MOKOMA.COM

Lähdimme matkaan kohti Tamperetta perinteisen “kuka ajaa” -leikin jälkeen. Tällä kertaa Miitri sai lyhyimmän tikun. Minuahan tämä leikki ei kosketa, koska jo pelkästään lain kirjaimen mukaan en saa kuljettaa minkäänlaista moottoriajoneuvoa.

Ajomatka noudatti tuttua kaavaa. Todettuamme että meillä ei ole kiire, pysähdymme matkan aikana tyydyttämään milloin mitäkin tarpeita. Tarpeita tyydytetään huolella ja useaan kertaan, joten yht’äkkiä huomaamme että meillähän onkin taas kiire. Oho, kuinkas tässä taas näin kävi?

SMD:n uusien jaksojen käsikirjoittamisen lisäksi jouduimme palaamaan perimmäisen kysymyksen äärelle. Kysymyksen, johon emme pysty löytämään vastausta. Nimittäin jos Harry Callahan ja Jack Bauer ottaisivat yhteen, kumpi voittaisi? Siinäpä sitä on miettimistä yhden ihmiselon ajaksi.

Tampereella hajaannumme omille teillemme, kuinkas muuten. Olisihan se perin yksinkertaista, jos koko kööri pysyisi hitsattuna yhteen. Miksi turhaan tehdä asiat helpoiksi, koska on jännittävämpää tehdä ne juuri päinvastaisella tavalla. Teleoperaattoreiden suotuisalla avustuksella saamme ryhmän kuitenkin kasaan juuri oikeaan aikaan.

Tsemppaamme itsemme päähän hiipivästä väsymyksestä ja kulkutaudeista huolimatta hurjaan vireeseen. Astelemme lavalle pontta uhkuen. Sali on perälle asti täynnä, eikä kello ole vasta kuin puoli kymmenen. Soitamme kolme varttia loistavan yleisön edessä. Kaikki neljä uutta biisiä, jotka allekirjoittanut on vaivautunut opettelemaan, esitetään tänä iltana. Kiitos jälleen!

Havahduin torstaina johonkin aikaan auringonpaisteeseen ja tein välittömästi päätöksen, etten olisi kotonani sekuntiakaan liikaa. Kaipasin henkiseen latautumiseen kaaosta ja epävarmuutta, joten lähdin turistiksi kaupungille. Tovin harhailtuani yhytin Markon, ja Helsingin nähtävyyksien ihailu jatkui. Marko löysi kahvikupin, minä tuhkakupin. Ihmettelimme niiden jaloja muotoja, kunnes Markon kuppi oli tyhjä ja minun täysi.

Oli aika kokoontua yhteen paikkaan tutkailemaan minkälaista jälkeä Haudan takaa -videon työryhmä oli saanut aikaan. Osanotto tilaisuudessa noudatti tuttua “ympäri mennään ja tullaan, jos tullaan” -sääntöä. Mutta asiaan, kerta kaikkiaan loistava video! En sitä kuvauksissa vielä ymmärtänyt, mutta olimme mitä ilmeisimmin tekemisissä pesunkestävien taiteilijoiden kanssa. Siksi upea valmis tuotos oli. Kiitos vielä koko porukalle hienosta työstä!

Kello oli taas paljon ja kun kiirettä ei muuten tuntunut olevan, Tavastian henkilökuntaan kuulunut teknikko oli epähuomiossa nollannut Miitrin edellisiltana huolella tekemät asetukset. Jouduimme siis tekemään soundcheckin uudestaan mitä ripeimmin.

Nälkä eilisen esityksen peittoamiseen on suunnaton ja henkinen valmiustila on juuri kohdallaan. Olemme kuin raivoavia jalopeuroja ensimmäisistä kapulaniskuista lähtien. Itse saan rikottua haurasta fyysistä olemustani hieman lisää, sillä huomaan että basson soitto nyrkillä on paitsi hauskaa, myös uljaan näköistä toimintaa. Tyhmä jätkähän hoitaa homman kaiken lisäksi siten, että se lyö ihan oikeasti täysillä, eikä vaan tyydy hämäämään yleisöä. Onnekseni lihaksillani ei saa mitään oikeasti rikki ja selviän vain lukuisten tärähdyksien muassaan tuomalla turvotuksella ja kivulla.

Yleisö palkitsee meidät hyvällä palautteella ja “joudumme” soittamaan jopa encoren lavamanagerin mutinoista huolimatta. Minä kiitän. Eritoten Vade retro, Satana! -kappaleen soittaminen tuottaa minulle suurta riemua. Jopa ystäväni, jotka pitävät lähinnä Erykah Badusta ja sen semmoisista lässytyksistä, löytävät Grind Coren hienouden tämän loisteliaan sävellyksen kautta. Hien kuivuttua päätämme tällä kertaa kollektiivina tutustua pariin juttuun. Sit kiiruusti kotio.

Mie & Sie -kevätrieha aka “Metelli 2004” w/ Kotiteollisuus, Viikate

Näin unta että soitin kaksi kertaa loppuunmyydylle Tavastialle, loppuunmyydylle Pakkahuoneelle ja loppuunmyydylle Caribialle. Sitten heräsin todellisuuteen: Caribia ei ollut aivan kattoon asti loppuunmyyty. Muut olivat. Mitä sitten oikeasti tapahtui? Annetaanpas Santtu-sedän kertoa. – Kuisma

Oli siis keskiviikko. Muistaakseni juuri tänään täytyi esiintyä rock-konsertissa. Viipymättä ryhdyin keskittymään illan koitokseen ja siitä syystä päivän tapahtumat ovat kokolailla usvan peitossa.

Vaikka useasti kuulee valituksen sanan tai kaksi pidemmistä kuin sadan metrin ajomatkoista, niillä on kuitenkin tärkeä virka nk. keikkafiiliksen aikaansaamiseksi. Parin tunnin autossa istumisella saavutetaan tietty yhteenkuuluvuuden (lue: vajaaälyisyyden) tunne, josta on eittämättä etua niinkin kollektiivisessa ponnistuksessa kuin yhteismusisoinnissa. Tällä kertaa yhteinen bussimatka jäi väliin, ja oman “keikkareissuni” mitta oli noin 3 kilometriä. Taitoin matkan kätevästi metrolla. Metron ja keikkabussin erohan on se, että metrossa ihmiset tajuavat olla hiljaa, eivätkä anna kuljettajalle ajo-ohjeita jokaisen aseman kohdalla.

Karjalan karvapartio Marko & Miitri ohjastavat uuden uutukaisilla renkailla komeilevan Moko-biilin Tavastian eteen samalla kun vaapuin metropysäkiltä paikalle. Aikataulut näyttivät tällä kertaa pitävän paikkansa.

Hommat etenevät tämän jälkeen totuttuun tyyliin. Kukaan ei näytä tekevän mitään ja mitään ei näytä tapahtuvan. Saamme kuitenkin hoidettua soundcheckin juuri kreivin aikaan ja aloitamme viimeisen henkisen ja fyysisen valmistelun. Meille käy pian ilmi, että soittoaikamme on ennakkoilmoituksen 22.30:n sijaan 22.00. Setin pituudeksi määritetään 30 minuuttia. Lavamanageri pysyy tiukkana, vaikka toteamme kuorossa: “mitä juupelia, eihän siellä ole vielä ketään”. Pakko mennä. Siispä menemme.

Helpotukseksemme paikalle saapuu yllättävänkin lukuisa joukko yleisöä, ja lisää tulee koko keikan ajan. Soitamme vain yhdeksän kappaletta, joista kolme löytyy tulevalta levyllä. Aiemmin mainitsemistani asianhaaroista johtuen, ymmärsin olevani keikalla vasta kolmannen tai neljännen kappaleen välillä. Veto oli kuitenkin ihan ok ja joku näytti siitä pitävänkin. Se on pääasia.

Koska muiden orkesterin jäsenten piti seuraavana päivänä tehdä jotain ihme työtä, takahuoneen tuhdoille vapautui mukavasti tilaa. Päätin hieman tutustua siihen, mitä tuolla huoneella oli minulle tarjota. Mitä sitten tapahtui, siitä ette kuule koskaan.

Kerrankin olemme jossain ajoissa. Johtuukohan se siitä että lähdimme kerrankin ajoissa? Kamat lavalle, pitkä soundcheck, uusien biisien treenailua ja hotelliin huilaamaan. Allekirjoittaneen leikattu polvi huutaa hoosiannaa. Se ei todellakaan pidä jatkuvasta rasittamisesta ja yleisestä hötkyilystä ja lepää tovin jäähauteessa. Kuntoutuksesta vastaava fysioterapeutti saa taas aiheen sanoa, että “et taida olla ihan fiksu kaveri”. Lounion Timolle vaan terveisiä.

Ennen keikkaa äijäilemme varovasti katselemalla Dirty Harry -elokuvaa. Mikä mies! Miten jäätävää toimintaa! Vaikka tilanne nayttää katsojan silmin hieman tukalalta, Harry selviää siitä ampumalla heittolaukauksen Magnum .44:lla pahiksen silmien väliin. Elokuvan joka toisessa kohtauksessa kannellan ruumissäkkejä. Aikuisina ihmisinä ymmärrämme elokuvan ohjaajan halunneen näyttää veriteot vertauskuvina, eikä oikeasti kannustaa meitä ammuskelemaan toisiamme isoilla ja fallisilla käsiaseilla. Omaksumme Harryn filosofisen toimintamallin, ja lähdemme keikalle.

Keikalla on villi meininki, oululaiset on hulluja. Biisit uppoavat runsaslukuiselle yleisölle ja toisen biisin aikana (Kasvot kohti itää) yhteislaulu on sitä luokkaa että soittajilla meinaa turahtaa paskaa housuun. Testasimme taas uusia biisejä, ja Vade Retro, Satanan aikana jengi oli ensiksi että WTF, mutta ymmärsivvät pian blast beatin hienouden ja lavan edustalle muodostui nopeasti oikea pitti. Lisäksi nähtiin stagedivingiä ja sen semmoista. Hurjaa! Meillä oli kivaa ja ilmeisesti yleisöllä myös, koska taputtivat meidät takaisin lavalle kaksi kertaa. Kiitos, Oulu!

Illan hauskimmasta kommentista vastasi tällä kertaa paikallisen urheiluseuran edustaja. Välittömästi keikan jälkeen käytiin takahuoneeseen pyrkivän nuorukaisen kanssa seuraava keskustelu: “Miksi en voi tulla juomaan teidän kaljoja, mehän tunnetaan kuitenkin toisemme, vai mitä Markus.” Kuka vitun Markus?! Takahuoneessa oli tuolla hetkellä siis Marko, Tuomo, Kuisma, Santtu ja Janne.

Sen jälkeen tapahtui jotain, siitä olen varma. Aamulla kuitenkin herättiin melkein kukonlaulun aikaan ja lähdimme kohti etelää. Paluumatka on silkkaa murhaa, sillä matka on todellakin liian pitkä. Jawatzu ajaa koko matkan. Miehen perse ei nouse kuskin pukilta edes kusitauon ajaksi. Hurjaa toimintaa. Onneksi Santtu, tuo Suomen hauskin mies (omasta, äitinsä ja Matti Riekin mielestä) hauskuttaa meitä koko sen 10 pitkää tuntia minkä olemme vangittuina Pahuuden Bussiin. Bussissa haisee taas pieru. Eikä mikä tahansa pieru vaan Pieru. Aivan helvetin siistiä puuhaa tämä rock’n’roll. Ettei ihan tyhjin käsin tarvitse mennä kotiin niin kitaristikaksikko sai mukaansa uuden lempinimen: Kuisma ja Tuomo ovat suomihevin Fränti ja Vahanen. Tästä täytyy olla hyvin ylpeä.

Kotimatkalla poiketaan studiolle Hämeenlinnaan. Saksan Janne on tehnyt viimeisimmät miksaukset, jotka ovat tietenkin loistavia. Yritämme keksiä miksauksista kuitenkin jotain vittuiltavaa, että sunnuntai-ilta kääntyisi maanantaiaamuksi. Biisijärjestys on nyt myös varma, joten maanantaina lähdetään reippaina masteroimaan Finnvoxin pajalle Helsingin Pitäjänmäkeen. Siellä se Jussila jo innostuneena odotteleekin.