MOKOMA.COM

Neljän kitaristin bändissä kitarat saavat yleensä ihan mukavasti huomiota äänityksissä. Luihin ja ytimiin –levyllä satsasimme erityisesti komppien tiukkuuteen kaikin keinoin. Tällä kertaa halusimme jälleen orgaanisempaa sointia, jossa erilaisia fraseerauksia ei tulkita virheiksi. Sen minkä tällä metodilla tiukkuudessa häviää, rokkaavuudessa ja soinnin isoudessa voittaa. Näin toivomme.

Graalin maljaa, eli täydellistä kitarasoundia etsittiin jälleen pitkään ja melko hartaasti. Kokeilimme erilaisia vahvistinyhdistelmiä ja säätöjä äänittämällä näytteitä ikiaikaisesta soundcheck –riffistämme (Entombed: Wolverine Blues).

Lähtökohtaisesti soundia haettiin vakiokalustostamme, eli Kuisman Mesa Triple Rectifierista ja meikäläisen Mesa Stiletto Tridentista. Näiden soundit ovat luonteiltaan hyvin erilaiset. Kuisman muhkea V-taajuuskäppyräinen hevisoundi on sellaisenaan komeaa kuultavaa, mutta meinaa jäädä jalkoihin, kun Stilettoni karjuu vierellä ihmiskorvalle herkempiä taajuksia. Saksan Janne tasoitteli näitä eroja onnistuneesti mm. mikrofonivalinnoilla.

Stileton kuivan rouhea Crunch-kanava overdrive-pedaalilla ryyditettynä on  aina ollut suosikkisoundini, vaikka en sitä olekaan päässyt kompeissa käyttämään. Se kun määrää äänimaisemaa keskialueen taajuuksillaan vähän liikaakin. Äänitimme testiraidan myös tällä kanavalla, joka olikin tuottajan mieleen. Yleensä käytän Tite gain –asetusta, joka soi kauniimmin Rectifierin kanssa.  Säröisin ja alapäävoittoisin Fluid Drive on omaan makuuni aivan liian miellyttävä.

Näiden lisäksi äänitimme vertailun vuoksi näytteet vanhalla kunnon 5150:lla sekä uudella Black Starin 5-wattisellani. Hyvältä nämäkin kuulostivat, mutta seuraavan päivän ison porukan sokkokuuntelussa voittajayhdistelmäksi äänestettiin treeneistä ja keikoilta tuttu kaksikko – Rectifierin Modern Gain vasuriin ja Stileton Tite gain oikeaan kanavaan. Niinpä Crunchilla komppaaminen jäi tälläkin kertaa haaveeksi. Melodiat ja soolot sentään tulitin tällä armottoman dynaamisella soundilla.

Santtu on viime aikoina sijoittanut rahojaan mitä kummallisimpiin peltipurkkeihin. Mesojen soundi todettiin hyväksi, itse asiassa liian hyväksi. Näin ollen kaivoimme Santun johdattamana pedaaliläjästä jonkin mystisen fuzz-pedaalin, jonka liitimme Blackstariin. Käytimme Santun kanssa vartin verran mahdollisimman paskan soundin ruuvaamiseen. Pierevä särö, alataajudet pois ja Mesan täydellisyyttä tahraamaan. Hyvin sotki!

Eri kitaroiden soundit tuli tutkittua tarkkaan edellisen albumin äänityksissä. Niinpä komppikitaravalintoja ei tarvinnut tällä kertaa arpoa. ESP:n customit tuntuvat ja soundaavat parhailta. Hienovireiden kanssa jouduttiin hetkittäin taistelemaan, mutta vika ei suinkaan ollut kitaroissa, vaan kitaristeissa, jotka eivät muistaneet/viitsineet viedä kitaroita huoltoon ennen äänityksiä. Vireet saatiin kohdalleen, mutta kyllähän se aikaa ja kiroilua vaati.

Puhtaat kitarat soitettiin Rectifierin puhtaalla kanavalla sekä 14-vuotiaana mummolan maalauspalkoilla ostamallani Fenderin Super Rack 60:lla. Kitaroiden kanssa vekslattiin enemmän puhtaissa kuin säröjen kohdalla. Mutta ainakin punaisella ESP:llä, Fenderin Stratocasterilla, Telecasterilla ja Gibsonin SG:llä niitä limputeltiin.

Ensimmäisten raakamiksausten perusteella Graalin malja ei löytynyt, vaikka soundi onkin ehkä paras ikinä. Mutta kuka sitä oikeasti haluaakaan löytää?