MOKOMA.COM

Blaken peruttua esiintymisensä viime tingassa, houkuttelimme lauteiden lämmittelijöiksi Pain Confessorin uroot. Lämmittelyä ei Klubilla juurikaan tarvittu, sisälämpötilan kohotessa vallan infernaalisiin lukemiin. Ei pystynyt edes tuoppia huulille kohottamaan ilman että kainaloihin olisi ilmestynyt valtaisat dallasit. Ajatuskin 45 minuutin metallikarkeloista tuntui murhaavalta. Paikalle oli roudattu äänitystarvikkeita keikan taltioimista varten, joten ei sitä nyt viitsisi ihan päin helvettiäkään soittaa. Sehän on enemmän noiden black metal miesten hommia tuo päin helvettiä soittaminen, heh. Huumoria.

Kiitettävän moni ihminen oli haistattanut pitkät lempeälle kesäillalle ja raahautunut sisätiloihin lämpöhalvauksenkin uhalla. Hyvä niin. Me emme ainakaan tunnusta, että äänitystilanne olisi vaikuttanut jotenkin soittosuoritukseen, mutta varmuus ei ollut aivan sitä luokkaa mitä se parhaimmillaan voisi olla ja on vissiin ollutkin. “Kun meni vähän hikeä silmään ja kakkaa housuun.” Ainahan sitä voi tietty itselleen selitellä. Pitänee kuunnella ensin nauhoitukset ja antaa sitten ruoskan heilua jos aihetta löytyy.

Hessu on hurja kaveri. Keikan jälkeen mies ohjastaa Moko-biilin Villmanstrandiin ja lähtee suoraan louhintahommiin kalkkikaivoksen pohjille. Ei ole nykyajan nössöteineistä moiseen, sanon mie. Sitä vaan räppiä kuunnellaan päivät pitkät persvako vilkkuen ja mangutaan äidiltä lisää viikkorahaa, että pääsisi Mäkkärille kevytlimonaadia litkimään. That ain’t gonna keep them straight. Vitti.

Loppuun on varmaan aivan liian yllätyksetöntä kertoa mitä Tampereelle jäänyt 3/5 Mokomasta teki tummenevassa Mansen yössä. Menikö ne kenties baariin?

Parin tunnin heräilyn jälkeen orkesteri pysyi edelleen vaitonaisena totuttuun bussimatkamölinään verrattuna. Tokkurainen aamukooma tosin oli vaihtunut keskittyneeseen, hivenen hermostuneeseen hiljaisuuteen. Kaltaisemme orkesteri Tuskan päälavalla olisi takuulla vaativan yleisön suurennuslasin alla. Pienemmille lavoille oli kuitenkin sijoitettu sellaisia yhtyeitä, kuten The Haunted, Arch Enemy, Tarot… Oman latauksensa tilanteeseen antoin vielä YLE:n kuvausryhmä, joka pyörisi kameroineen lavalla koko keikan. Miten helvetissä me tämmöiseen yhtäkkiä jouduttiin?

Paikan päälle saavuttuamme olimme täysin hereillä. Totesimme festivaalin järjestelyjen olevan jälleen huippuluokkaa, joten saatoimme vetäytyä takahuoneeseen jännittämään. Tovin jouduimme huonetta kuitenkin odottamaan, kun siivoja oli vielä työn touhussa. “Sperman ja veren jynssääminen ottaa aikansa”, tyttö naureskeli tilannetta. Naurahdimme harvinaisen väkinäisesti takaisin ja toivomme hiljaa mielessämme, että heitto oli huumoria. Emme uskaltaneet kysyä.

Itse keikka sujui paremmin kuin uskalsimme odottaa. Soundcheckissä jalkapallokentän kokoiselta tuntunut lava tuntui keikalla yllättävän sopivalta. Kerrankin oli tilaa temmeltää. Myös väkimäärä yllätti positiivisesti. Krapula ei ollut estänyt valtaosaa loppuunmyydyn festivaalin yleisöstä saapumasta ajoissa paikalle tähtihetkeämme todistamaan. Ainut vastoinkäyminen tuli allekirjoittaneen kohdalle, kun ilmeisesti show-savun, viiman (ei näppäilyvirhettä) ja rasituksen yhdistelmän vei äänen neljännessä biisissä. Eivät irronneet stemmat, kuten parhaana päivänä, mikä vitutti keikan jälkeen noin viisi minuuttia.

Vitutus todellakin katosi salamannopeasti ja loppufestari vietettiin hyvästä musiikista, erinomaisesta tunnelmasta, seurasta ja juomista nauttien. Tuska on hieno juhla.

Edessä oli kaikkien aikojen keikkareissu. Neljän vuoden jälkeen tekisimme paluun Ilosaarirockiin nousemalla Töminä-klubin lavalle. Seuraavana päivänä taas piti toteutua pikkupojan unelma Tuska-festivaalin valtavalla päälavalla tuhansien nyrkkien halkoessa ilmaa. Odotukset olivat siis pilvissä, kuten äijien soittointokin kolmen viikon kesälomatauon jälkeen. Hieman hyvin levännyttä, terveen hyvääntuulista joukkiotamme askarrutti, ettei vaan taukoa edeltänyt napakka soittovireemme olisi kaikonnut mökkireissujen, remonttihommien ja etelän aurinkon alla nautittujen cervezojen mukana.

Yleismiehet Javanainen ja Santtu sekä Miksaaja Aaltonen liittyivät remmiin varmistamaan, että puitteet olisivat soittajalle kunnossa ja että paskat jutut eivät varmasti loppuisi kesken. Kuskin rooli napannut Javanainen ohjasti Moko-mobiilin ja vielä kesälomatunnelmissa myhäilevän seurueen Joensuun laulurinteelle. Paikan päällä totesimme nihkeän sään ja väkimäärän, ja ajattelimme keikan toimivan hyvänä palautustreeninä Tuska-vetoa varten. Yleismiehemme saivat line-checkissä tähtihetkensä, kun herrat soittivat March of the S.O.D.ia mylvivän yleisön edessä. Kiitos mylvinnän, myös soittajat ymmärsivät vihdoin saapuneensa esiintymään – verenkiertoon erittyi säästelemätön satsi adrenaliinia. Lavalle astellessamme totesimme paikan täyttyneen varsin kiitettävästi ja Jannen kapulaniskujen jälkeen muistikuvat ovatkin sitten hataria. Me olimme tulessa. Te olitte tulessa. Kiitos.

Lyhyen selkääntaputtelun ja -puukottelun jälkeen pakkasimme kamat ja aloimme reissun vaiheen, jossa otettaisiin miehestä mittaa. Kolmen tunnin matka ahtaassa bussissa Joutsenoon, jossa kahden tunnit nokkaunet, äijät hereille ja keula kohti Helsinkiä. Aamulla kesäloman tuoma pirteys ja hyväntuulisuus olivat kuin muisto edellisestä tai sitä edellisestä elämästä.