Ensimmäinen pelikenttä löytyi mistäs muualta kuin autokaupan pihalta. Ennen kuin ensimmäinen harhasyöttö laittaisi kärryjen jälleenmyyntiarvot uusiksi katsoimme kuitenkin aiheelliseksi jatkaa matkaa kohti autuaampia pelikenttiä ja tutuksi luulemaamme RMJ-festivaalia. Rauman perinteinen juhannusjuhlahan oli käynyt läpi melkoisen muutoksen, kun sekä omistaja että sijainti oli muuttunut. Koska nimi oli kuitenkin edelleen sama, odotimme visiittiä huoltoasemien ravintoloita vältellen. RMJ:n takahuonetarjoilut olivat nimittäin aina olleet hulppeudessaan legendaariset.
Muutaman sadan kilsan ja usean potkupallotuokion jälkeen saavuimme Poriin. Suurella todennäköisyydellä vika oli meissä, mutta emme meinanneet löytää millään lavoille johtavaa porttia ja passipistettä, etenkin kun järjestäjän lähettämä karttakin oli hukassa. Navigaattorin lempeä naisääni opasti minkä pystyi ja johdatti meidät leirintäalueelle. Emme onnistuneet missään vaiheessa näkemään opasteita, vaikka epäilemättä niitä teiden varsissa oli. Tämmöistä se on rock-bändin suunnistaminen, ainakin meidän. Sokeat ja suuntavaistottomat löysivät kuitenkin lopulta järjestyshenkilön, joka osasi johdattaa seurueemme oikeaan osoitteeseen.
Tästä alkoikin episodi, jonka tulemme muistamaan Mokoman historian rankimpana kertasikailuna. Aiemmin kuuden vuoden ja liki 200 festarikeikan aikana emme ole saaneet järjestäjiltä muuta kuin positiivista palautetta, mutta seuraavien tapahtumien johdosta saimme jopa kirjallisen valituksen. Tämä siis meidän versiomme näistä dramaattisista tapahtumista.
Pysäköimme bussin tilapäisesti lähelle passikoppia, josta Tour Damager Hyrkäs lähti noutamaan passeja ja ajolupaa sekä kysymään stage managerin yhteystietoja, jotka Hyrkälä oli ilmeisesti onnistunut jättämään matkasta. Olisimme halunneet kysyä, josko bussiin olisi voinut ajaa lavan taakse, koska aikaa oli tapettavana tuntitolkulla. Passipisteen vastaava ei kuitenkaan stage managerin numeroa voinut antaa, koska hänellä ei sitä ollut. Tästä hölmistynyt Hyrkäs palasi bussille, minkä jälkeen seurasi hippiryhmille ominaista pyörimistä ja päättämättömyyttä seuraavista toimenpiteistä. Yleensä asiat ovat festareilla aina alkaneet järjestyä pikavauhtia, kun passipiste ja sen kaikentietävä henkilökunta on löytynyt.
Pyöriminen kuitenkin lakkasi, kun passipisteen vastaava tuli ilmoittamaan, että hän oli löytänyt stage managerin numeron oman passinsa kääntöpuolelta. Stage manageriin ei heti saatu yhteyttä, joten siirryimme odottelemaan viereiselle parkkipaikalle, jonne meidän olisi kuulemma pitänyt siirtyä välittömästi saavuttuamme. Ajokkimme vieressä päivystäneet järjestysmiehet eivät kuitenkaan olleet noteeranneet huonosti parkkeerattua bussiamme millään tavalla, joten emme myöskään tajunneet oleilevamme mahdollisimman huonossa paikassa. Hetken kuluttua stage manager soitti Hyrkälälle ja kutsui bussimme lavan taakse, jossa oli kuin olikin tilaa niin liikkuvalle kesämökillemme kuin pallopelillekin.
Sanomistahan tästä sikailusta tietenkin tuli, mutta palataan siihen lyhykäisesti myöhemmin.
Erikoisen sisääntulon lisäksi meininki oli muuttunut aiemmista vuosista mm. cateringin osalta: enää ei ollut tarjolla monenmoisia herkkuja viihtyisällä bäkkärikeitaalla, vaan kouluruokatyyppinen muonitus Ismo Alangon bäkkärikopin edustalla. Eikä siinä mitään. Mieluustihan työmaameiningillä syö, kunhan ei ole ensin rakentanut valtavia odotuksia unelmien juhannuslounaasta ja katsonut matkalla yhä enemmän hampurilaista muistuttavaa vierustoverin naamaa. Oma moka, puhtaasti. Vegaani-Markolle ei ollut lähtökohtaisesti tarjolla evästä, mutta järjestelypuolella touhunneet paitamyynnistäkin tuttu Vemmu ja kumppanit ottivat tilanteen hienosti haltuun ja loihtivat solistillekin murkinaa illan edetessä. Kiitokset siitä!
RMJ ei ole koskaan ollut konseptinsa puolesta meille se kotoisin festivaali, mutta niin hyvin järjestetyssä tapahtumassa on aina ollut mukava käydä. Kävimme nytkin turisteilemassa alueella, joka oli Raumanmeren kompaktia rantaa huomattavasti laajempi. Järjestäjien mukaan paikalla oli tuhansittain ihmisiä, mutta lentokenttämäisessä miljöössä tuo määrä hukkui jonnekin. Tai sitten jengi oli vielä teltoissaan huilimassa.
Totesimme kuitenkin kaiken tähän asti koetun perusteella, että tämä ei ole enää se RMJ, jossa olemme aiemmin käyneet. Niin monta asiaa oli toisin. Oli myös hiukan odottamatonta huomata ikävöivänsä sitä entistä RMJ:tä.
Entisessäkin RMJ:ssä ihmettelimme aina, mistä se porukka heviämme aina löytää kuuntelemaan. Uudessa RMJ:ssä pudotimme odotukset nollaan nähtyämme tyhjälle kentälle soittelevia alkuillan bändejä.
Emme antaneet oudon ilmapiirin hämätä, vaan ryhdyimme valmistautumaan keikkaan kevyeksi aiotulla potkupallopelillä, jonka piti katketa kolmesta maalista. Lopulta peli päättyi, kun numerot olivat 15-14 ja huonokuntoisemmat pelurit vetäytyivät voipuneina kentältä. Lopuksi vielä testasimme Kuisman rankkaritorjuntataidot, jotka erinomaisiksi todettiin. Kaverihan on täysin ohittamaton tai sitten ampujat paskoja. Sekä että, luulisin.
Sen kevyt kuntoilu sai aikaan, että mäntistön fysiikka oli jälleen täysin hereillä, kun keikan aika koitti. Myös mentaalipuolelle saatiin odottamatonta lisäpotkua, kun lavan edestä alkoi kuulua ainakin parituhatpäisen yleisön rytmikkäät Mokoma-huudot. Mistä helvetistä se ryhmä sinne taas ilmestyi, ihmettelimme.
Polkaisimme keikan raivolla käyntiin hämärtyvässä juhannusyössä. Olimme selvästi päättäneet tarjota näille ihmisille festarin parasta paskaa. Soitto kulki kohtuullisesti, mutta ei aivan lavameiningin veroisesti. Yleensä näillä on tapana hiukan syödä toisiaan. Tänään meininki oli eläimellinen, minkä myös yleisön ilmeistä olimme lukevinamme. Tiedä vaikka olisimme saaneet muutaman uuden ystävänkin. No, emme ainakaan menettäneet vanhoja. Luulisin näin.
Joka tapauksessa tunsimme poistuvamme lavalta voittajina. Yleisö oli saanut varmasti vähintään sen, mitä oli odottanut. Itse saimme selvästi enemmän kuin odotimme.
Keikan jälkeistä hybristä varjosti hiukan se, että Miitri ilmoitti vaisusti saaneensa “huudot” desibelitarkkailijalta – ensimmäistä kertaa ikinä. Miitri oli omien sanojensa ollut hiukan pulassa hänelle uuden digitiskin ja PA:n etufillien kiertojen kanssa, ja desibelirajan tarkkailu oli jäänyt kaikessa hässäkässä vähemmälle huomiolle. Jälkeenpäin aiheesta tuli pitkähkö kirjallinen valituskirjelmä, joka oli asiakohdiltaan aiheellinen. Desibelit todella olivat keskimäärin 99:ssä, kun niiden piti olla 95:ssä. Miitri sekä työnantajansa, eli Mokoma, pahoittelevat sattumusta. Pyrimme jatkossakin pitäytymään annetuissa meluraameissa.
Rikkomus ei kuitenkaan ollut tahallinen, eikä bändi ikipäivänä miksaajaansa moiseen kehottaisi, kuten kirjeeseen oli kirjoitettu.
Tällaisen käsityksen taustalla on ehkä ollut huono keskinäinen kommunikointi eri heimojen välillä ja tätä seuranneet väärinymmärrykset. Tästä on täytynyt olla kyse ainakin siinä, että saimme jälkikäteen keikkamyyjämme välityksellä A4-mittaisen värikkäästi kirjoitetun valituskirjelmän aiemmin kuvatusta passinhakutilanteesta. Kirjeen mukaan kaikkien muiden bändien kohdalla homma oli ollut “enemmän kuin jees”, mutta Mokoman kanssa ilmeni muutama “ongelmallinen asia” ja että toimintapamme voisi aiheuttaa “vitunmoisen härdellin”. Meidän oli vaikea tunnistaa polveilevasta ja dramatisoidusta kuvauksesta sitä hyvin tavanomaista tilannetta, jossa me olimme olleet mukana. Omasta mielestämme toimintamme poikkesi kuuden edellisen vuoden ja liki 200 festarikeikan menestyksekkäästä sisääntuloasioinnistamme lähinnä siten, että Hyrkäs oli tällä kertaa täysin selvin päin. Osaava ja ilmisesti lastentarhakokemustakin omaava henkilökunta on aina lempeällä mutta lujalla otteella pitänyt huolta siitä, että rokkariryhmät eivät sotke festivaalin järjestelyjä.
Selkeitä asiavirheitäkin myyjällemme osoitetussa valituksessa oli. Me todella saimme stage managerilta luvan ajaa bussin lavan taakse. Emme tehneet niin omasta päähänpistostamme, kuten kirjoittaja oli palautteessaan ikävällä tavalla olettanut.
Kummallista meininkiä. Kaikkien näiden vuosien aikana olemme saaneet järjestäjiltä oman muistin mukaan vain positiivista palautetta. Yhtäkkiä olimmekin muuttuneet porukan häiriköiksi. Tavallaan on ihan siistiä saada pahiksen maine aikuisiässä ja vieläpä selvin päin. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että joku oli töissä väärässä paikassa väärään aikaan. Luultavasti sekä yleisfestivaalin tottumaton rockbändimme että rockbändiin tottumaton yleisfestivaalin henkilökunta.
Pahoittelemme passikiskan henkilölle aiheuttamaamme “härdelliä”. Samaan hengenvetoon suosittelemme kuitenkin myös harkitsemaan alan vaihtoa tai vähintäänkin treenaamaan stressinsietokykyä, sillä vähintään tämän tason ongelmakäyttäytymiseen törmää rokkibändien kanssa toistekin.
On jossain määrin tyylitöntä ruotia tällaista asiaa julkisella palstalla. Koska järjestäjän edustajan värikäs tarina yhtyeemme toilailusta ja siten myös Mokoman uusi, n. 17 prosenttia kelvottomampi maine lähtevät kuitenkin helposti leviämään “rikkinäisen puhelimen” välityksellä, katsoimme aiheelliseksi esittää myös oman näkemyksemme näin laajemmalle porukalle.
No, ehkäpä trouble maker-Mokomalla ei ole enää tämän järjestäjäporukan kekkereihin asiaa. Lopulta tilanteessa on kuitenkin vittumaista ainoastaan se, että loistavasta keikasta huolimatta RMJ-reissusta jäi suuhun kitkerän katkera maku – eikä pelkästään riittoisien takahuonejuomien ansioista. Ilmeisesti sama maku jäi joissain toisaallakin joistain muista syistä, koska festaria ei enää samalla nimellä olla kuulemma järjestämässä. Luultavasti parempi näin, jos tieto pitää paikkansa.
Iso kiitos kuitenkin hienolle yleisölle sekä osaavalle bäkkärihenkilökunnalle, jotka tekivät tästäkin seikkailusta ehdottomasti tekemisen arvoisen.
Jätä kommentti