MOKOMA.COM

Palasimme Tampereella suunnittelemattomalta keikkatauolta. Markon sairausloman takia jouduttiin perumaan kolme keikkaa, mikä triplasi ukkojen kunnosta johtuvien peruutusten lukumäärän. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tauko oli paikallaan Markon lisäksi ainakin allekirjoittaneelle, todennäköisesti koko porukalle. Sen verran sitkeästi olivat pöpöt nakertaneet sotureiden selkärankaa, että muutaman viikon huili tuntui alkujärkytyksestä selviydyttyämme ihan tervetulleelta ajatukselta.

Taukoakin tervetulleempi oli kuitenkin ajatus tauon päättymisestä. Muutama viikko lepoa teki hyvää ruumiille, mutta keikkakautta elävälle sielulle aika tuntui pitkältä. Huili päättyi juhlallisesti Tampereen Pakkahuoneen Easter Master -tapahtumassa, jonka pääesiintyjäksi meidät oli tilattu. Jännittävää. Ensimmäistä kertaa saisimme pystyttää rummut ihan rumpulavalle, eikä laulajan tontille. Suuri sali ja kohtuullisen hintavat festariliput saivat mielessä myös aikaan iän ikuisen etukäteistutinan tyhjästä salista. Sen verran jännitystä oli ilmassa, että Helsingin osasto kävi ennen keikkaa treenikämpällä kesken keikkakauden. Ennenkuulumatonta.

Soundcheckissä pääsimme tyhjän salin pelosta, kun meille kerrottiin ennakolippuja myydyn 800 kappaletta. Huikea määrä. Saimme siis keskittyä mahdollisimman hyvän lavasetupin rakenteluun ja soiton verryttelyyn.

Viihdyimme soundcheckissä lähes kymmenen biisin verran, minkä jälkeen totesimme kaiken täydelliseksi. Ruokailu jäi rutiineista kuitenkin tällä erää väliin, sillä viime tipassa järjestetty nimmarikeikka Swamp Musicissa alkaisi muutaman minuutin kuluttua. Ei muuta kuin leipä huulessa kohti levykauppaa ja raapustelemaan.

Tällä kertaa selvisimme nimmaroinnista vartissa, joten ukot saattoivat hajaantua päivällisen kautta unten maille.

Makoisista unista toettuani suuntasin Pakkahuoneelle, jossa Amoral oli juuri aloittanut settinsä. Jännitti niin perkeleesti, että en uskaltanut poistua takahuoneesta lainkaan yleisön puolelle. En, vaikka sekä Ajattara että Amoral olisi ollut mukava nähdä pitkästä aikaa. Vietin äijien keikat tiivisti bäkkärillä kieliä vaihtaessa ja hermostuksissani skaaloja sahatessa.

Marko rakenteli sellaisen settilistan, että katsoin pärjääväni neljää viimeistä biisiä lukuun ottamatta ns. alavirekitarallani. Niinpä vaihdoin kielet ja varmistin molempien alavirekitaroiden kunnon viimeisen päälle. Loppukeikan roiskisin D-vire -kitaroilla kyllä vanhoilla kielilläkin.

Juuri ennen keikkaa salista kuului tuttu mylvintä, joka aina vain saa aikaan adrenaliinimyrskyn. Tällä kertaa myös yleisöstä huokui jokin ylimääräinen selittämätön eläinenergia, jonka ainakin itsessäni tunsin jo ennen vetoa.

Mitä isompi lava, sitä pienempi meininki. Astelimme siis lauteille ilman minkäänlaista alkunauhaa. Lähdimme liikkeelle mutkattomasti Valapatolla, jonka jälkeen setti eteni kohtuullisen tuttuja polkuja. Varsinkaan keikkatauon jälkeen ei tunnu hyvältä rakentaa täysin miinoitettua settiä, kun perusasioihinkin joutuu keskittymään. Mieli sydäntä syyttää sentään oli setissä, mikä olikin mahtipontisuudessaan toimivan oloinen veto näin suurelle areenalle.

Perusasiat olivat kuitenkin kunnossa ja keikka kulki hurmoksessa. Lavasoundi oli edelleen täydellinen, ja yleisö purki energiaansa meihin ja päinvastoin. Tuo energia on enemmän kuin tervetullutta etenkin setin puolivälin jälkeen, kun äijien kestävyys laitetaan koetukselle. Hyvin äijät lopulta kestivätkin, myös Markon ääni.

Huonommin sen sijaan kesti drop-D -vireisen kitarani kielet, jotka jätin vaihtamatta ennen keikkaa. Punaisen kukon ensimmäiseen säkeistöön mennessä d-kieli oli mennyttä. Varakitaran G-kieli taas venähti heti perään E:hen. Puhtaaseen, mutta väärään nuottiin venähtävä kieli on muuten hankalasti hahmotettava asia varsinkin keikan loppupuolen höyryissä. Viritin kielen takaisin oikeaan nuottiinsa, jossa se kestikin siihen asti, kunnes G:tä tarvittiin, eli Hiljaisuuden julistajan soolossa. Hermothan siinä meni. Ei kuitenkaan niin, että Viper-parka olisi lähtenyt jo kolmannelle lennolleen. Pari kieltä jouduin kuitenkin riuhtomaan irti, jotta oppii.

Parien encoreiden jälkeen olo oli helpottunut. Tämä keikka oli taatusti paras Pakkahuoneen vedoistamme. Yleisö näytti viihtyvän niin pitissä kuin sen ulkopuolellakin. Kiitos.

Jotta tilanteen juhlallisuus saataisiin sadanteen potenssiin, kutsuimme hiet pyyhittyämme levy-yhtiön siat paikalle ja jaoimme toisillemme kultalevyt Mäntit tien päällä -dvd:stä. Quite festival, sanoisi Saksan Janne.

Edellisen illan juhlinta onnistui siinä määrin hyvin, että aamu alkoi kiertueen ensimmäisellä oikealla krapulalla. Miitrin kanssa aamuviideltä nautittu pizza-ateria ei maistunut erityisen hyvältä yölläkään, mutta vielä pahemmalta se maistui myöhemmin aamulla yläkautta poistuessaan. No, kai tämä kuuluu asiaan.

Lammi on aiemmin tullut tutuksi mainion Pellavarockin kotipaikkana. Klubikeikka reilun 5000 asukkaan kunnassa kuulosti kuitenkin ennakkoon aika eksoottiselta idealta.

Perillä totesimme paikan kaikuisan akustiikan, johon toivoimme parannusta, kunhan yleisö saapuisi paikalle. Erinomaiseksi havaitsimme takahuonetilat ja emännöinnin. Ei meiltä mitään puuttunut. Valittamista ei ollut myöskään illan muissa bändeissä. Harmi että ennen omaa keikkaa ei kykene keskittymään minkään muun yhtyeen keikkaan, ei edes Calliston ja Swallow the Sunin.

Soittoaikojen takia aikaa jäi tapettavaksi yllin kyllin. Pelasimme Pleikkarilla Buzz! -musiikkivisailua niin pitkään, että mestari oli selvillä ja bussin akku tyhjä. Tero oli voittamaton ja vei viimeisen pelin noin 4000 pisteen marginaalilla. Me muut olimme vain surkeita statisteja. Ei auttanut edes Santun Vetyposse-jäsenyys. Ilmeisesti Teron kokemus Ruotsinlaivojen äänihommista on tuonut miehelle noin laajan viihdemusiikillisen yleissivistyksen. Tai sitten se on vaan vähän fiksumpi kuin muut. Perkele, se on revanssin paikka ensi viikonloppuna!

Oma keikkamme käynnistyi eilisen tapaan Valapatolla. Lavasoundi oli nyt likimain täydellinen. “Läski demppaa”, kuten ammattilaiset sanovat.

Keikka eteni hyvätuulisesti ja intiimisti. Varsinaista lavaa ei paikassa ole, joten ihmiset tapittivat esitystämme metrin päästä ja samalta korkeudelta. Tuollainen tilanne luo hyvän intensiteetin, jos vain yleisö malttaa pysyä permannon puolella. Tällä kertaa malttoivat, hyvä niin.

Soitto tuntui kulkevan mainiosti, ja hyvin kesti myös Markon ääni. Settiä oli muutettu hivenen eilisestä kuten aina teemme. Rakennamme biisilistan joka ilta uudelleen puhtaalle paperille. Muutokset tuntuivat toimivan, vaikka Miitri hiukan ihmettelikin pitkäksi venyneitä biisin välejä. Tunnelma kieltämättä oli leppoisa ja jollain tavalla kiireetön – mutta ainoastaan biisien väleissä.

Encore-kulttuuri on hiukan hassua tämmöisissä paikoissa, joissa ei pääse välillä takahuoneeseen huilaamaan. Tällä kertaa menimme varsinaisen setin loputtua hetkeksi piiloon kitarakaapin taakse. Eikä sinne oikeasti edes mahtunut kuin Hyge.

Meillä oli hauskaa. Moitittavaa keksimme ainoastaan soittoajasta. Vasta puoli kahdelta kun pääsee soiton aloittamaan, niin sisäinen kello on taas muutaman päivän Amerikan ajassa. No, onpahan rauhallista aikaa vaikkapa päiväkirjan kirjoittamiseen.

Kestääkö tajunta -kiertue on kääntyi Kouvolassa ehtoopuolelleen. Kyseessä oli kuukauden sisään 12:s keikka, mikä näkyi mäntistön naamoissa kuitenkin vain kevyenä turvotuksena ja mustina silmänalusina. Tajunta on kestänyt yllättävän hyvin. Keikkabussissa vallitseva tunnelma on ehkä paras koskaan, tuoksu sen sijaan on entisellään.

Porukan pääjoukko saapui suotta parjattuun Kouvolaan Helsingistä Teron ohjastamalla Suur-Mänttibussilla. Itse ajelin taiteen raskauttamien Miitrin ja Hyrden kanssa Imatralta, jossa käväisin mm. kuuntelemassa uutta Stam1na-materiaalia. En tiedä mikä minuun osui, mutta hyvältä se tuntui.

Ennen keikkaa meihin iski uudistumistarve. Olihan rundilla edetty jo puoliväliin. Siirsimme illan biisilistassa kaikki aiemmat keikat aloittaneen Lujaa tekoa -kappaleen myöhemmäksi ja päätimme kokeilla KLK:n avausraita Valapattoa myös keikan alkusoitoksi. Pieni askel meille, vielä pienempi ihmiskunnalle.

Kouvolan Rivierassa oli käyty tätä ennen pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla Marko talloi lasinsiruja samalla, kun yleisömassa vyöryi lavalle. Toisella kerralla runsas kourallinen ihmisiä nojaili mellakka-aitaan. Nyt mellakka-aita oli jälleen tuotu paikalle, ja tällä kertaa ihan syystä.

Aloitimme soiton puoliltaöin. Saliin oli ahtautunut yli 300 silmäparia, joista innokkaimmat järjestivät järjestysmiehille varsin hikisen iltapuhteen. Mellakka-aidan näköinen viritelmä paljastui väkijoukon paineessa ainoastaan mellakka-aidan näköiseksi viritelmäksi. Sen liitokset ratkesivat jo ensimmäisen biisin aikana. Loppukeikka menikin sitten järjestysmiehiltä aidan tukipaaluina. Hikisen näköistä hommaa.

Hikinen oli myös Rivieran ilmanala. Happi meinasi taas loppua ihan väkisin, vaikka koreografiat karsiutuivatkin minimiin pienellä lavalla. Liekö sitten hapenpuutetta ollut sekin, että Markolta meinasi pettää ääni ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Laulumonitorointi piti nostaa keikan kuluessa niin lujalle, että Kuisma kertoi myöhemmin tasapainoaistinsa häiriintyneen äänenpaineesta. Tervettä touhua.

Yleisön apinaraivosta sai kuitenkin niin paljon voimaa, että setti saatiin tahkottua kunnialla loppuun. Liskon lämpötilan säätelyllä varustettu Hyge soitti mainion keikan turkkilaisen saunan oloisessa tilassa.

Muutaman encoren jälkeen oli ilo kiittää yleisöä ja vetäytyä Rivieran uusittuun takahuonetilaan, joka on vertaansa vailla. Sauna oli lämmitetty meitä varten ja oluthanasta virtasi sitä itseään. Ei muuta kuin Hyrde ja Viikatteen Kaarle joukon jatkoksi ja löylyihin. Illan vaiettuna tarkoituksena oli hiukan juhlia Stam1nan levyn äänitysten loppusuoran alkua (aivan riittävän hyvä syy).