna 2004 ottamassa tuntumaa paikalliseen karkelointikulttuuriin. Kuulimme kuitenkin järjestäjältä, että ennakkolippuja oli mennyt ihan mukavasti, joten tieto tästä vähän helpotti.

Kello 24:00 lauteille ja ei muuta kun täyslaidallinen heavy metal -tulitusta noin kolmensadan savolaisen musiikinystävän päälle. Mie tykkäsin, oli todella vaivatonta soittaa ja muutenkin homma tuntui toimivan, lavalla sekä yleisössä. Tällaiset keikat ovat hienoja, kun ei oikein tiedä mitä uskaltaa odottaa ja sitten saakin yllättyä positiivisesti. Kollektiivimme nyökytteli tyytyväisenä.

Hotellikeikat ovat muuten siinä mielessä miellyttäviä, että lavalta voi astella suoraan omaan huoneeseen, suihkutella pikkaisen, vaihtaa puhtaat kalsongit ja sitten suunnata kesäniityn tuoksuisena ihmisten ilmoille. Kesällä otetaan Puustockissa uudestaan!