MOKOMA.COM

Oli aika astua bussiin viimeisen kerran Kestääkö tajunta -kiertueella. Onneksi seuraava keikka tehtäisiin kahden viikon päästä jo eri otsikon alla. Emme olisi jaksaneet tätä enää hetkeäkään.

Kestääkö tajunta -kiertue oli melkoisen pitkälle ajalle venähtänyt Kuoleman laulukunnaat -albumin promorundi. Niinpä setin pääpaino on kuluneena keväänä ollut uuden levyn kappaleissa. Parhaimmillaan settiin on valikoitunut lähes kaikki KLK:n viisut, mikä kertoo kappaleiden livetoimivuudesta. Tämä on tekijälle tärkeä asia.

Kevään viimeinen rypistys alkoi Turusta, jossa emme olleet käyneet vuoteen. Ruisrockia ei lasketa. Johtuuko sitten heimojen vastakkaisuudesta Suomen kartalla vai mistä, mutta Turku on tuntunut eräältä viimeisistä valloittamattomista linnakkeista. Erinomaisiakin keikkoja on Turussa heitetty, kuten Stam1nan kanssa juuri vuosi sitten. Siitä huolimatta odotukset ovat pysyneet varovaisina.

Matka pääsi käynnistymään Helsingistä tovia myöhässä, koska itse itsensä matkanjohtajaksi nimeämä Hämäläinen seisotti revohkaamme väärällä laidalla parkkipaikkaa, joka toimii reissujen starttiruutunamme. Karjalaiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana omien mielipiteiden ja mutu-näkemysten esittäminen vankkoina faktoina, mieluusti vielä helvetin kovaan ääneen. Kun sitten käytäntö osoittaa mielipiteen esittäjän olleen väärässä, voi hän aivan hyväksytysti vastata, että “Mistäs mie oisin voinu tietää”, korkata oluen ja siirtyä kertomaan seuraavaa kaskua. Näin meillä.

Turun alkuillassa kaikki sujui käsikirjoituksen mukaisesti, hotelliin asettuminen, soundcheck sekä ruokailu. Kiinalainen ateria oli sinänsä ihan maittava, mutta ei se mitään keikkapäivän ruokaa ole. Vielä tuntienkin päästä keikalla suuhun pyrki inkiväärin ja chilin makuisia happamia röyhtäisyjä. Voi myös olla, että vika ei ollut ruoassa, vaan runnellussa ruoansulatusjärjestelmässä.

Ja kävimmehän me myös Levykauppa Äxässä nimmareita jakamassa. Puolen tunnin urakkahan se taas oli, kuten kaikissa aiemmissakin tilaisuuksissa. Tällä kertaa mieleen jäi erityisesti erään äidin meille leipomat mokkapalat, jotka myöhemmin maistuviksi todettiin. Kiitos!

Kuten usein perjantaikeikoilla, mäntistöllä oli ilmiselviä vaikeuksia käsittää, että keikka alkaisi muutaman minuutin päästä. Erinomaista lääkettä tähän saatiin yleisöltä, jonka korvia huumaavan kovat Mokoma-huudot muistuttivat, että keikkatilanteestahan tässä täytyy olla kysymys.

Myös pienet tekniset hätätilanteet keikan alla herättävät mukavasti. Kuisman kitaran langaton lähetin hajosi juuri ennen lavalle astumista. Tekniikka-Teron ja Kuisman säntäily ympäriinsä meisselit kourassa sai koko porukan adrenaliinitasot vaadittavalle levelille. Heh-heh.

Lavalle astuessa olimmekin sitten täysin hereillä. Ja niin oli yleisökin. Helvetillinen meteli ja meininki jatkui läpi keikan. Niin hurjalta touhu lavalle näytti, että jossain vaiheessa Markon piti oikein kysymällä tarkistaa pittiporukan viihtyvyys. Vastaukseksi Marko sai ylöspäin suunnatun peukun ja mairean hymyn veriseltä naamalta. Sillä tavalla. Keikka jatkukoon.

Loppuunmyyty keikka sujui täydessä hurmoksessa. Juuri mitään ei keikasta muista. Pitkätukkaklassikko sen sijaan jäi mieleen. Allekirjoittaneen tukka nimittäin tarttui ropelinpyörityksessä kivuliaasti Kuisman virityskoneistoon. Toisin kuin Stonen kitaristikaksikko aikanaan, me saimme selviteltyä tilanteen poistumatta lavalta.

Parien encoreiden jälkeen poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen huohottamaan ja valmistautumaan kiertueen lopettajaisiin perkeleellisen meluisassa hevibaarissa. Meluahan sitä aina ensimmäiseksi keikan jälkeen kaipaa.

Perusasioilla aamu alkuun eli suunta Lappeenrannan torille ja vety naamariin, savukinkulla tietenkin. Kulinaristinen juhlahetki katkeaa kuitenkin Marskin puheluun, jossa kehotetaan saapumaan roudaushommiin. Mit vit? Eihän poppari roudaa. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että luvatut apukädet, nuo kirotut hipit, olivat tehneet ns. oharit ja jättäneet saapumatta töihin. Nite lifen Jaska ja Ansku kuitenkin paikkasivat tilannetta niin hyvin kuin pystyivät, joten homma hoitui, eikä ketään luultavammin harmittanut kohtuuttomasti.

Juvalle suuntasimme Puumalan kautta, joten matkan varrella eteemme avautui kappale kauneinta Järvi-Suomea. Puumalan siltaa piti käydä pällistelemässä vähän tarkemminkin ja kuulimmepa villin tarinan imatralaisesta uroosta, joka oli hypännyt sillalta (28,5 metriä) alas sillä seurauksella, että buutsien pohjat olivat haljenneet, mutta ukko pysyi ehjänä. Jossain paikallisessa baarissa ovat näytillä nämä kovia kokeneet menokkaat. Kaikenlaista!

Juvalla iskimme kamat pystyyn ja tartuimme aterian jälkeen tarjottuun saunamahdollisuuteen. Hommat sujuivat kerrassaan soljuen ja tunnelma oli leppoisa, eli lähtökohdat illan keikalle olivat näiltä osin kohdillaan. Vähän jännitti tuleeko paikalle kuinka hyvin porukkaa, sillä tämä olisi ensimmäinen oma keikkamme täällä. Puustockissa, joka järjestetään hotellin “takapihalla”, olimme vuonna 2004 ottamassa tuntumaa paikalliseen karkelointikulttuuriin. Kuulimme kuitenkin järjestäjältä, että ennakkolippuja oli mennyt ihan mukavasti, joten tieto tästä vähän helpotti.

Kello 24:00 lauteille ja ei muuta kun täyslaidallinen heavy metal -tulitusta noin kolmensadan savolaisen musiikinystävän päälle. Mie tykkäsin, oli todella vaivatonta soittaa ja muutenkin homma tuntui toimivan, lavalla sekä yleisössä. Tällaiset keikat ovat hienoja, kun ei oikein tiedä mitä uskaltaa odottaa ja sitten saakin yllättyä positiivisesti. Kollektiivimme nyökytteli tyytyväisenä.

Hotellikeikat ovat muuten siinä mielessä miellyttäviä, että lavalta voi astella suoraan omaan huoneeseen, suihkutella pikkaisen, vaihtaa puhtaat kalsongit ja sitten suunnata kesäniityn tuoksuisena ihmisten ilmoille. Kesällä otetaan Puustockissa uudestaan!

Vastahan siitä oli viikko vierähtänyt ja taas piti lähteä Nite life rockiin vähän musisoimaan. Ehdin jo salaa toivoa, että henkilökunta olisi unohtanut edellisen vierailun, mutta näin ei kuitenkaan ollut. “Viime viikonloppunahan oli parhaat bileet”, totesi joku tiskin takaa. No mikä jottei! Tänään siis uudestaan, mutta vähän vakaammilla tulkinnoilla.

Siirtyminen Helsingistä Lappeenrantaan meni ihmetellessä kesän kiehtovinta uutuustuotetta eli kahdenlitran Sangria-pönikkää, jonka Santtu oli oivaltavaisesti käynyt matkaevääksi hakemassa. Se oli hiano! Matkalla perustimme myös uuden bändin, joka kantaa ylväästi nimeä Keimopetrol. Musa on sellaista raikasta kaljarockia, pienillä konemausteilla ja miellyttävällä tunnelmalla. Keikan jälkeen tästä orkesterista kuoriutuu Keimopatrol, joka lähtee kylille pitämään vähän järjestystä yllä, mekkalaa and. Kokoonpanossa on vissiin ainoastaan mie ja Santtu, muita halukkaita ei ilmaantunut.

Ilta sujui enemmän kuin tutun peruskaavan mukaan: kamojen kasailua, ateriointia, soundcheck ja sitten porukalla hotelliin odottelemaan keikan alkua. Ainut erikoisuus oli se, että Tero toi checkiin testattavaksi korvamonitoreja, joiden vakituista käyttöönottoa harkitaan vahvasti. Uusia elämyksiä ja ulottuvuuksia tähänkin hommaan. Hotellille ehdimme seuraamaan Suomi-USA jääkiekkopeliä, joten jokunen tunti kului nopeasti Leijonien otteita seuraillessa. Suomen 4-0 voiton jälkeen siirryimme verkkaisesti “Naittariin” hiomaan omia pelikuvioitamme asianmukaiseen esityskuntoon. Tässä vaiheessa paikalla ei ollut kovinkaan valtaisaa ihmismäärää, mutta onneksi asia korjautui keikan alkuun mennessä. Paikalle saapunut väki saikin ihan kelvollisen meiningin aikaiseksi ja luulen, että bändikin selvisi vedosta puhtain paperein. Lämpötila lavalla oli melkoinen, mutta se oli meikämandoliinolle ainakin tosi okei. Vanha läski nääs vaatii lämpöä vertyäkseen. Mitä kuumempi keli, sitä kovempi tempo. Toisin sanoen jos tulee kylmä festarikesä, niin Mokoma goes doom.

Itse suuntasin keikan jälkeen melko pikaisesti Lemille ja nukkumispuuhiin eli illasta ei ole juurikaan mitään kerrottavaa. Mitä vähän asiaa tiedustelin, niin eipä Lappeenrannan yössä suurempia legendoja päässyt syntymään.

Aamuvedyt Lappeenrannan torilla kitusiin ja Spring Metal Festejä kohti. Matka taittui hitaasti ja epävarmasti päätyen ensin Tapiolaan, jossa närästyksestä kärsivät heviraakit korkkasivat piimätölkkien lisäksi fudiskauden. Ainakin yksi revähtänyt nivunen kirjattiin tappioksi. Lemiltä matka kävi luonnollisesti Kouvolaan, jossa aterioimme kaikessa rauhassa ja nautimme kevätauringon hellivistä ultraviolettisäteistä. Eipä ihanaa.

Hämeenlinnassa ei ollut oikein mitään tekemistä ennen omaa keikkaa ja aikaa oli reilusti kulutettavaksi, joten eipä tarvinnut kahta kertaa arpoa kun Vane (se videomies, kylhätyötiiätte) kutsui ystävällismielisesti koko porukan luokseen saunomaan. Lämmin kesäksi taittuva ilta, puulämmitteinen pihasauna, terassilla höyryävät notkeat, mutta lihaksikkaat vartalot. Voi valtava, että oli taas ihanaa. Sen ohitse kiitävän hetken.

Paluu Rocklinnaan ja keikkaan virittäytymään, Blaken veivatessa juurekasta raskasrockiaan. Äijät saivat kyllä itsensä viriteltyä, mutta lavalla tuntui olevan jonkinlainen tilanne päällä. Jotain teknistä häiriötekijää siellä metsästeltiin monen miehen voimin. Perseestähän se on odotuttaa ihmisiä yömyöhällä, mutta minkäs teet. Pääsimme aloittelemaan noin puolituntia aikataulusta myöhässä, mutta settiä ei onneksi tarvinnut käydä lyhentelemään, sillä huvilupaa oli riittävästi jäljellä. Keikkahan oli itsessään ihan perushyvää jytkettä, luulisin näin.

Keikan jälkeen ilta olikin salamana ohi. Rocklinnassa iskettiin valot päälle ja väki ryhtyi siivoamaan karkeloiden jälkiä. Meidänkin porukoista osa poistui nopeasti, saatuaan kyydin kotiin ja osa jäi etsimään takahuoneen kätkettyjä aarteita. Kun bussi oli pakattu, alkoi hiljainen ja väsynyt kotimatka. Sirkus pelleineen poistui kaupungista. Kokeilkaapa näihin tunnelmiin Stam1nan Ovi kappaletta. Saattaa vetää hiljaiseksi.

Ystävinä.