MOKOMA.COM

Ilmastoimaton halpishotelli erään Helsingin vilkkaimman kadun varrella helleyönä ei ollut paras valinta majapaikaksi. Muutaman tunnin lakanoihin liimautumisen jälkeen avoimista ikkunoista jylissyt liikenteen melu herätti aamuseitsemältä. Koska vuorokauteen ilmestyi näin ylimääräistä aikaa, päätin alkaa päivän paikkailemalla menetyksiä jo krooniseksi käyneestä vaatteiden hävittämisestä. Ostoksille ei tarvinnut lähteä, vaan tällä kertaa riitti muutaman kilsan kävelylenkki keikkabussille, johon olin tärkeimpäni, eli haisevan keikkapaidan sekä umpihikiset hikinauhat jättänyt. Ehdin takaisin hotellillekin niin aikaisin, että vuoden todennäköisesti kolmas hotelliaamiainenkin kävi toteen. Hämmästyttävää reippautta!

Noukimme tilataksiin tutut karvanaamat Helsingin katujen varsilta ja otimme suunnaksi lentokentän. Tänään pääsisimme korkkaamaan meille kokonaan uuden keikkakaupungin, mitä ei enää usein tapahdu.

Lentokentällä vastaanotimme ikävän uutisen. Odotettu jälleennäkeminen Kotiteollisuuden kanssa peruuntui, koska Jari oli loukannut kätensä moottoripyöräonnettomuudessa. Erittäin huojentuneita olimme kuitenkin siitä, että tuon pahemmin ei turmassa käynyt. Paranemisia!

Koska orkesterimme matkustaa lentokoneella niin harvoin, oli kentän kaupasta pakko ottaa mukaan Lakrids Figurerit ja Fruit Dropsit. Ja lennon aikana piti tietenkin drinkkejäkin maistella monenlaisia, vaikka Suomen sisäisillä lennoilla niistä joutuu maksamaan reippaanlaisesti ja aikaa hörppimiseen on vain tunti. Mänttejä mitä mänttejä.

Rovaniemellä meinasi parin edellisen yön univelka viedä voiton. Mutta helle se oli pohjoisessakin, eikä hostellimajoituksessa todellakaan ollut ilmastointia. Päiväunet jäivät siis väliin ja päädyimme nuokkumaan festarialueelle aivan liian monta tuntia ennen vetoa.

Tovin saimme aikaa kulumaan tutustumalla vuokrakamoihin, joilla joutuisimme soittamaan. Mesa Boogiet vaihtuivat valmiiksi tuttuun 5150:aan sekä Marshallin JCM900. Näistä klassikkovahvareista säädöt löytyivät tuosta vain. Jannen tuplasetti vaihtui laadukkaaseen perussettiin sekä puolikuntoiseen tuplapedaaliin, joka olisi tuottanut Jannelle harmaita hiuksia, jos hänellä niitä olisi. Santtu unohti viritysmittarinsa bussiin, joten pitkästä aikaa saisimme nauttia myös hivenen epävireisestä bassosta. Laitteiden luoma epävarmuus toi mukavaa bändi-iltatunnelmaa sekä lisäkutinaa vatsan pohjaan ennen vetoa.

Lisäkomiikkaa sen sijaan tilanteeseen toi Kuisma, joka unohti piilolinssinsä kotiin. Niinpä puolisokea mies joutui teippaamaan lasit päähänsä ja pitämään hiuksensa tiukasti ponnarilla. Suomihevin Harry Potter oli sen verran koomillinen näky, että paikoin soitto pysyi vain vaivoin kasassa.

Keikkaa oli tullut seuraamaan erittäin kiitettävä määrä porukkaa, joista iso osa myös tuntui mökästämme nauttivan. Joukossa oli kuitenkin joku, jolle touhumme ei maistunut. Kyseinen mustalistalainen päätti osoittaa mieltää linkaisemalla kengän kohti Markon naamaa. Silmät kiinni kappalettaan tulkinnut vokalisti kuitenkin avasi onnekkaasti silmänsä juuri ennen osumaa ja vetää päänsä sivuun.

On sanoinkuvaamattoman syvältä perseestä, että myös tänä kesänä jouduimme lavalle lentävän tavaran kohteeksi. Koska kyseessä ei tällä kertaa ollut lasi tai muu äärimmäisen vaarallinen esine, annoimme keikan jatkua. On kuitenkin kaikille osapuolille onneksi, että kengätön kaveri ei osunut kohdalle keikan jälkeen.

Kenkäepisodista huolimatta keikasta jäi erittäin hyvä maku, jota ei tosin ollut suussa enää seuraavana aamuna. Mutta se taas ei ole teidän vika.

Armoton helle laittoi naamat kiiltämään jo varhain aamulla, kun hyppäsin Miitrin kanssa Imatralta Helsingin junaan – lopullisena päämäärä Turku ja Ruisrock. Edellinen yö jäi aika pitkälti nukkumatta Stam1nan keikan takia, joten olo oli heti alkuun kuin keikkareissussa: univelkainen, hikinen ja hienoisesti krapulainen.

Starttipaikallamme Helsingin kisapuistossa odottelimme huurteisten äärellä pääjoukkoa saapuvaksi. Ensimmäisenä paikalle saapui monitorimiksaajamme ja kuskimme Antti “Oksu” Vuorela, joka havaitsi kuvassa pienen puutteen: keikkabussia ei näy sillä paikalla, johon se edelliseltä reissulta jäi. Puhelua myöhemmin selvisi, että aikatauluissa oli sekoiltu, ja bussi oli viety katsastukseen. Kaikeksi onneksi homma oli ehditty jo hoitaa ja vieläpä myönteisin tuloksin. Eipä siis muuta kuin tilataksi alle ja jonnekin bussia hakemaan.

Vain yhdellä kattoikkunalla varustetun bussimme lämpötila nousi matkalla naurettaviin lukemiin. Olihan pihallakin yli eksoottiset 30 astetta. Alkusäädön jälkeen oli kiirekin saatu rakennettua. Aikaa oli vain kusitauolle huoltoaseman pihalla, jossa asfaltti poltti paljaita varpaita kuin Inglesissä ikään.

Hermoja raastava kurvailu Ruisrockin festarialueen liepeillä on tullut jo tavaksi. Ja jälleen kerran meidät ohjattiin järjestysmiesten toimesta väärään risteykseen. Uukkarin tekeminen täyspitkällä bussilla ruuhkan keskellä ja hirveässä kiireessä – parasta.

Kamat siirtyivät Paviljonki-lavalle kiitettävällä vauhdilla, mistä kiitos apukäsille. Popparihan ei meilläpäin edelleenkään roudaa. Meistä on niissä hommissa kuulemma enemmän haittaa kuin hyötyä.

Liekö syy helteen pehmittämissä aivoissa, mutta takahuoneessa syntyi kielisoittajien kesken päätös esiintyä ns. yläosattomissa. Kuten Marko myöhemmin välispiikissäänkin kuvaili, vartalomme eivät viesti viihtymisestä kuntosalilla, vaan ruokasalissa. Ajattelimme kuitenkin rohkeasti, että mikäli kannamme muotomme ylpeästi, homma toimii.

Two-packit vyötäisillämme eivät jääneet Rukiissa ainoiksi huolenaiheiksi. Tutun Pelle Hermanni –alkunauhan pärähtäessä soimaan nimittäin ilmeni, että meikäläisen kitaran langaton lähetin on paskana. Kitarateknikkomme Tuomas juoksenteli kuitenkin lavaa ympäri sen verran tehokkaasti, että piuha ehdittiin ajoissa kytkeä langattoman tilalle. Oli pöljä fiilis odotella alkunauhan loppumista lyhyen piuhan päässä lavalla vahvistimen vieressä. Yhtä pöljää oli se, että piuha yletti ainoastaan rumpulavalle asti. Lyhyen liean päässä liikerata jäi siis tällä kertaa tyngäksi ja koregrafiat staattisiksi.

Positiivista oli kuitenkin yleisön määrä ja osallistuminen varhaisesta soittoajasta huolimatta. Pittikin pyörähteli paikoin varsin näyttävästi, vaikka jalkojen nostattama pöly ilmeisesti saikin ysköset liikkeelle. Ristiriitaiselta tuntui myös asettamamme savukoneen käyttökielto, sillä paikoin valot tekivät lavalla oikein kauniita kiiloja paksun hiekkapölyyn. Myös kiiltolakkaiset soittimet saivat pölyssä modernin mattapinnan.

Keikan jälkeen koitti armoton kiire, kuten karjalaisilla kautta historian. Tällä kertaa ei onneksi ollut sen vakavammasta kyse kuin ehtimisestä Helsinki-Vantaa lentokentälle toimittamaan tärkeimpiä lelujamme seuraavan päivän Rovaniemirockiin.

Sinne jäi kaljaliputkin VIP-teltan pöydälle pyörimään, ko myö lähettiin.

Siviilityökiireet painavat edelleen päälle ja tulen Tuskaan suoraan työpalaverista. Mikä rockglamourin antikliimaksi! Jannekin on säätänyt paitoja myyntiin minuuttiaikataululla, ja ajellut paitalaatikoiden kanssa taksilla ympäri Helsinkiä. Ajatukset harhailevat ja soittoaika 15.30 lähestyy uhkaavasti. Tällä kertaa pitää suorittaa pikakeskittyminen, sillä muuhun ei ole aikaa. Näinkin voi taiteilijalle käydä. Onneksi muut ovat ehtineet tehdä soundcheckit ja sen semmoiset, joten pikaiset homostelut ja lavalle.

Olemme festarien ensimmäinen bändi kyseisellä lavalla, ja heti keikan aluksi kaatuu niskaan subfoover-ongelma. Vesipullot pomppivat ympäri lavaa kun laulumikit tai ambienssimikit kiertävät lavan alla olevien subbareiden kautta niin että meinaa tulla paskat housuun. Ajoittain lavalla ei kuule mitään rytmimusiikiksi tunnistettavaa. Kaiken lisäksi Hygellä pätkii korvamonitorit, joten paniikin tuoksu leijuu ilmassa väkevänä. Nyt kysytään rutiinin mukanaan tuomaa ammattitaitoa.

Pienen säädön jälkeen Miitri ja Oksu saavat tilanteen hallintaan ja popparikin alkaa päästä keikkatunnelmaan. Ja millainen keikka tämä onkaan, varsinainen iltapäivämatinea helvetistä! Teltta on ääriään myöten täynnä mustiin pukeutunutta innokasta juhlakansaa ja meno on sen mukainen. Järjestysmies puuttuu kesken keikan fanien tanssiesitykseen, ja esittää pittitoiminnan lopettamista. Marsalkka-Marski pitää pienen puhuttelun järkkäreille, yleisölle ja itselleen. Hän korostaa että nyt olemme hevifestareilla, ja yleisön ainakin periaatteessa pitäisi tietää mitä on moshaaminen. Niille jotka haluavat moshata, pitää antaa kohteliaasti tilaa (nk. mosh-pit), ja ne jotka eivät halua mustelmia, pysyvät etäämmällä.

Käytös- ja tapakoulutuksen jälkeen keikka jatkuu vauhdikkaissa tunnelmissa, ja viimeisten sävelten hävittyä teltan ilmatilaan, osa yleisöstä poistuu teltasta väsyneinä ja hakattuina mutta taatusti onnellisina. Ymmärrämme toki, että järjestäjä on vastuussa festariasiakkaiden turvallisuudesta, mutta joku kompromissi pitää löytyä. Nyt ei olla Kaustisen Kansanjuhlilla vaan pikemminkin Holokaustisen Kansanmurhajuhlilla.

Siihen päättyikin osaltani viikonlopun asiallinen osuus. Oman keikan jälkeen pienet maistiaiset Wintersunia (nerokkuutta!) ja Arch Enemyä (Angela, will you marry me?). Sen jälkeen ohjelmassa oli bäkkäriteltan skenetysbileet (moi, me ei olla vielä esittäydytty), jonka seurauksena filmi meni poikki kolmeksi päiväksi. Olin sullonut märät keikkakamat reppuun perjantaina keikan jälkeen, ja maanantaina reppua purkaessa mies ja keikkasukat olivat samassa kunnossa. Voi Loiri mikä Tuska…

Ps. Gojira oli v*ttu PARAS, voi änkeröinen mitä soittoa. Ja nimenomaan kunnon soittoa, ei riplailua. Celtic frost paras and. T: Hyge

Musta auto kiitää valtatie nelosta, ilta-aurinkoinen keli on mitä mainioin esimerkiksi terassilla istumiseen. Miksi siis ajan autoa? Tulemme Jarskin kanssa omalla kyydillä, koska työvelvoitteet pidättelevät välillä myös Suomen poptaivaan kirkkaimpia tähtiä. Matkalla pyörittelen ajatusta keskellä viikkoa ja kuuminta festarikesää tehtävästä pistokeikasta lahtelaisessa yökerhossa. Erästäkin lemiläistä tekstittäjää mukaillakseni “minne katosi järki, kenen järki tämä on”. Ilmeisesti popparilla alkaa nousta kusi päähän, kun on varaa ottaa tällainen asenne hyvää keikkaa kohtaan. Ymmärrän tilanteen ja lopetan kitinän.

Pojat tulevat kuka mistäkin suunnasta, ja näemme hotellin ravintolassa päivällisen merkeissä. Olo ei todellakaan ole hyökkäävä. Mentaalienergia ei ole keskittynyt nuppineulan kärjen kokoiseen, äärimmilleen fokusoituneeseen visioon illan esiintymisestä. Sen sijaan puhumme jalkapallosta, terassin rakentamisesta ja kesäruokaresepteistä.

Ruoan laskeuduttua tsemppaamme itsemme ja toisemme liekkeihin. Keikka, perkele! Teippaamme korvamonitorin piuhat selkäkarvoihin kiinni, syljemme toistemme kämmeniin ja ei muuta kun töihin. Huomaamme lavalla että homma toimii, kivaa puuhaahan tämä soittaminen on! Kaiken lisäksi porukkaa on paikalla hämmästyttävän paljon ja yleisöllä on meneillään reipashenkinen rokkimeininki. Otamme tilanteesta kaiken ilon irti, ja koska lavalla ei mahdu ottamaan askeltakaan, tulee keskityttyä enemmän soittamiseen. Kuuntelen Tuomon soiton painokkuutta, nappaan Jannen kompista keinuvan pulssin ja seuraavassa riffissä Santun bassokuviosta eteenpäin kulkevan grooven. Tuntuu, että meillä on kasassa ihan kelvollinen rockbändi, ja sen kunniaksi lauletaan yleisön kanssa Itken silmät päästäni parisataaäänisesti.

Keikan jälkeen otamme parit saunakaljat ravintolan puolella, jututamme fanit ja nauratamme plikat, kunnes on taas aika lähteä kotia kohti. Toiset lähtevät yötä vasten, toiset jäävät hotelliin. Olen ajoissa nukkumassa, huoneessani on miellyttävä ilmastointi ja mukavat lakanat, mutta silti saan keikka-adrenaliinipäissäni unta vasta neljän jälkeen. Herätys on kello kahdeksan. Ajan aamun siltaa pitkin kotiin, ja olen työpaikkani pihalla kello 10.00. Väsyttää ja vituttaa.