MOKOMA.COM

Aamulla olikin sitten nero olo. Itse heräsin vasta aamupala-ajan jälkeen, mutta sekään ei haitannut, sillä respan tytöt tekivät pommiin nukkuneelle rokkarille sämpylät matkaan. Eihän sitä nyt nälkäistä kaveria saa pistää tien päälle! Vielä pikaiset aamusaunat ja sitten nokka kohti Euraa, jossa seuraavan yön majoituksemme oli. Raumalle ja keikkapaikalle siitä on vielä matkaa liki 40 kilometria, mutta siksihän meillä on Mänttibussi.

Rauman back stage -cateringistä voisi avautua vaikka kuinka paljon, mutta todettakoon vain, että se on helvetin hyvä. Pöydät notkuivat toinen toistaan herkullisimmista eineistä ja kalja virtasi vapaana. Harmi vaan, että niistä pääsivät nauttimaan toden teolla vain vip-vieraat, nuo 7 Päivää lehdestä “tutut” julkinaamat. Rokkarit nimittäin ovat festareilla töissä, ja tällä kertaa työt alkoivat vasta 2.15. Siinä ei voi juurikaan mässäillä, sillä soitto ei kulje jos maha ja pää ovat täynnä.

Juhannus-lämppärien sarja sai Raumalla jatkoa Yö-orkesterista. Ihan lupaavalta vaikuttava bändi tämäkin. Erityisesti kappaleessa Rakkaus on lumivalkoinen tuntuisi olevan jonkunlaista potentiaalia, jopa ihan radiosoittoon asti.

Oma keikkamme oli hyvä ja täpötäysi tanssilavallinen yleisöä liekehti pienistä teknisistä ongelmista huolimatta. Vaikka niskoihin sattui ja naama oli kipeä, ei meitä tarvinnut motivoida keikkaa varten. Erityisesti Hygellä oli lentokeli. Parin kylmässä soitetun ulkolavakeikan jälkeen rumpalimme pääsi trooppisissa oloissa sellaiseen suoritustasoon, että kitaristeilla oli todellisia haasteita pysyä Meister von Hyggen kahdeksasosien tahdissa.

Keikan jälkeen kävimme vielä nokkimassa cateringin muruset, ja rupesimme valmistelemaan 40 kilometrin siirtymistä Euraan ja hotelliimme. Allekirjoittanut ja Santtu kehittivät sponsorijuomien kumoamisen ohessa kuitenkin kollektiivin suunnitelmista poikkeavan nerokkaan vip-suunnitelman: vip-teltassa mainostetuille vip-jatkoille on lähdettävä. Nythän olisi hieno tilaisuus päästä näkemään mitä hotellin vip-sviitin vip-saunaosatolla oikeasti tapahtuu. No ei muuta kun turistikamerat hollille, saunareppu selkään ja luksus-BMW:n nahkasohvalle piereskelemään. Vielä Kwanin Zildjan seurueineen kyytiin ja menoksi.

Perille päästyämme siirrymme tomerasti hotellin aulaan ja ilmoitamme asiamme. Kello on puoli viisi, ja respan setä on ihmeissään. Hän toteaa päätään pyöritellen, että a) heille ei ole ilmoitettu mitään, b) heillä ei ole edes mitään sviittejä ja c) hotellin saunakin on ollut kylmänä jo 3 tuntia. No voi helvetti, taas on hippiä jymäytetty. Respan setä näyttää vielä hotellin vierasluettelon(!), jossa onkin tv:stä tuttuja nimiä mielenkiintoisissa huonejärjestyksissä. Mutta miksi en tunne ketään? Ystäväkirjastani ei löytynyt ketään silmäätekevää kelle soittaa, joten ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Pikainen soitto jo Euraan matkalla olevaan Mänttibussiin ja pojat suostuvatkin hakemaan urpot Rauman öisiltä kaduilta kuljeksimasta. Parempi häntä kopien välissä, kun sen joka toisen kuoppaa kaivaa, sano.

Bussista löytyi joukko ymmärtävästi hymyileviä ystäviä. Ajatus kirkastui hetkeksi, ja mieleen juolahti, että nämä jätkäthän ovat juuri ne vip-ihmiset joiden seuraa kaipasin eniten. Niissä tunnelmissa oli hyvä poikkaista filmi.

Herätys, kello on jo 12, joten eiköhän mennä taas. Äijät pihalle ja meikkipussit auton tavaratilaan.

Viimeisetkin rähmät karisivat silmistä kun joku nippanappa parikymppinen hurjapää kaahasi mökkialueen parkkipaikkaa kohti karvanopat heiluen. Kaasujalkaa ei keventänyt edes se, että parkkipaikalla seisoi hämmentyneenä vajaa kymmenkunta Mokoma-crewiläistä ihmetellen että nytkö kuollaan? Saimme nippa nappa väistettyä teini-Golfin käsijarrukäännöksen lennättämän kurasateen, ja totesimme tuon oman elämänsä Markku Alenin pysähtyneen n. 10 sentin päähän keikkabussimme avonaisena töröttävästä ovesta. Ruosteen customoimasta Golfista purkautuu ajosuoritukseensa silminnähden tyytyväinen kuski, hänen likisammunut sidekick-kaverinsa, ja kollien teini-ikäiset tyttöystävät. Niinpä tietenkin, hieno meininki. Nyt ei käynyt mitään, mutta poikienkin juhannussuunnitelmiin olisi tullut muutos, jos bussimme ovi olisi taittunut Golfin konepellille. Ajatus siitä, että seuraavat 1000 kilometriä ajetaan ilman ovea, olisi saanut keskimitaltaan 185-senttisen crewimme hieman “hermostumaan”. No, se siitä. Pojat on todellakin poikia.

Nummijärvelle päästyämme tsekkasimme itsemme Kauhajoen Krouviin, ja siitä sitten kohti festarialuetta. Tunnelma alkoi nousta. Seuraavaksi soittaisi Morbid Angel. Allekirjoittanut, kuten muut mokomalaiset, ei ole orkesterin suuri fani, mutta kommando-Sandovalin ja kumppanien toimintaa oli kyllä hauska katsoa. Siellä ne äijät veti nahkahousut vinkuen toinen toistaan sekopäisemmältä kuulostavia riffejä. Tuli taas todistettua yhden nuoruusvuosien legendan keikka, mikä ei ollut yhtään paskempi homma. Yleisölllä tuntui olevan hauskaa, ja kaikista hauskinta oli Swallow The Sunin rumpalinakin kunnostaununeella Pasi “Spede” Pasasella, joka katkoi keikan tiimellyksessä muutaman kylkiluun. Tämä ei tuntunut miehen menoa haittaavan. Ensiaputeltasta saadut ohjeet “koita nyt olla juomatta viinaa” olivat olleet ilmeisesti liian hankalia käsittää, sillä onhan sentään Juhannus ja kaikkea. Heh. Pikaista paranemista vaan sinne STS:n suuntaan.

Nummirockissa bändipaitojen myynti oli järjestetty siten, että päälavan miksauskopin taakse oli tuotu jalkapallomaali. “Sinne voi mennä myymään”, kuuluivat ohjeet.. No ei siinä mitään, paitalaatikot kainaloon, Longplayn Kimmo toiseen ja myyntihommiin. Lähes koko orkesterimme oli kerääntynyt paitatiskille aikaa tappamaan. Ilmeisesti sana mokomalaisten paikallaolosta alkoi kiiriä festarialueella, ja paitamyyntitilaisuudesta tulikin spontaani fanitapaaminen! Jengiä riitti, nimmareita kirjoiteltiin ja yllättävän monet Ruhtinaan kannetkin löytyivät nimikirjoituksia varten. Jengillä tuntui olevan hauskaa, ja niin oli meilläkin. Myyntitiskin hittituotteeksi muodostui uusi “Naama-paita”, jonka kylkiäisenä lahjoitettiin myös YleXin ja kumppaneiden sponsoroima kesäkumi. Myyntilauseena oli tietenkin että “saat tästä kortongin kaupan päälle, kun tuon paidan kanssa saattaa olla vienti aika hurjaa”. Heh.

Stratovariuksen lämmitettyä Nummirockin yleisöä alkoi Hamara-lavalla sellainen meininki, että oksat pois. Soittoaikamme oli monessakin mielessä optimaalinen 00.00, ja sopivan nousuhumalaista yleisöä oli paikalla niin paljon kun lavan läheisyyteen vaan järkevästi mahtui. Riemuksemme saatoimme todeta, että porukka tuntui olevan mukana paremmin kun koskaan aikaisemmin. Soitimme tunnin setin ja heilutimme tukkaa niin paljon kuin jaksoimme. Yleisö palkitsi meidät encore-taputuksilla ja vedimme vielä Takatalven. Sen alussa olleen yleisön huudatuksen aikana allekirjoittaneella meinasi mennä paskat housuun ja nousta kusi päähän. Tunnelma oli ihan kun jonkun oikean bändin keikalla!

Soitimme encoren ja poistuimme lavalta, koska järjestäjien asettama soittoaikamme oli tullut täyteen, ja Lordikin jo aloitteli omaa keikkaansa. Tämä ei kuitenkaan fanaattiselle yleisöllemme riittänyt vaan kannustushuudot jäivät kaikumaan Nummijärven rantaan. Viimeiset taputtajat väsyivät vasta noin tunti keikan jälkeen! Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tunnelma oli katossa ja ylilyönnin merkit ilmassa. Saikkonen ja Hämäläinen jatkoivat yleisön palvelemista vielä kaljateltan karaokessa esittämällä hieman vinksahtaneen version Taiskan tutuksi tekemästä Mombasa-kappaleesta. Show-miehiä loppuun asti. Sitten olikin aika siirtyä leirintäalueelle hassuttelemaan ja sieltä Kauhajoen Krouviin saunaan.