Palasimme Tampereella suunnittelemattomalta keikkatauolta. Markon sairausloman takia jouduttiin perumaan kolme keikkaa, mikä triplasi ukkojen kunnosta johtuvien peruutusten lukumäärän. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tauko oli paikallaan Markon lisäksi ainakin allekirjoittaneelle, todennäköisesti koko porukalle. Sen verran sitkeästi olivat pöpöt nakertaneet sotureiden selkärankaa, että muutaman viikon huili tuntui alkujärkytyksestä selviydyttyämme ihan tervetulleelta ajatukselta.
Taukoakin tervetulleempi oli kuitenkin ajatus tauon päättymisestä. Muutama viikko lepoa teki hyvää ruumiille, mutta keikkakautta elävälle sielulle aika tuntui pitkältä. Huili päättyi juhlallisesti Tampereen Pakkahuoneen Easter Master -tapahtumassa, jonka pääesiintyjäksi meidät oli tilattu. Jännittävää. Ensimmäistä kertaa saisimme pystyttää rummut ihan rumpulavalle, eikä laulajan tontille. Suuri sali ja kohtuullisen hintavat festariliput saivat mielessä myös aikaan iän ikuisen etukäteistutinan tyhjästä salista. Sen verran jännitystä oli ilmassa, että Helsingin osasto kävi ennen keikkaa treenikämpällä kesken keikkakauden. Ennenkuulumatonta.
Soundcheckissä pääsimme tyhjän salin pelosta, kun meille kerrottiin ennakolippuja myydyn 800 kappaletta. Huikea määrä. Saimme siis keskittyä mahdollisimman hyvän lavasetupin rakenteluun ja soiton verryttelyyn.
Viihdyimme soundcheckissä lähes kymmenen biisin verran, minkä jälkeen totesimme kaiken täydelliseksi. Ruokailu jäi rutiineista kuitenkin tällä erää väliin, sillä viime tipassa järjestetty nimmarikeikka Swamp Musicissa alkaisi muutaman minuutin kuluttua. Ei muuta kuin leipä huulessa kohti levykauppaa ja raapustelemaan.
Tällä kertaa selvisimme nimmaroinnista vartissa, joten ukot saattoivat hajaantua päivällisen kautta unten maille.
Makoisista unista toettuani suuntasin Pakkahuoneelle, jossa Amoral oli juuri aloittanut settinsä. Jännitti niin perkeleesti, että en uskaltanut poistua takahuoneesta lainkaan yleisön puolelle. En, vaikka sekä Ajattara että Amoral olisi ollut mukava nähdä pitkästä aikaa. Vietin äijien keikat tiivisti bäkkärillä kieliä vaihtaessa ja hermostuksissani skaaloja sahatessa.
Marko rakenteli sellaisen settilistan, että katsoin pärjääväni neljää viimeistä biisiä lukuun ottamatta ns. alavirekitarallani. Niinpä vaihdoin kielet ja varmistin molempien alavirekitaroiden kunnon viimeisen päälle. Loppukeikan roiskisin D-vire -kitaroilla kyllä vanhoilla kielilläkin.
Juuri ennen keikkaa salista kuului tuttu mylvintä, joka aina vain saa aikaan adrenaliinimyrskyn. Tällä kertaa myös yleisöstä huokui jokin ylimääräinen selittämätön eläinenergia, jonka ainakin itsessäni tunsin jo ennen vetoa.
Mitä isompi lava, sitä pienempi meininki. Astelimme siis lauteille ilman minkäänlaista alkunauhaa. Lähdimme liikkeelle mutkattomasti Valapatolla, jonka jälkeen setti eteni kohtuullisen tuttuja polkuja. Varsinkaan keikkatauon jälkeen ei tunnu hyvältä rakentaa täysin miinoitettua settiä, kun perusasioihinkin joutuu keskittymään. Mieli sydäntä syyttää sentään oli setissä, mikä olikin mahtipontisuudessaan toimivan oloinen veto näin suurelle areenalle.
Perusasiat olivat kuitenkin kunnossa ja keikka kulki hurmoksessa. Lavasoundi oli edelleen täydellinen, ja yleisö purki energiaansa meihin ja päinvastoin. Tuo energia on enemmän kuin tervetullutta etenkin setin puolivälin jälkeen, kun äijien kestävyys laitetaan koetukselle. Hyvin äijät lopulta kestivätkin, myös Markon ääni.
Huonommin sen sijaan kesti drop-D -vireisen kitarani kielet, jotka jätin vaihtamatta ennen keikkaa. Punaisen kukon ensimmäiseen säkeistöön mennessä d-kieli oli mennyttä. Varakitaran G-kieli taas venähti heti perään E:hen. Puhtaaseen, mutta väärään nuottiin venähtävä kieli on muuten hankalasti hahmotettava asia varsinkin keikan loppupuolen höyryissä. Viritin kielen takaisin oikeaan nuottiinsa, jossa se kestikin siihen asti, kunnes G:tä tarvittiin, eli Hiljaisuuden julistajan soolossa. Hermothan siinä meni. Ei kuitenkaan niin, että Viper-parka olisi lähtenyt jo kolmannelle lennolleen. Pari kieltä jouduin kuitenkin riuhtomaan irti, jotta oppii.
Parien encoreiden jälkeen olo oli helpottunut. Tämä keikka oli taatusti paras Pakkahuoneen vedoistamme. Yleisö näytti viihtyvän niin pitissä kuin sen ulkopuolellakin. Kiitos.
Jotta tilanteen juhlallisuus saataisiin sadanteen potenssiin, kutsuimme hiet pyyhittyämme levy-yhtiön siat paikalle ja jaoimme toisillemme kultalevyt Mäntit tien päällä -dvd:stä. Quite festival, sanoisi Saksan Janne.
Jätä kommentti