MOKOMA.COM

Juhannus käynnistyy – yllätys yllätys – rentouttavalla bussimatkalla. Nyt suuntana on Jämsä ja legendaariset Homosfestivaalit. Kuskina ja valomiehenä toimii tällä kertaa Pikku-Ville. Ilmassa on mielenkiintoista hassuttelusäpinää. Tekniikan suurvisiirillä Terolla on viikonloppu varattu bailaukseen, sillä hän täyttää sunnuntaina 21 vuotta. Aina niin särmä kiertuemanageri-iskä polkee jallupullon korkkia sellaisella vimmalla, että tästä saattaa tulla mielenkiintoinen reissu. Tekiikan pojat, eli Tero ja Oksu-Antti, ovat hoitaneet bussiin kaasugrillin, 100 kiloa lihaa, jalkapallon sekä kylmää kaljaa silmänkantamattomiin. No mikä ettei, pitäähän sitä rokkityöläisen kesämökissä olla edes siedettävä varustetaso kun on Juhannus ja kaikki. Eli matka ja päiväkännien rakentaminen voi alkaa!

Saavumme tonteille ja vettä tulee kun Esterin perseestä. Ismo Alanko soittaa ja lavan edessä kourallinen ihmisiä uhmaa myrskyävää sadetta. Näinkin voi taiteilijalle käydä. Meitä ei alkuillan sade haittaa. Mainion tunnelma takaa loistava catering ja jalkapallipelit VIP-taltan flat-screeniltä. Diablon keikkaakin tulee tsekattua hetken, bändin saundi on aina vaan yhtä loistava. Rytmiryhmä juontaa pari Voicen ohjelmaa erittäin sekavin sanankääntein, ja vieläpä selvin päin!

Stam1nan vellokset saapuvat paikalle. Reissaamme Jussina samat festarit, Stampat tosin soittavat jatkossa iltapäivällä ja me soitamme aamuyöllä. Optimi lienee jossain tuossa välissä. Lemiläisorkesterin juniori Kaikka on infernaalisessa kännissä. Illan keikan Kai-Pekka hoiti kunnialla, mutta meinasi kuulemma kuolla jälkeenpäin. “Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus”, vai miten se Pikku-G lauloikaan.

Jaamme saunallisen bäkkärimäkin Indican kanssa, valitettavasti emme ole mäkissä yhtä aikaa. “Näin on varmasti hyvä”, toteamme yhteen ääneen, ja lähdemme töihin. Sade on lakannut ja porukkaa on juhlakentällä hämmästyttävän paljon. Keikka menee melkein kaikilta melkein hyvin ja pienen kriisipalaverin jälkeen päätämme jatkaa Mokoman toimintaa ainakin Juhannuksen loppuun asti.

Naurettavan myöhäisen soittoajan takia illasta jää huomattava bailuvaje. Keikan jälkeen bussin suuntaa kohti Jyväskylää ja majapaikkaa. Kukaan ei edes käynyt Free Timessä. Luulisin niin.

Aamu koitti aurinkoisena Jyväskylässä ja seuraavaksi bussi ottaisi suunnan Seinäjoelle. Tiedossa on etukäteenkin hieman jännitetty Provinssin päälavan veto PMMP:n ja Alice in Chainsin välissä. Ja siinähän se on väli parhaimmasta päästä! Astelin hotellilta Lutakon suuntaan kun läheiseltä terassilta alkoi korviini kantautua suomenkieltä etäisesti muistuttavaa älämölöä. No Tuomohan se siellä vienosti nimeäni kuiski, seurassaan Kuisma ja Petosalmi, joka lähtisi kanssamme matkaa taittamaan. Aamukaffet ja patongit kitusiin, ja kohti odottelevaa bussia, jossa porukkaan liittyisi vielä lisää kaikenmaailman hipintynkää eli Jarski (kavereiden kesken nykyään Perslarski) sekä Vane että Kiukkaan Ilkka videokameroineen. Mitä lienee luontodokumenttia Discovery Chanelille viimeksi mainitut aikoivatkaan taltioida. Bussissa oli siis melkoisen tiivis tunnelma kun porukkaan oli aikaisemmin liittynyt myös monivuotinen taustahanskaajamme Tuomas.

Matka sujui perin leppoisissa merkeissä ja stereoissa pauhasi nostalgisesti Soundgarden ja AiC. Pientä spekulaatiota aiheutti AiC:n uuden laulajan suoriutuminen tehtävästään, sillä sen verran suuret grungemaiharit on Layne Staley (rip) kuitenkin jättänyt. Mutta samana iltanahan tuokin mysteeri selvisi eli hyvin tummahipiäinen William DuVall pestinsä hoiti.

Saavuimme paikalle ja Stam1na olikin jo suorittamassa naapurilavalla omaa soundcheckiään. Näistä sulosoinnuista oli kiva nauttia bajamajan uumenissa, ja toki piti käydä vähän lähempänäkin ukkoja ja heidän suoltamaa ääntä ihmettelemässä. Heidän keikkaansakin yritin käydä myöhemmin Perslarskin kanssa katsomassa, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Osaltaan tätä edesauttoi joku voimantunnossaan ollut paidaton ja kulmakarvansa silleen rajusti ajellut uros, joka tarjosi seuraansa “joko otatte minut porukoihin tai tulee turpaan” -metodilla. Luikimme vähin äänin pakoon, jolloin karju yritti antaa perspotkun ja huusi perään: “Homon näköisiä jätkiä olittekin!”

Jostain kumman syystä tuntui, että oma soittovuoro ei meinannut koittaa millään. Alkuilta oli yhtä kellon vahtaamista ja levotonta haahuilua. Merkit viittasivat selkeästi Punttius Tutinus Soittojännitys Maximus -oireyhtymään, sängynlaitapsykologina luulisin näin. Saimme onneksi vähän ajanvietettä kun kävimme roiskimassa kuohujuomat Stam1noiden kasvoille heidän 10-vuotisjuhlansa kunniaksi. Se jäi ainakin huvittavana yksityiskohtana tapahtumasta mieleen, että Kaikka oli juuri vaihtanut kuivat vaatteet ylleen keikan jälkeen, saadakseen ne välittömästi kuohuviinistä märiksi. Sellaista se välillä on näissä bändi-illoissa.

Mutta koittihan se soittovuoro aikanaan. Henkilökohtaisesti eniten jännitti korvamonitorien toimiminen, mutta kun huomasin heti alkukeikasta ett? monitorisoundi ja tunnelma ovat kohdillaan, niin mikäpä siinä oli jytäillessä. Pitti pyörähteli minkä järkkäreiltä pystyi, ja bändikin suoriutui tehtävästään kohtuullisen mallikkaasti. Hivenen absurdilta tuntui nähdä koko AiC katselemassa keikkaamme lavan sivussa, kun sinne jossain vaiheessa vilkaisin. Mutta kai sekin kuuluu näihin bändi-iltoihin.

Osa porukastamme jäi vielä seuraavaksikin päiväksi tarkastelemaan Provinssin bändi- ja bäkkäribaaritarjontaa. Hyvää oli.

Ties monetta kertaa kävi matkamme Lutakkoon. Laulu raikasi, viini virtasi ja rinnoissa kupli riemu. Jotain oli siis jäänyt eilisestä hampaankoloon. Allekirjoittanut vetäisi ihanan tunnelman siivittämänä päiväylilyönnit aivan huomaamattaan, soundchekistä ei tullut mitään ja rumpujen kasaaminenkin oli silkkaa avaruustiedettä. Raportoin asiasta sekavin tekstiviestein, toivon voimaa ja ymmärrystä, en saanut kumpaakaan, harmitti vietävästi. Olin epäonnistunut ihmisenä ja muusikkona. Joku totesi: “Selvä alkoholisti”. Totesin, että päinvastoin, aivan päissäänhän minä. Suuntasin hotelliin nukkumaan. Sinnehän on moni kuollut, mutta sitä en aikonut tehdä, vaan nauttia piristävät iltalevot ja nousta siivilleni kuin Peenix-lintu Lutakon yleisön edessä.

Ja näin myös kävi, keikka sujui lähes moitteettomasti! Soitimme ennätyspitkän setin kahdella encorella ja koko orkesteri oli keikan jälkeen yhtä väsynyttä hangonkeksiä. Ensi-iltansa sai Syvyys on vaiti -kappale. Uusi Aatami, uusi Eeva sekä Seitsemän sinetin takana soivat myös pitkästä aikaa. Tuomo löi klassiseen Lutakko-stailiin kätensä turvoksiin ja taas piti saada takahuoneeseen jääpussia. Viimeksi Tuomo paranteli turvotusta muistaakseni jollain pakastekalapussilla, ja haju oli sen mukainen kun sulanut kalaliemi pukkasi ulos pussinsivusta. Lutakon henkilökunta oli taas kerran loistava palvelusalttiudessaan, joten ei heille voi muuta kun toivotella ansaittua kesälomaa.

Mutta lopuksi vakava varoituksen sana kaikille päiväkännimuusikoille ja muillekin tuurijuopoille: tässähän olisi voinut käydä myös toisinkin ja ukko ei olisi toennut keikalle ollenkaan. Joten tämä ei ole mikään selviytymistarina, vaan varoittava esimerkki kuinka tukalaan tilanteeseen sitä saattaa ihmispolo itsensä ajaa. Ohasevarma.

Mäntistö valui pelipaikalle omilta suunniltaan, ja oli suunniltaan lähinnä hyvin tai huonosti menneistä MM-veikkauksista. Ensin kävimme läpi tärkeimmät kuulumiset eli miten pistesaldo on kelläkin karttunut ja sitten vasta kyselimme, että kuinkas se kesä on muuten lähtenyt sujumaan, tuliko kalaa, onko hiki ja vieläkö se laituri kelluu? (Selvennykseksi: meillä on sellainen 30 hengen porukka joka on veikannut kaikkien pelien tulokset finaaliin saakka, ja parhaiten veikanneita odottaa valtava palkinto.) Crewin kehotuksesta emme menneet häsläämään laitteiston kasailussa olleenkaan, ja tämä mahdollistikin siirtymisen Mikonkadun terassijatkumoon. Oli siellä ihmistä jos monenmoista ja janoista.

Kollektiiviamme vaivasi pikkaisen joku epämärääinen vatsapöpö, mutta tarpeiden kiinteysasteita riittävästi analysoituamme paiskasimme roskien sijaan hevit soimaan. Vaikka Ontherocksin lava ei varsinaisesti mikään lentokenttä ole, niin tänään se tuntui yllättävän tilavalta. Syynä lienee se, että lavalla ei ollut ainuttakaan monitoria, jokaisen svengaillessa ainoastaan korvamonitorin tuottaman äänimaiseman tahdissa. Oli syy mikä tahansa, mutta nyt soitto ja laulu kulkivat vaivattoman tuntuisesti. Lisävoimaa antoi hivenen seisoskeleva keskiviikkoyleisä, joka ei missään vaiheessa antautunut mihinkään suurempaan karkelointiin, mutta käyttäytymisellään lietsoi bändin yrittämään yhä kovempaa ja riehakkaammin. Eli voimaa voi saada yhtä lailla villisti pyörivästä pitistä kuin seisoskelevastakin yleisöstä, kertakaikkinen win-win situation.

Keikan jälkeen bailasimme hieman ja siihen oli kerrankin järkevä syy. Olimme järkeilleet niin, että seuraavana päivänä Jyväskylässä ei voisi rentoutua, koska perjantaina Provinssissa pitää olla juhlaiskussa, joten tänään voi ja pitää revitellä, jotta huomenna ei edes huvita lähteä riekkumaan. Tätä suunnitelmaa lähdimme toteuttamaan. Lopputulos: onnistunut. Ainoastaan jatkot jäävät pöytäkirjoihin maailman kaikkeuden latteimpina. Siirryimme poikaporukalla Kalliossa sijaitsevaan yksityisasuntoon ja pistimme uuden Celtic Frostin soimaan, kuluu noin viisi minuuttia kun joku toteaa kaikkien suulla: “Eiköhän tää ollut v*ttu tässä, tilaa äijä taksi!”