MOKOMA.COM

Vekkari oli viritetty soimaan kukonlaulun aikaan, sillä Ankkarockissa odottaisi kovin aikainen soittoaika. Artistilla oli siis tiukka paikka saada itsensä hereille ja valmistautua ankaraan hevaamiseen, joka alkaisi kello 12:15. Rähmänaamaiset sankarit saapuivatkin kaikki yllättävän täsmällisesti bussille ja matka kohti seikkailuja saattoi alkaa. Pintapuolisesti tarkasteltuna Santtu osoitti eniten uupuneisuuden merkkejä ja habituksesta päätellen oli tulossa suoraan Lostarista, tai jostain. Olivat olleet näet edellisenä iltana Macheten kanssa vähän treenailemassa ja kaatamiseksihan se oli tainnut livetä.

Aurinko helli juhlakansaa Korsossa ja kun polkaisimme humpat käyntiin, niin Puistolavan edustalle oli saapunut kiitettävästi väkeäkin. Hyvä meininki siis, ei tarvinnut ihan keskenään soitella. Vahvaa hikistä perusvääntöähän se oli. Santulta katkesi bassosta kieli heti alkutahdeilla ja miulta meinasivat tomarit pudota rumpuraiserilta, sen verran hytkyi raiseri siinä rytmikkäästi vääntelehtiessäni.

Keikan jälkeen jääkylmään suihkuun ja punomaan jatkokuvioita, iltahan oli todella nuori ja mahdollisuuksien määrä rajaton. Päädyimme kuitenkin niinkin yllättävään ratkaisuun ja hassuttelimme ihan keskenämme. Jonkun sortin älynvälähdys tapahtui siinä vaiheessa kun löysimme bäkkärialueelta puutarhaletkun. Sillähän piti tietenkin kastella toisemme ja muutama viaton sivullinenkin. Olipa tosi fiksu olo jälkikäteen kun siinä kuivatteli vaatteitaan ja pyöri kalsarisiltaan muiden naureskeltava. Eikä ne vaatteet edes kuivaneet, joten märissään piti aikanaan kotiin tallustella.

Minäpä olin sen verran hurja, että päätin lähteä Korsoon seuraavanakin päivänä Ministryä katsomaan. Alku ei ollut lupaava. Otin jonkun Vantaan bussin ja ajattelin, että kyllähän nuori mies aina yhden festarialueen löytää ihan omineenkin. Korsoon pääsin ihan sujuvasti, mutta homma meni siinä vaiheessa aivan mönkään kun päätin vähän oikaista yhden metsän läpi. Siellähän mie pyörin jossain pöpelikössä tuntitolkulla ja hikoilin kuin heikköpäinen. Sain melkein uuden ystävänkin. Metsässä tuli nimittäin sen sortin kesämies vastaan, jotta oksat pois. Ruskettunut ylävartalo paljaana ja persvako vilkkuen taittoi hän viinanhuuruista matkaansa. Nähtyään minut hän avasi oitis keskustelun: “Hei äijä, minne matka?!”  Vastasin, että akkreditointiin. Tähän hän totesi, että aijaa ja häipyi metsän varjoihin.

Oulustahan on helppo mennä Kuopioon kun se on alamäkeä koko matka, katsokaa vaikka kartasta. Ja perille pääsimmekin, muutaman frisbeenheitto- ja jalkapalloilutauon lomassa. Yhdellä levikkeellähän kävi varsin hassusti. Osa porukasta halusi pelata jalkapalloa ja osa halusi heitellä frisbeetä, ja meillä oli vain yksi levike tilaa. Joten osa potki palloa, osa viskoi muovilätkylää, muiden pysähtyjien jatkaessa vaivihkaa matkantekoa. Marko oli enemmän kiinnostunut jalkapallosta ja oli juuri ponnistamassa puskuun kun Jarski Perslarski  (tunnetaan nykyään myös nimellä Sergio Pers-Largio) päätti ottaa Marsalkan mukaan frisbee-peleihin ja linkaisi frisbeen vauhdikkaasti kohti solistia. Ilmassa eivät kohdanneet suinkaan Markon otsa ja pallo, vaan otsa ja frisbee, sillä seurauksella että solistin rillit olivat tuhannen solmussa ja suusta pääsi sen tuhannen tulimmaiset kiroukset. Päätimme lopettaa pelit siihen ja jatkaa matkaa.

Aikanaan pääsimme perille ja aikanaan alkoi myös keikka. Lavan edessä oli hassu monttu, mutta niinhän se on joka jätkällä naamassakin, joten emme antaneet sen haitata. Ja mitä se nyt oikeastaan edes meille kuuluu mihin järjestäjä lavansa sijoittaa. Niin kauan kun monttu ja sen sijainti eivät vaikuta keikkaliksaan, niin asia lienee aivan sama. Teknisen soittamisen sijaan lavalla nähtiin jotain teknistä säätämistä, mikä onkin meidän keikallamme huomattavasti tavallisempaa. Eipä siinä kummempaa, muutama harhasyöttö taisi tulla, mutta muuten peruspeli oli totaalisen hallussa. Enemmän olisi voinut ampua, mutta vartaloharhautukset alkavat olla tässä vaiheessa kesää ihailtavan sulavia.

Ihan Ouluun saakka ei tarvinnut iltasella ajella, sillä kävimme matkalla yöpymässä yhdessä suosikkikaupungeistamme eli Jyväskylässä. Jyväskylästä polkaisimme vauhdikkaasti Viitasaarelle, jossa kävimme alkukesästä kuuman tekniikka vs. popparit fudis-ottelun ja uiskentelimme lailla nuorten saukkojen. Tällä kertaa ohjelmassa olisi kuitenkin syksyisten juonien punomista mr. Tokolan kanssa. Eli keikalle pitäisi taas päästä ja ei kun verukkeita keksimään, ja niitähän keksittiin.

Ja hups, yhtäkkiä olimmekin Oulussa. Kylläpä se aika kuluukin vienosti korttia ja tarinaa iskiessä. Osansa ajasta vaatii pohdinta aiheesta, että kuka tai mikä täyttää bussimme tyhjillä pulloilla heti kun vähänkin silmä välttää. Emme keksineet ilmiölle selitystä. Omaan vetoon ei ollut hirvittävästi aikaa, joten valmistautumisen saattoi aloittaa välittömästi. Bäkkärikoppi pursuili herkkujaan, mutta niiden aika olisi myöhemmin.

Qstockin keikasta riittää pari sanaa: mahdollisesti paras! Ei tarvinnut lavalla paljon vieruskavereiden naamatauluja katsella kun tajusi, että kaikilla on kivaa, kaikki viihtyvät, ja kukaan ei haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Ei paljon Boston-kakun reseptit ja pyykkivuorot pyörineet mielessä siinä hötäkässä.

45:seen kävi itseensä ja orkesteriinsa ja koko crewiin tyytyväisen soittoniekan tie. Allekirjoittaneen olo oli jopa liiankin kaikkivoipa, vai mitä kertoo se, että hurmospäissäni opetin PMMP:n ja Egotripin rumpaleille vähän rumpujensoiton saloja. Voi mälli, mikä mäntti. Tilannetta voisi verrata siihen, jos Matti Nykänen luennoisi Matti Vanhaselle alkoholin kohtuukäytöstä. Ei Saikkolakaan aivan puhtain paperein selviä. Hän näet näki kuinka suloisasti väki keinutti lanteitaan tanssilattialla ja päätti antaa oman panoksensa tähän rytmiseen vapaa-ajan liikuntaan. Saikkolan versio aiheesta oli tosin vähän karumpi. Hän ryhtyi musiikin tahtiin takomaan nyrkeillään eteensä osunutta ikihongan paksuista tolppaa. Hivenen ihmettelin tilannetta, ennen kuin valkeni mistä oli kysymys: “Sehän joraa!”

Orkesteri tupsahteli bussille aivan miten sattuu. Yksi jos toinenkin oli palailemassa kotiseutulomalta ja kunnianhimoisena tavoitteena oli ajoittaa Helsinkiin saapuminen sovittuun tapaamisaikaan Kisikselle. Onhan se varma, että tämä onnistuu. Sitä on Pukaron Paronissa tullut otettua pari santsikuppia ja vähän kermaviineriä päälle, ja lukaistu iltapäivälehdet varmuuden vuoksi pariinkin kertaan. Matkaa tuli  turvaamaan lääkärismies Hyyrynen ja hänen joku ihme rumpaliystävänsä, nimeltään Mannonen. Mitä lienee kolttosia olivat menossa Turgguseen tekemään, mutta olivatpahan ainakin ajoissa lähtöpaikalla. Sehän se muuten vielä puuttuisikin jos pitäisi käydä vierailevia sankareitakin odottelemaan, omillaan pärjäämme tässä lajissa aivan hyvin.

Turkuun päästyämme jätimme tekniikan tekemään sitä minkä he parhaiten taitavat ja me puolestamme keskityimme omiin vahvuuksiimme. Toisin sanoen päädyimme läheiselle jokilaivalla aterioimaan ja paistattelemaan päivää. Hurjapäisimmät taisivat juoda oikein keskioluetkin, itse en kuulunut heihin. Ruokailun yhteydessä kävimme kiivasta keskustelua päivän soittoajasta, ja jossain vaiheessa päädyimme tulokseen, että soittoaikamme on 19:30. “Hyvä homma, saimmepahan senkin selville”, totesimme ja lähdimme valumaan bussille. Yrittelijäinä miehinä lähdimme Saikkolan kanssa pakkailemaan bussin takaosaan paitoja, jotka pitäisi vielä kiikuttaa myyntitiskille ennen keikkaa. Noin 18:48 Santtu pelmahtaa tonteille ja ilmoittaa faktana, että veto alkaa tasan kello 19:00. Taas oli karjalainen supliikki ja säkenöivä päättelykyky itseään ja tosiasioita vauhdikkaampaa. Muutama paniikkikiljahdus, paidat myyntiin, soittokalsarit jalkaan ja lavalle. Valmistautuminen ei jäänyt edes puolitiehen, sillä nyt saattoi sanoa, että se jäi jo ihan alkumatkassa kyydistä pois.

Hivenen siinä meni alkukeikka ihmetellessä tilanteiden sähäkkää vaihtumista, mutta loppukeikasta alkoi homma taasen hahmottua ja toimenkuvat selkiytyä. Tai ainakin muistelisin näin, voihan se olla myös, että näin ei käynyt. Mutta sen muistan, että keikan jälkeen poistuimme kaupungista nopeasti, jättäen normaalien jarrutusjälkien sijaan vain tomuvanan leijailemaan Hämeenkadun ylle. Tai saattoihan niitä jarrareitakin jäädä, sen verran tymäkät olivat nimittäin Kilpi-orkesterin pommit.

Ai niin, Hyyrysen Jussi luonnehti keikkaamme: “Jätkät, nasta keikka!” Ja bussimme aromia keikan jälkeen: “Täällähän tuoksuu kundi.”

Ja sekin unohtui, että Tuomo hajotti keikalla kitaransa, mutta ei tahallaan. Hän on vain niin väkivahva.