MOKOMA.COM

Seuraavana aamuna vuolaat kehut sai Bar 68:n Hokki joka pihautti soittoniekoille sumpit ja ohjasti sen jälkeen Old Brick’s Inniin aterioimaan. Ja aterian jälkeen takaisin 68:n kahvittelemaan ja jo kelpasi kofeiinipäissään taittaa matkaa kohti Tamperetta.

YO-talolle saapuessamme Irc-galleria väki oli jo asettelemassa kameroita illan netti-liveä varten ja me saatoimme kamojen kasailun jälkeen vetäytyä hotellille lepuuttamaan vanhoja luitamme, ytimiä and. Marski hämmästytti kaikkia ilmoittamalla kovaan ääneen, että hänen uusi nimensä on Tetti ja hän perustaa bändin nimeltään Mahosekoitin, ja sitten hän voi kertoa kaikille olevansa Mahosekoittimen Tetti eli munansaannoksena Tehosekoittimen Matti. Hetken aikaa vallitsi kysyvä hiljaisuus ja epäilys josko nokkamiehemme aivot ovat kovinkin kauas karanneet. Hetken päästä sketsin nerous saavutti tajuntamme ja alkoi armoton kilpailu kuka keksisi itselleen hauskimman bändinimen. Muutama esimerkki halusitte eli ette: Sex Mapulturasta, Topulannan Ani, Hyminan Starde, Pote Papedasta, Slutka Pämgudgeonista, Peminan Staksi, Staikka ja Stake Kaminasta, Sititeollisuuden Konkkonen, Kalppo Yrmasta, Venos Cronomista, Nirt Kurvanasta, Uno Bookakkosesta ja paras: Hynsteriserin Mosse. Näitähän piisasi, keksikään itse lisää, heh.

Bäkkärillä pyörähti C3PO:n ja R2D2:n risteytyksen oloinen kamera käyntiin kello 23:00 eli siellä sitä oltiin internetissä kesken kalsarinvaihdon. Karjalaisen älämölön voima tuli Ircin väelle selväksi jo alkuhetkistä, sillä joku tekniikan edustaja ryntäsi bäkkärille säätämään yleismikrofonin tasoja, kommentoiden: ” Te puhutte niin hiton lujaa.” Muttei sanota mitään, voisin jatkaa.

Keikalla oli täsmälleen samat metkut kuin Helsingissä ja Jyskylässä, joten keikan tarkempi ruotiminen taitaa olla melko turhaa. Sitä paitsi senhän näki internjetissä jos yhtään kiinnosti, ja Youtubesta näkee edelleen. Sen verran voin kolmesta keikasta summata, että Mokoma-orkesteri odottaa tammikuussa alkavaa keikkasavottaa kuin hullu puuroa sulhasen kanssa häävuoteessa pässi narussa eno veneessä and, vai miten sitä sanotaan.

Edessä oli yösiirtymä Helsinkiin ja extreme-lajista käyvä aamuyön roudaus Nosturiin. Hilpeintä tapahtumassa oli se, että noin klo 5 Nosturin edessä bailasi yksinään Deathchainin basisti, joka hilpeästi tervehdittyään luikki bussiin piiloon roudausnakin pelossa.

Bussimatka Jyväskylään sujui erittäin leppoisissa merkeissä. Marras soi taustalla taukoamatta ja videonauhaa paloi, olimme sitten takapenkillä venkoilemassa, kahvilla, pajatson peluussa tai parkkipaikalla vetämässä Genesis-kävelyä. Sitä I Can’t Dance videosta tuttua, heh. Jo kuvausvaiheessa kävi selväksi, että huudothan tästäkin tulee, ainakin kaikilla asiantuntevilla nettifoorumeilla.

Saavuimme Jyväskylään hyvissä ajoin ja aikaa riitti kunnon ateriointiin “Mempparissa” ja palaveriin Dex-viihteen Tokolan kanssa. Tokolan Janne ilmoitti, että hän on keksinyt meille rutkasti kaikennäköistä pikku puuhastelua ensi vuodeksi, mikä tuntui sopivan joka sällille paremmin kuin hyvin. Vielä kun saisi kotoa luvan tai ainakin sisääntuloajan myöhäisemmäksi, niin johan alkaa homma toimia. Korkea-ahon ukko suunnitteli menevänsä katsomaan Osmo’s Cosmosta jäähalliin ennen omaa vetoamme, mutta ei tainnut kuitenkaan uskaltaa. Sen sijaan uskalsi haastaa väkivahvaa Tokolaa voimien mittelöön täpötäydessä ruokaravintolassa. Taisi jäädä itsesuojeluvaisto toisten housujen taskuun, sinne Käytöksen kultaisen kirjan viereen. Noeivais.

Soittoaika koitti aikanaan ja tupa oli täynnä ihmistä ja tunnelmaa. Luihin ja ytimiin paukutettiin läpi piirun paremmalla itseluottamuksella kuin edellisenä iltana, ja ahtaalla 68:n lavalla soittaminen pitkästä aikaan oli oikein mukavaa ja sanoisinko intiimiä, sanan ei-seksuaalisessa merkityksessä. Yleisö ja When you pull the handle on a slot machines , these parts do a lot of work. orkesteri tuppaavat olemaan tällä lavalla vuorotellen kumpikin toistensa tontilla, mikä on tervetullutta vaihtelua esimerkiksi festarivedoille, jolloin eturivinkin yleisöä saa ainakin rumpulavalta käsin tihrustaa oikein tosissaan. Niin, edellinen kerta 68:ssa taisi olla syksyllä 2004, joten ei siitä ihan ikuisuutta ole, mutta kuitenkin. Ja vanhalla vitsillä encoreihin eli Mokoma-tries-to-play-Mokoma -jukeboksi pyöräytettiin käyntiin varsinaisen levysetin jälkeen. Täyty kuitenkin tunnustaa, että mie en tähän hätään muista ollenkaan mitä biisejä veistelimme. Jotain toiveuusintoja vuosien varrelta.

Keikan jälkeen saapastelimme Infernoon, jossa toistemme kehumisen sijaan päädyimme kehumaan Nicke Andressonin ylivertaista neroutta ja tyylitajua. Osansa kehuista sai myös Chris Reifert.

Semifinalissa oli siis tarkoitus esittää Luihin ja ytimiin -levy ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan livenä. Eri hurja idea ja ehkä juuri siksi toteuttamisen arvoinen. Levyn sovitukset eivät suuresti studiossa muuttuneet, joten biisejä ei onneksi tarvinnut opetella aivan uusiksi äänitysten jälkeen. Muutaman kerran toki pyörähdimme treenikämpällä ähisemässä, jotta ei itseään aivan naurunalaiseksi saattaisi kömpelöillä soittosuorituksillaan. En tosin mene vannomaan, etteikö näin olisi käynyt joka tapauksessa.

Homma pyörähti iltapäivästä käyntiin Nosturin kahvilasta, jossa Oksmanni ja Santtu jo odottelivatkin kahvien äärellä, ja hetken kuluttua Tuomo ja Korkea-ahon ukkokin saapuivat paikalle. U.D.O. oli samana iltana Nosturissa keikalla, mutta harmittavasti itse legendaarinen Udo jäi bongaamatta. Toisaalta Udolla on aina niin perusteellinen maastoasuste päällä, että onhan hän voinutkin tetsata ohi, huomaamattomaksi maastoutuneena. Pakolliset höpinät löpistyämme kärräsimme soittimet Semifinaliin ja mukaan meininkeihin poimimme Markon ja Kuisman, jotka olivat Ilveksessä antamassa painokkaita lausuntojaan Suen toimittajalle. Vasara Filmsin uutterat, mutta vantterat ukot oli taas narrattu videon tekoon ja taltiointi olikin täydessä vauhdissa. Tässä vaiheessa ei ideasta ehkä kannata paljastaa muuta kuin, että Vane ja The cost of interest capitalisation will be included in the approved total home modular home construction amount and must not take the total LVR over 90%. Tuomas seurasivat meitä pari päivää Marras -biisin soidessa taustalla taukoamatta ja me vähän niin kuin svengailemme biisin tahtiin erinäköisissä paikoissa ja yhteyksissä. Oho, no nyt mie paljastin koko jujun. Videosta tuli joka tapauksessa erittäin sympaattinen ja kaikki rock-uskottavuuteen viittaava toiminta on onnistettu kiertämään huomattavan kaukaa. No ei siitä sen enempää, silmämunat kovina vaan musaohjelmia kyttäilemään.

Levy pyörähti bassoa muhkeasti korostavista PA-laitteista ja sitten koitti live-soitannan aika. Hätääntyneimmät soittoniekat taisivat puolitosissaan tiedustella, että vieläköhän tämän koko homman voisi perua. Ei voinut ei. Tulta päin oli käytävä ja sen teimmekin kypärät kiiltäen ja letkut tanassa. Periaatteessa homma sujui vähintään kohtuullisesti, ainoastaan lavan bassoresonaatio tai joku kaiken alleen peittävä humina meinasi pistää ainakin rumpalismin plasmat aivan sekaisin. Tämä mystinen ääni-ilmiö tapahtui onneksi vain muutaman kerran, joten irvistelyn lisäksi saattoi keskittyä soittamisesta nauttimiseenkin. Ja jälkikäteen oli helpottavaa kuulla, että piinaava humina ei ollut kuitenkaan kuulunut yleisöön yhtä voimakkaasti. Olisi muutamakin ostopäätös voinut jäädä tekemättä: “Ihme ambient-huminaa, en tykkää, yäk!”

Ahkeroimme levyn läpi ja marssimme Semifinalin bäkkärin virkaa toimittavalle “upstagelle” pohtimaan, että mitä sitä tuli tehtyä. Koska yleisö ei välittömästi uloskaan rynnännyt, niin tulkitsimme tämän kutsuksi palata takaisin lavalle. Tämän teimmekin, mutta poikkeuksena normaaliin encore-tilanteeseen, vailla minkään näköistä ennakkosuunnitelma mitä aikoisimme soittaa. Mokoma-jukeboxi poimi yleisöstä kovaäänisimmät toiveet ja toteutti niitä parhaan taitonsa mukaan. Väsynyt Atlas huudettiin ja ei muuta kuin kimppuun, vaikka pari vuotta oli viime-esityksestä vierähtänytkin. Miulla ainakin oli lopun tahtilajin vaihdokset aivan kateissa, mutta eipä tuo tuntunut hirveästi haittaavan kummallakaan puolella lavaa. Taisimme vetäistä kuutisen toivebiisiä ja totesimme, että eiköhän se ollut torstai-illalle ihan riittävä annos.

Muut ukot ehtivät ja jaksoivat sosiaalisen kanssakäymisen pyörteisiin, mutta itse totesin olevani täysin kykenemätön moiseen ja suunnistin sateisessa marraskuun yössä kohti kohtia. Voimia ei ollut tuhlattavaksi, sillä heti aamupäivästä piti olla naama ja tukka jakauksella näyttelemässä roudausta ja ratsastaa kohti Jyväskylää.

Jos en ihan väärin muista, niin Stagen veto oli orkesterin historian ensimmäinen suora live-esiintyminen. Tähän koitokseen valmistauduimmekin huolellisesti, mikä tarkoittaa sitä, että emme treenanneet koko bändin voimin kertaakaan. Tämä ei kuitenkaan kerro työmoraalin löystymisestä saati lesostumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että aikuisilla vastuuntuntoisilla miehillä on toisinaan muutakin tekemistä kuin notkua treeniksellä pilsneripullo lapasessa.

Kiireet ja teknisen henkilökunnan puute painoivat vielä keikan aattoiltanakin, sillä kuski-roudari -parivaljakon muodosti dynaaminen Hyrkäs&Hämäläinen -ketju. Hyrkäs neljänruuhkassa pakettiautolla Helsingin keskustaan kurvailemaan ja Hämäläinen viereen hekottelemaan on raju yhdistelmä. Nosturin muuten melko helppoa roudaussiivua “vaikeutti” melko erikoinen porukka. Kuuntelimme kämpän nurkilta, että ihan kuin Hector jollottelisi Koko hela maailmaansa Nossen salin puolella. Ja ei aikaakaan kun Iso H ryhmineen ampui hissin eteen puhaltelemaan ja tietä tukkimaan. Tien tukkeena toimi myös Villmanstrandin oma poika Pave Maijanen. Tilanne oli erikoinen. Pave ei edes moikannut, vaikka juurihan me tapasimme Lappeenrannan Lyseon 100-vuotisjuhlilla vuonna 1992. Siitä on tainnut tulla leso, heh. Mestarisseurueen ohi taiteilimme nöyrinä poikina, mutta heti alakerran käytävällä tuli ainakin sata hyvää sketsiä mieleen, joita olisi voinut louhaista. Paras taisi olla: “Hei Pave, pidä huolta!” Ja perään Tabusta tuttu “tsemppiä” -kehotus asiaan kuuluvalla ranneliikkeellä. Huonommat olivat sitten, noh, vähän huonompia…

Pääsimme ehjinä Maikkarin studiolle ja siellä tekniikan dudet väänsivätkin ahkerasti lavaa kuntoon. Oli todella suuri ilo nähdä myös Stam1nan Sininen paholainen pihalla parkissa. Pojkarnat olivat juuri palanneet Baltian reissulta väsyneinä, mutta ah niin onnellisina. Pari vastaavaa reissua ja nehän näyttävät meitä vanhemmilta, juhlaa! Iskin rummut kasaan ja sitten joutikin Stam1na-miehistön & Sagenovitsin kanssa isolle kirkolle meininkejä tsekkailemaan. Ei ollut meininkiä kirkolla, eikä ukoissa, nukkumaan piti lähteä itse kunkin.

Koko keikkapäivä oli varattu erilaisille ääni- ja kuvamaiseman tarkasteluille, jotta lähetyksen pyörähtäessä käyntiin ei tarvitsisi säätää enää yht’mitn. Periaatteessa ihan fiksua. Luppoaikaakin siunaantui, mutta nopsaanhan se sujui Mtv:n ruokalassa, Infernon kuvia ottaessa ja muuten vaan hyvässä seurassa hengaillessa. Salosen Tero kiikutti jossain vaiheessa Luihin ja ytimiin -cd:n kansimatskua näytille ja hyvältähän se näytti. Ammattimiehiä ollut kansiporukoissa taas kerran, levyn sisällön tuottajien ammattitaitoon en uskalla ottaa kantaa. Paitsi Miitrin: ammattihenkilö.

Lemin kreiseimmät nuorisonvillitsijät saivat kunnian aloittaa illan. Studioyleisöä oli käsittääkseni niin paljon paikalla kuin studiolle pystyi turvallisesti ottamaan, ja kilpailun kautta yleisöksi päässyt väki oli tullut selvästikin rokkaamaan, eikä ainoastaan näyttämään hyvältä telkkarissa. Stamp1ot vetäisivät univelkaisinakin sen verran napakan suorituksen, että adrenaliinipitoisuudet alkoivat nousta lämpiössä keikkaa edeltäviin lukemiin.

Härsalkka joutui vielä haastatteluun ennen vetoa, meidän odotellessa yleisön joukossa. Alkoi jännittää. Jännitys purkautui kainalopieruja rupsautellessa ja olisiko jokunen aitokin päässyt ilmoille. Alkuhomostelu piti suorittaa lavalla kaiken kansan katsellessa ja ohjaajan käskystä roketti rollit soimaan. Veto oli yllättävän hyvä! Lavalla oleminen tuntui muutaman kuukauden keikkatauosta huolimatta täysin luontevalta ja kameroiden läsnäoloa ei ehtinyt juurikaan stressata. Ajelimme melkolailla viime kesältä tutuilla sketseillä, eli vanhaa huttua parilla uudella schlagerilla maustettuna. Keikkatauon huomasi kuitenkin siitä, että puolivälissä settiä lähes joka ukolta meinasi vauhti hyytyä, mutta loppua kohden alkoi voima palata lihaksistoon ja homma hoidettiin kunnialla loppuun. Yleisö bailasi loistavasti koko keikan mukana, josta suuri kiitos. Ei ollut tylsä studiojäykistely kummaltakaan osapuolelta ja sama vaikutelma tuli vielä jälkikäteenkin keikkataltiointia katsellessa.

Sen suurempia yhteiskarkeloita ei saatu illan päätteeksi järjestettyä kaikkien häipyessä tahoilleen. Roudausvastuun sai hyväksi havaittu Team Hyrkäs&Hämäläinen, joka purevaa merituulta uhmaten kärräsi soittokaluston Nosturin uumeniin.