MOKOMA.COM

Perjantaina oli vielä kiihkeä äänityspäivä Music Brossin uumenissa. Saavuimme Kuisman kanssa paikalle heti aamusella ja totesimme meiningin vähintään lupaavaksi. Tuomo sahasi kuin vesikauhuinen gerbiili “Haepaesyn” kuudestoistaosia tempoon 225bpm ja päiväunieni aikana Marski olikin hypännyt mikin varteen ja antoi kitapurjeensa laulaa. Pätevää raporttia kautta linjan. Työt päättyivät suhteellisen ajoissa, joten koko orkesteri pääsi tahoilleen viettämään ansaittua lepoiltaa sukulaisten parissa. Lauantaina tulisimme nakkaamaan kamamme Monsteriserin velmujen kyytiin joskus kuuden ja kahdeksan välillä, mutta ehdottomasti lähempänä kahdeksaa, ja näin ollen päiväsaika jäisi ihan huilitarkoituksiin. Itselleni tarttui kaupunkireissulta mukaan ilmakivääri ja läjä panoksia, ja johan sujui päivä sähäkästi! Ensi kesän keikkareissuille ilkkarit messiin joka jätkälle ja levikkeille tölkkejä räiskimään! Ettei vaan tulisi sanomista…

Saavuimme festarialueelle hyvissä ajoin, Maj Karman vetäessä settiään. Ylpöllä tuntui olevan vauhti päällä tai ainakin antipatioita mikkitelineitä kohtaan. Ilmeisesti taustalaulut, ja miksei päälaulukin, vedetään jatkossa head-seteillä kun telineet tuntuivat olevan kokolailla tiellä. Näyttäisi muuten melko freesiltä! Savolaisella on muuten vähintään Harjavallan syvimmät bassarit.

Joe Lynn Turneria tuli katseltua lavan vierestä ukon vetäessä heavy rockin ehdottomia klassikoita, suomalaisista laatumuusikoista kootun taustabändinsä kanssa. Komea oli heavy-veteraanin ääni edelleen ja aroilta nuoruusvuosiltani tutut biisit kuten Death Alley Driver, Can’t Let You Go ja Street Of Dreams sykähdyttivät edelleen. Erityispisteet taustalaulajattarista, tai ainakin kireistä punaisista nahkahousuista. Joe on muuten noin 155 cm pitkä ja tähän on laskettu mukaan kuohkea tubee.

Soittoaikamme oli niinkin villi kuin kello 01:00, joten ilta oli viilentynyt ja pimeys laskeutunut Imatran viidakoihin. Tämä ei kuitenkaan haitannut kun lähdimme veistelemään kesän viimeistä savottaa, joskin jostain kumman syystä hivenen myöhässä. Itselläni kylmyys ja kunnollisen lämmittelyn puute otti vähän käsiin, mutta se ei ollut ongelma, koska fiilis oli melkoinen. Näytti myös siltä, että muutkin ukot antoivat kaikkensa kesän finaalille. Kuisman soittaessa Säästä sanasi sooloa, Tuomo suoritti omaa sooloaan pyörimällä Kuisman jaloissa selällään kuin nurin kipattu kilpikonna. Kerrassaan mahtavan näköistä puuhaa kun vanha mies innostuu irrottelemaan! Liekö johtunut tästä vai mistä, mutta seuraavaan osaan lähdimme progressiivisesti eri kohdista, palataksemme lyhyen sekoilun jälkeen samaan kohtaan kappaletta. Tämä on sitä rautaisen ammattitaidon tuomaa tulkinnanvapautta, yrittäkää Ogelin jätkät perässä! Heh.

Perussetti on takana ja yhtye uhkuu lavan takana voimaa ja intoa. Toteamme, että eiköhän tämä ole encoren paikka ja Nikulan Jonen lietsoessa Imatran Inkereitä ja Ilpoja kannustukseen, marssimme takaisin lavalle. Mikkelissä totesimme Sahalaidan svengaavan mainiosti, joten aloitimme encoret sillä. Saamme biisin soitettua ja olemme siirtymässä seuraavaan kappaleeseen kun monitoreista alkaa kuulua pulinaa, että keikka pitäisi lopettaa saman tien, sillä huvilupa on umpeutunut. Siis mit vit!?! Päätämme hämmentyneinä jatkaa settiä, sillä aloittaessamme encoreja ei lavalla näkynyt minkään valtakunnan stagemanageria, joka olisi informoinut meitä tilanteesta. Jatkamme siis soittamista Kasvot kohti itää –kappaleella ja nyt lavan vieressä viittoo parikin tyyppiä käsiään sen merkiksi, että soitto tulisi lopettaa ja vähän äkkiä. Miksauspöydän päässä näkyy myös saman tyyppistä elehdintää. Miten nyt yhtäkkiä kaikki tuntuvat tietävät huviluvan päättymisestä, eikä esimerkiksi muutama minuutti sitten kun suunnittelimme lavalle palaamista? Jos homma olisi ollut orkesterin tiedossa olisimme pystyneet käyttämään muutaman minuuttimme vähän tyylikkäämminkin. Nyt “Kasvot” saa vähintään koomisen ja anteeksipyytelevän lopetuksen kun ensimmäisen säkeistön jälkeen lopetamme biisin kuka mitenkin, ja poistumme lavalta kysyvin ilmein. Tällaista lopetusta ei todellakaan olisi halunnut kesän viimeiselle keikalla, eikä tosin mille muullekaan keikalle. Varsinkin kun tilanne olisi ollut naurettavan helppo välttää: yksi festivaaliorganisaation kuuluva henkilö lavan sivuun kello kädessä ohjeistamaan. Painumme bäkkärille puhisemaan kiukuspäissämme, ja ainoat jotka pahoittelevat sekoilua ovat illan juontaja Nikula ja loppukastetta suunnitellut Hevi-Ari joukkioineen. Ja heillähän ei luonnollisesti ollut kommellukseen osaa eikä arpaa.

Muutenhan Rock To The Riverissä vaikutti olevan ihan kelpo meininki ja tullaanhan myö taaskin, jos pyydetään. Ja mahdollisesti vaikka ei pyydettäisikään.

Edellisestä keikasta eli Ruisrockista olikin vierähtänyt jo tovi, joten keikkareissulle lähteminen tuntui ihan raikkaalta ajatukselta. Vaikka eihän tämä mikään oikea reissu olisi, pikemminkin pikainen kylillä pyörähtäminen. Edellinen viikko oli taukoa tulevan levyn äänityksistä, joten ukot saapuivat Mikkeliin kuka mistäkin, enemmän tai vähemmän kesämies tunnelmissa.

Itse saavuin mökkeilyhommista Puumalasta ensimmäisenä paikalle ja totesin festareilla vallitsevan tunnelman erittäin hyväksi. Visulahden nurmikennäälle oli kokoontunut tuhatpäin juhlijaa ja sääkin tuntui suosivan. Meitä viereisessä backstage-lomamökissä majaili Kotiteollisuus, joten omaa ryhmäämme odotellessa kävin tutustumassa KT:n keikanjälkeisaktiviteetteihin. 2/3 orkesterista näytti olevan raittiusporukoissa, mutta erinäköistä etanolille persoa veijoa tuntui mökin liepeillä parveilevan. Lieneekö sattumaa, että poliisit pitivät majaa samassa mökkiryppäässä, vaikka harvemminhan näissä porukoissa on laittomuuksiin ryhdytty, päinvastoin!

Hetkisen kuluttua Stam1nan monesti häpäisemä GAY-bussi kaarsi Aaretin ohjastamana paikalle ja sisuksista pelmahti ulos iloinen pelimannikatras. Soittimet olivat Petraxin jäljiltä päätyneet G-bussilla Lappeenrantaan, ja keikan jälkeen romut olisi tarkoitus kuskata takaisin Karjalaan ja Music Brossille seuraavaan tulikokeeseen. Siitä moinen poikkeava logistinen järjestely. Hetkeä myöhemmin lavan taakse saapui vielä huomattavasti hilpeämpi kölvilauma, nimittäin Pellava-rockista Mikkeliin riekkumaan palannut Stam1na. Lemin lammaspojat olivat heittäneet kesän viimeisen keikkansa, joten nyt oli aika viinin ja juhlan. Alkukesänhän pojat ovatkin olleet aivan asiallisesti, suut tuohella ja samovaarit kainalossa.

Marko laati biisilistaa ja paljasti ohimennen tulevan levyn nimen, ja se ei ollutkaan työnimi Tänään Bailataan Ankarasti. Pettymykseni oli valtava, mutta uskon että pystyn elämään asian kanssa. Ai mikä se nimi oli? Emmiemuista.

Ismo Tehoili vähän yliaikaa, mutta pääsimme aloittamaan urakkamme absurdin alkujuonnon siivittämänä: Puustock-Vesku pyöri lavalla omena suussa ja raahasi perässään vaunua jossa oli alusasuun ja turkkiin sonnustautunut “Hevi-Ari kirjailijatar”, joka luonnollisesti ruoski vetojuhtaansa persiille. Vesku kävikin alkuillasta lupailemassa, että vihdoin Mokoma saa arvoisensa spiikkauksen. Ei ollut ihan hakoteillä, heh.

Itse keikka oli yksi kesän hankalammista, loistavan energisestä ja mukana eläneestä yleisöstä huolimatta. Itse kullakin artistilla oli lavasoundin kanssa ongelmia ja miun tuplapedaalin säädöt tuntuivat studion jäljiltä jotenkin todella omituisilta. Tai sitten Wotkinsin lihatuotteet olivat uineet jalkoihin, tiedä häntä. Kaikki ylimääräinen säätö lavalla vaan on niin masentavaa. Varsinkin tällaisille putkiaivojätkille, jotka kykenevät parhaimmillaan tyydyttävästi yhteen asiaan. Jos pitää säätää laitteita ja pyydystää monitorisoundia, niin ikävä kyllä se kaikki on pois itse asiasta eli rokkaamisesta. Noh, sellaista se välillä on festarien pikalähtöjen kanssa, mutta kivempi tietty olisi jos ei olisi. Setti rakentui tämän kesän keikoilta tutuista viisuista, uutena tulokkaana sai soittovuoron Sahalaita, joka toimi kuin puliukko puistossa.

Pikainen spekulaatio ja analyysi keikan draaman kaaresta ja lähdinkin takaisin Puumalaan. Miulla oli edessä jännittävä yösoutu saareen, joten voimia ei ollut tuhlattavaksi bäkkärihassutteluissa. Jätkät lähtivät vissiin diskoon.

Lauantai

Aikaiset lähdöt jatkuvat. Tällä kertaa unta tulee mittariin kolme tuntia, joillakin vielä vähemmän. Sataa vettä, eikä viikonlopuksi ole lupailtu kummaisempaa edes Turkuun, tuohon vaaleiden farkkujen ja valkoisten toppien ihmemaahan. Aamulento on tällä kertaa perusteltu, sillä edessä on harvinainen vapaapäivä festareilla, ja seurueemme bailausvastaavat säntäävätkin Turkuun into piukalla. Myös Mokoma-crewin teknologiaihmeet Hössö ja Lettunen saadaan porukoihin. Ennen kuin huomaammekaan, bailaamme Ruisrockin VIP-alueella kuumimpien superjulkkisten kanssa, joista maininnan arvoinen on Äijät-ohjelman Jouni Hynynen.

VIP-alueella on tilanne päällä lähes jatkuvasti. Hoksaan esimerkiksi, että Jägermaister-putkiloista saa machu picchu -henkisen perspan-huilun, joten keikkailen ympäri kaljatelttaa ihan vaan naurupalkalla. Näen myös vanhoja tuttuja. Kie von Rullakko myönsi, että niin kutsutuissa “Provinssin kuulusteluissa” esille tulleet niin kutsutut “Mattilan rullakkoluvat” olivat todellakin myönnetty erittäin hatarin perustein. Mutta ammattimiehet olivatkin tästä johtuen hoitaneet logistiikka-asiansa kuntoon yllättävää luovuutta osoittaen. Miehet olivat nimittäin ostaneet bändillensä kaikki maailman rullakot. “Mitä, etkö ole lukenut Hesarin taloussivuja?” Kie kysyy, ja hämmästelee allekirjoittaneen aukkoja yleissivistyksessä. Olen sanaton. Unohdamme liikeasiat hetkeksi, ja lähdemme katsomaan In Flamesia. Kylläpä tulee hiljaa.

Lautalla Ruissalosta keskustaan esiinnymme paikalliselle Välitetään läheisistä -yhdistyksen avunanto- ja huolenpitojaostolle. Settilistaan kuuluu niin Paratiisi kuin Time To Kill Is Now. Encoretkin vedetään, mutta tällä kertaa polkuhintaan 2 euroa kappale. Yökerhoon en pääse, sillä jo terassilla ihmettelen silmieni valumista. Tuntuu kuin ne olisivat valahtaneet rintalastan korkeudelle. Hyyrys-Antti jaksaa kuitenkin laulattaa paikalle saapunutta pappaa. “Ei myö mitään Dingoa lauleta, myö ollaan vanhan liiton miehiä”, Antti esittelee itsensä ja noin 75-vuotiaan kaverinsa. Heti perään ilmoille kajahtaa Akselin ja Elinan häävalssi. Erittäin surrealistista tunnelmaa korostaa Hyrden kasvukipukaaos-pantomiimi, jonka hän esittää aina kun avaruusmatkailultaan ehtii. Tällä kertaa lähden ajoissa nukkumaan.

Sunnuntai

Nukuin hyvin, kuten työpäivää edeltävänä yönä pitääkin. Keikkapaikalla odottaa tyly yllätys. Tekniikka kertoo, että meikäläisen kitaroita ja Jannen peltejä ei löydy bussista. Ensimmäinen ajatus on, että bussiin on murtauduttu. Toinen ajatus on se että kamat ovat unohtuneet Helsinki-Vantaalle. Jälkimmäinen pitää kutinsa, ja huojentava puhelinsoitto kertoo kahden kitaralaukun ja yhden peltikeissin odottavan Suomen Löytötavarapalvelussa. Keikka vedetään varavehkeillä, ja sekoiluepisodin jälkeen ainakin adrenaliinitaso on sopiva keikkaa varten.

Ja keikka olikin huikea, yksi uramme hienoimmista aikaisesta soittoajasta ja kurjasta säästä riippumatta. Circle pit -porukka myllytti Rantalavalla ennennäkemättömällä raivolla, ja encoren käynnistänyt wall of death oli huikeaa katsottavaa. FC Mokomalaisia runsaasti sisältänyt pitti ei edes malttanut odotella illan viimeisen hitaan käynnistymistä, vaikka Marko kyllä yritti sanoa että lauletaan ensin yhdessä. Pitissä järjestetään uutta yhteenjuoksutapahtumaa, ja Takatalven alun sketsi, jossa vetäistään kolme valelähtöä ennen kuin päästään asiaa, kirvoitti myös kolme varaslähtöä pitissä. Erittäin innokkaan oloista porukkaa!

Keikan jälkeen tunnelma on fantastinen, vaikka ukot ovatkin rättiväsyneitä. Taputtelemme toisiamme selkään, ja ryhdymme odottamaan Stam1nan keikkaa, sillä kuljemme edelleen samoilla autoilla. Aikaa tappaakseni hitleröin Kaikan, joka puolestaan esittelee itsensä Mando Diaon saksalaiselle crewille seuraavasti: “Hi, I’m Eva Braun from Sweden”. Hetkeä myöhemmin Skjelmi lähettää ikäväpäissään valokuvan itsestään ja täyskokoisesta pahvi-Jarskista. Hyvä valinta mökkireissulle saunaseuraksi, jos alkuperäinen sattuu olemaan toisella puolella maapalloa. Lisäksi Ilta-Sanomista luetaan Oudot museot -otsikon alta, että Friitalan nahkamuseon Nahka on Rock -näyttelyä puffataan meidän nimissämme. Tämä naurattaa, sillä emme ole nahkaorkesterina liiemmin mainetta niittäneet. Allekirjoittanut lähetti sinne nimittäin yhden puolipitkän Aaltosen rokkirotsin, joten eivät tainneet tällä kertaa saada Jim Morrisonin nahkahousuja kokoelmaan.

Stam1nan keikan jälkeen pakkaamme kamat yhteiseen autoon ja ajelemme Nosturiin roudaamaan. Erittäin glamour-vapaa päätös hienolle viikonlopulle. Kävin vielä maanantaina hakemassa kitarat löytötavaratoimistosta. Asiakaspalvelutäti ihmetteli hauta-arkun kokoista laatikkoa raahatessaan, että miten tällaiset voi unohtaa. Erittäin hyvä kysymys. Hauskinta tässä oli se, että joku huusi lentokentällä meidän perään, että teiltä taisi unohtua jotain. Tähän kuuloetäisyydellä olleet seurueemme jäsenet totesivat “huh huh, olipa täpärällä”, eivätkä esimerkiksi käyneet noutamassa tavaroita…

Seuraavaksi ohjelmassa onkin jo studio. Vitin siistiä! Ei millään malttaisi odottaa että pääsee vihdoinkin uusien kappaleiden pari

Taksi kaartaa kotipihalle kello 6.20. Aikainen lähtö kiukuttaa, sillä yöunet jäivät taas kerran pyjamahousujen taskuun. Kiukunlietsontaa lisää se että tiedossa on erinomaisen pitkästyttävää odottelua, sillä olemme Rovaniemellä klo 10.00 ja keikka alkaa klo 22.00. Kentällä tulee kiukuteltua niin check-inin tytöille kun turvatarkastajallekin. No sori. Omasta toiminnastani nolostuneena aloitan pintahiivalla käytettyjen mallastuotteiden maistelun vähän ennen yhdeksää. Yllättävän moni Mokomasta ja Stam1nasta koostuvasta seurueesta komppaa kulinaristista ideaani.

Rovaniemellä sataa vettä ja on melko lailla kurja keli. Hotelliasiat ovat tällä kertaa erinomaisessa kunnossa, ja pienten päiväpainajaisten jälkeen lähdemme pelipaikoille pällistelemään Simerockin meininkiä. Kartsan apupoika Alec on hoitanut backlinen viimeisen päälle vaikka full-stäkkiä ei kuulemma uskalla pystyttää. Tiktakin Tuuli kuulemma riepottelee lavaa sen verran paljon, että pinkka saattaa keikahtaa. Muuten tilanne vaikuttaa erittäin hyvältä. Lisäksi taukotiloissa on erinomainen catering, jota pyörittää Chez Dominique’n työtakkiin pukeutunut korsto. Esillä on muutakin elävää ruokaa kuin upporasvassa liotettu pakastekebab, joka herää valitettavasti henkiin tunti ruokailun jälkeen.

Keikkaan valmistautuminen on omalta kohdalta hankalaa, sillä pitkä odottaminen vie momentin. Ja koska meillä ei ollut varaa lennättää koko crewiä Lappiin, pitää popparin itse kytkeä piuhat. Lisäksi niskat on alaselkää myöten poikkeuksellisen pahasti jumissa. Voi miten rankkaa. Onneksi yleisön puolelta kuuluvasta odottavasta kohinasta, orkesterimme nimeä toistavista huudoista sekä Flyersin pelipaidasta saa taas voimaa ja keikka lähtee isolla liikkeellä käyntiin. Huomenna on lepopäivä joten pienet rutinat selkärangan tienoilla ei saa nyt häiritä. Yleisö on taas kerran pohjois-suomalaiseen tapaan erittäin vastaanottavainen. Yhteislaulua harrastetaan ja uusille biiseille aplodeerataan. Kyllä kelpaa!

Keikan jälkeen olo on tyhjä, tulipahan taas annettua se mikä annettavissa on. Parilla vissyhuikalla olo kuitenkin piristyy ja kikkailen Stam1nan keikalla lavalla videokameran kanssa, ja vitti että on hauskaa kuvailla sekä liekehtivän bändin että liekehtivän yleisön meininkiä. Keikin jälkeen tehdään luonnollisesti pikavisiitti Rovaniemen kuumimpaan yökerhoon, jossa päivän tapahtumat kerrataan omenamehun piristämänä erään kuusihenkisen tyttöbändin soittajapoikien kanssa.