MOKOMA.COM

Matka Juvalle matkaavaan bussiin alkoi pienellä spåra-pyrähdyksellä Santun kanssa. Muutaman pysäkinvälin edellisviikonlopun hovinpeltolais-lemiläistä –kohtaamista muisteltuamme ja vammojamme vertailtuamme, tulimme siihen tulokseen, että rytmiryhmän tuskin kannattaa mukiloida toisiaan työkyvyttömiksi kesken kuumimman keikkarupeaman. Päätimme siis yksissä tuumin unohtaa kamppailulajit toviksi. Kun rytmiryhmä kohtaa, niin ihmisvaurioiltakaan ei voida aina välttyä, tietää vanha viidakon sananlaskukin kertoa.

Matka sujui hilpeästi keskinäisen velmuilun ja sketsinlouhimisen merkeissä, luulisin ainakin näin. Sillä jos totta puhutaan, niin vaikka tässä kuinka muistelen, niin en muista matkasta yhtään ainutta yksityiskohtaa. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että taiteilija olisi ollut päihtyneessä tilassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että tässä vaiheessa kesää aivot meinaavat leikata kiinni vähänkin vaativimmissa muistelotilanteissa. Muistipaikat ovat aivan täynnä, pitäisi deletoida jotain ja vähän äkkiä.

Ennakkoon oli tiedossa, että illan musiikillinen kattaus tulisi olemaan kerrassaan viihdyttävä: soittaisimme jossain Klamydian, Popedan ja Apulannan välissä. Tekijäporukoissa siis! Popeda tuuppasikin aivan armottoman kiihkeän hittikimaran ilmoille, minkä jälkeen lähdimme työstämään omaa settiämme pimenevään Juvan yöhön. Tunti raakaa ajoa ja bussiin hikisenä puuskuttamaan. Miitri pamahti tuota pikaa bussiin aavistuksen järkyttyneenä, syytä tähän udellessamme kuulimme seuraavanlaisen keskustelun käydyn:

Joku äijä: “Jumalauta, voinko ottaa kuvan legendaarisesta laulajasta?!”

Miitri: “No joo, mutta  kukakohan ajattelit kuvattavan oikein olevan?”

Joku äijä: “No Raaka-Arska perkele!”

Jep jep. Koita Miitri jaksella.

Hivenen ehdimme porukalla keikan jälkeen pyöriä kun kohtasimme yllättävän, mutta tutun hahmon: Rantalan Pätkä! Mestarismies monessakin lajissa ja allekirjoittaneen ex-kämppis. Edes päähän kiskaistut naistenalushousut eivät vaikeuttaneet tunnistamista. Pätkä ehdotti oitis, että lähtisimme läheiselle mökille vähän saunomaan ja grillailemaan. Olipa vaikea vastata, jotta mikä ettei! Ja sehän oli sellaista millaista hyvillä saunareissuilla tuppaa yleensä olemaan, eli perusteellista läträämistä ja lutraamista.

Saunasta voipuneet miehemme suuntasivat aikanaan hotellille ja tarkoituksena oli lähteä vähän lepäilemään, mutta kuinkas kävikään. Hotellin käytävään kantautui jostain huoneesta ilmiselvä bailukutsu, tai ei se todellakaan ollut mikään kutsu, mutta päätimme varmuuden vuoksi käydä tarkastamassa tilanteen. Paskathan siinä meinasivat pamahtaa lahkeeseen kun hotellihuoneen avasi herra Mustajärvi, seuranaan Apulannan ja Klamydian solistit. Karjalaisella supliikilla onnistuimme juonimaan itsemme porukoihin ja näiden konkareiden seurassa taisi aamukin jo koittaa, ennen kuin tajusimme siirtyä omiin huoneisiimme. Kaikenlaista.

Aamuysiltä oli starttava, että ehtisimme Joensuuhun hyvissä ajoin ennen ensimmäistä Ilosaarirockin päälavavetoamme. Unihiekat silmässä katselimme tuttuakin tutumpaa kuutostietä ja kuuntelimme hiukan PMMP:tä. Hiekat karisivat lopullisesti kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun soittimeen vaihdettiin King’s Warriors –nimisen orkesterin cd. “Oh shit, this happened me again!”, “Many women in this town live like slaves, this town need a really man!” Mm. nuo rivit jäivät elämään kielenkäyttöömme todennäköisesti ikuisesti. Mainitsemisen arvoinen yksityiskohta löytyy myös levyn pakkauksesta. Ennen ei ole tullut vastaan levyä, jonka kannessa poseeraavan naisihmisen puhelinnumero olisi kirjoitettu kansilehteen muiden tekijätietojen joukkoon. Kyllä toimii. Tavallaan.

Ei se matka Joensuuhunkaan ole loputon, vaikka se siltä tuntuikin. Saavuimme lavan taakse sopivasti ennen h-hetkeä, jotta aikaa piisasi momentumin rakenteluun ja pershien kuivatteluun. Kävin vilkaisemassa lavalla meitä ennen esiintyneen Tuomari Nurmion keikkaa. Mies raapi valtavalla lavalla akustistaan yksin ja täytti karismallaan Joensuun tuosta vaan. Katsoin esitystä hiljaa ja yritin omaksua.

Kenties Ilosaaren musiikillisen monimuotoisuuden takia sen päälavassa on jotain selittämätöntä piknik-henkeä, jota ei kuitenkaan esimerkiksi viereisessä suuressa teltassa ole. Kolmen telttakesän jälkeen otimme päälavahaasteen vastaan kuitenkin mielellämme. Jos soitto kulkee ja Miitriä desibelirajat eivät liikaa rajoita, pitäisi toimintamme olla mahdollisimman huonoa taustamusiikkia patongin puremiselle.

Keikka lähti vauhdikkaasti käyntiin ja sujuikin hyvin, vaikka hetkittäin lavan ja yleisön väliin jäävä valtava aukko meinasikin hämätä. Pientä lisäkapulaa tuli rattaisiin myös Kuisman langattomasta, joka aikansa pätkittyään jouduttiin vaihtamaan piuhaan. Erikoista jännitettä tilanteeseen loi lisäksi tieto Stam1nan ja Raised Fistin keikoista, jotka alkaisivat välittömästä meidän jälkeen viereisissä teltoissa. Loppukeikasta yllätin itseni tarkkailemasta, että jokohan jengi alkaa siirtyä varailemaan paikkoja seuraaville keikoille. Porukkaa kuitenkin riitti setin loppuun asti, ja suoritus tuntui muutenkin onnistuneelta. Mutta ehkä tuo teltta kuitenkin on meille kotoisampi ympäristö.

Takahuoneen edustalla hikeä kuivatellessa saimme nauttia melkoisen ainutlaatuisesta esityksestä, kun mestari Nurmio saapui pöytäämme akustisen kanssa ja viihdytti seuruetta ihan drinkkipalkalla. Kyllä kelpasi.

Jälkipolville jäi raportoitavaksi myös rytmiryhmän keskinäinen UFC-matsi, jonka seurauksena bassotaiteilija Hämäläisen yläkroppa on ollut tohjona jo pari viikkoa. Hämäläinen kuvaa tilannetta seuraavasti: “Oma diagnoosi kylkiluut poikki, akuutti kehkon repeämä ja kahvikuppineuroosi. Lääkäri epäilee lievää mustelmaa.” Hämäläisen iskut kuulemma kilpistyivät Hyrkkään jenkkakahvoihin.

Tämän keikan kohdalla oli aivan viime hetkiin asti välipäivä. Joidenkin tapahtumasarjojen seurauksena välipäivä kuitenkin muuttui visiitiksi meidän osalta korkkaamattomaan keikkapaikkaa Helsingin Virgin Oil Companyyn. Ja hyvä niin.

Päivän ensimmäinen miinus merkittiin roudauksesta, joka piti hoitaa Helsingin kenties vilkkaimmalla kadunpätkällä Vanhan Ylioppilastalon nurkilla kello 16 iltapäivällä. Kamoja piti työnnellä ja kanniskella ensin mukulakivistä jalkakäytävää pitkin kymmeniä metrejä. Tämänkin jälkeen romppeita sai kanniskella vielä kiitettävän tovin rakennuksen uumenissa. Popparikin koki velvollisuudekseen osallistua roudaukseen. Ja kyllähän siinä taas muutama roudauslaatikko saatiin kaadettua ja pari lihasta venäytettyä.

Kiroilun ja hikoilun jälkeen odotti kuitenkin lounas keikkapaikan omassa ravintolassa, joka taitaa ainoana Helsingissä paistaa pizzansa avotuliuunissa. Ja kulinaristihevarithan hyrisivät tyytyväisyydestä gourmet-kiekkojensa ääressä.

Mukavaa oli myös tehdä kunnollinen soundcheck pitkästä aikaa. Moiseen luksukseenhan ei festarikauden aikana yleensä ole mahdollisuutta. Treenasimme settiin taas uutta materiaalia, josta harvinaisin lienee Silmäterä. Ensiyritykset kappaleen kanssa eivät olleet kovin rohkaisevia. Soitto katkesi viitisen kertaa ensimmäisen säkeistön alkuun, koska Jannella ja Kuismalla oli täysin eri käsitys kappaleen rytmistä. Ala-asteen bändikerhon ensitreenejä muistuttaneen kaatuilun ja pienen kinastelun jälkeen herrat kuitenkin suostuivat kuuntelemaan toisiaan ja biisi saatiin lentoon jopa niin hyvin, että päätimme ottaa Silmäterän illan settiin. Edellisen kerran se oli soitettu Tavastialla kevätrundin ensimmäisellä keikalla.

Hankalasta roudauksesta huolimatta olo oli Virgin Oilissa erittäin tervetullut. Takahuonetilat olivat siistit ja toiveidemme mukaisesti varustetut. Myös henkilökunta suhtautui poppariin hyvin ystävällisesti. Nämä pieneltä tuntuvat asiat nousevat arvoonsa pidemmällä keikkarupeamalla.

Viihdyimme takahuoneessa niin pitkään, että hyviä ideoita ja toteutuksiakin alkoi syntyä. Hyge löysi laastaripaketin ja päätti olla tänä iltana suomihevin Nelly “Kuukerin Nelli” Cougar. Kyllä sille laastarinaamalle tovin hekotteli.

Odotukset illan väkimäärästä olivat olemattomat, sillä loma- ja festarikausi oli kiihkeimmillään. Järjestäjä jopa kehotti meitä täyttämään vieraslistaa parhaamme mukaan. Oli jotenkin noloa käydä puhelinluetteloa läpi ja ruinata kavereita keikalle. Vielä nolompaa oli se, että vieraita saatiin kasaan vain kourallinen. Oli tarjolla mökkeilyä, veneilyä ja ties mitä tekosyytä. Mahtavaa oli kuitenkin huomata, että keikan alkaessa paikalla oli reilut 400 maksanutta, mitä pidimme erinomaisena lukuna.

Kaiken positiivisen väreilyn seurauksena latasimme erään kesän parhaista keikoista. Soitto kulki saumattomasti ja yleisökin oli lopulta bailupäissään hienosti mukana, vaikka aluksi meininki hieman aikuismaisen kankealta näyttikin. Edellisen illan järjetön pitti oli kuitenkin vielä tuoreessa muistissa.

Hurmiossa vedetyn keikan aikana kielet katkeilivat ja kitaran lavat kolahtelivat yhteen, mutta eihän tuommoinen menoa haittaa. Päinvastoin. Encorehuudot jatkuivat vielä loppunauhan jälkeenkin. Koska soittaminen maistui niin hyvälle, päätimme nousta vielä kerran lavalle, vaikka PA ja monitorit oli jo ehditty hiljentää.

Pieni miinus täytyy tekniikasta kuitenkin merkitä. PA-linja oli sen verran taakse asennettu, että liikkuvaisen solistimme laulumikki lähti muutaman kerran kiertämään aika ikävästi. Mutta mitä pienistä, ei tuo onnistunut latistamaan erinomaista tunnelmaa vähääkään.

Kesän pisimmän keikkasiirtymän jälkeen vuorossa oli allekirjoittaneen kotikylän kaupunkifestivaali Tammerfest. Areenana toimi vanha tuttu Pakkahuone, jossa riitti vilskettä koko päiväksi. Ennen meidän ja Suburban Triben aikuiseen makuun suunnattua konserttiamme paikka nimittäin toimi myös nuoremman väen nykymanserocksuosikkien areenana.

Tero ohjasti bussimme Flinchin keikan jälkeen Pakkahuoneen lavan oville, jossa parveili lauma Flinchin tai Uniklubin pikkutyttöfaneja. Nämä ilmeisesti luulivat bussiamme suosikkinsa kulkuvälineeksi, koska hakeutuivat nimmarivihkoineen ja ruusuineen bussimme ovelle. Kun bussin avautuvasta ovesta ei astellutkaan Uniklubin Jussi, vaan Hämäläisen Santtu, tytöt katsoivat kuitenkin parhaaksi juosta kiljuen karkuun.

Takahuonetilat olivat Uniklubin jäljiltä vielä siivoamatta, kun pääsimme sisään virittelemään itseämme ja laitteitamme. Ruusun terälehdet lattialla haittasivat kuitenkin vain jossain määrin adrenaliinin ja testosteronin tuoksuisia valmistautumisrituaalejamme, kuten jumppaamista ja vihreän teen juontia.

Suburban Triben aloittaessa oli paikalle saapunut jo varsin mukava määrä ihmisiä. Tämä oli helpottava näky, sillä olihan kyseessä torstaikeikka sekä meidän toinen esiintymisemme Pakkahuoneella kolmen kuukauden sisään. Nopean toisinnon takia olimme kaivaneet esiin edellisen keikan settilistan, jotta voisimme tarjota tällä kertaa mahdollisimman erilaisen ohjelman. Muistaakseni setistä vaihtuikin peräti kymmenen biisiä, mikä on tällä repertuaarilla ihan reipas määrä.

Yleisön toiminta oli paikoin niin vaikuttavan näköistä, että sitä oli oikein pysähdyttävä seuraamaan. Valtava circle pit pyöri Pakkiksen lattialla ehkä kaikkien aikojen hienoimmin. Näytti siltä, että kaikki tiesivät missä olivat mukana, ja ilmeisesti osumaakin otettiin vain vapaaehtoisesti. Monilla festareilla tuollaista ei voi turvallisesti rakentaa väentungokseen, mutta tällä kertaa taisi olla sekä tila että osallistujat toiminnalle suotuisia.

Soitto maistui setin alusta loppuun. Subbareiden Eugeniukselle sen sijaan maistui lavalonkeromme, jonka hän takavarikoi jääkaapista todeten, että “löytäjä saa pitää”.

Mainion keikan jälkeen suuntasimme kevyiden jälkilöylyjen kautta unten maille. Pari vetoa ja noin miljardi kilometriä olisi vielä taitettavana.