MOKOMA.COM

Kesän ainoa vapaan viikonlopun jälkeen oli mukavaa palata jälleen korttirinkiin ja kitaran varteen. Saavuin kesämökin rauhasta kotikaupunkiin Tampereelle, jossa Tammerfestejä oli bailattu jo pari päivää. Ulkopaikkakuntalaisia odotellessa päätimme viettää Marskin kanssa kiireetöntä laatuaikaa kahvittelun ja Kärtsyn terassikeikan merkeissä. Joutilaisuus on hyve.

Illalla koittaisi vuoden viides esiintymisemme Tampereella – aikamoinen määrä Mokomaa tämän kokoiseen kaupunkiin. Yleisökatoa emme kuitenkaan osanneet pelätä, sillä kattauksessa oli mukana myös kuumaakin kuumempi Diablo sekä Klubin puolella Swallow the Sun.

Jotta viides keikka tarjoaisi jotain uutta sekä meille että etenkin yleisölle, lisäsimme settiin pari harvoin esitettyä numeroa. Sirppi nostettiin mukaan Viides vuodenaika –ep:n tuoreen kultauksen kunniaksi ja dvd:ltä tuttu Uusi Aatami, uusi Eeva ihan muuten vaan. Kertaalleen ehdimme biisit lyhyeksi jääneessä sound checkissä veivata. Pysyisipähän dementia loitolla tänäkin iltana.

Jotta momentum saataisiin rakennettua tauon jälkeen, lähes koko ryhmä pysyi tiiviisti kasassa keikkaan asti saman pöydän ääressä ulkoilmassa. Treenaamaan emme ehtineet, joten palauttelu täytyi tehdä mielikuvaharjoittelun avulla.

Lämmin päivä nosti tuttuun tyyliin myös Pakkahuoneen lämpöasteet saunamaisiin lukemiin. Löylyä löi Diablo sekä 1500 lipunostajaa.

Huolellisen nestetankkauksen (ei alkoholia) jälkeen nousimme hoitamaan illan leiviskäämme hyvissä tunnelmissa. Porukka tuntui nauttivan toimituksestamme – tunne oli molemminpuolinen. Setin erikoisuudet vedettiin kieli keskellä suuta läpi liki kunnialla, mutta eiköhän nuo erikoisuudet jää jatkossakin erikoistilanteisiin.

Diablo joutui lähtemään keikan jälkeen ajelemaan kohti Joensuuta ja Ilosaarirockia. Meillä oli sama osoite, mutta soittoaikamme koittaisi vasta 12 tuntia Diablon jälkeen. Näin ollen porukallemme avautui mahdollisuus valinnoista riippuen hyviin yöuniin tai univelan kasvattamiseen. Molempia ratkaisuja nähtiin.

Lähdimme aamulla taittamaan matkaa Porista Kauhajoen Nummijärven legendaariseen Nummirockiin vain desibelipalautteesta tietoisina. Odottamaton palaute huonosta käytöksestä tippui meiliin fiiliksiä pilaamaan vasta päiviä myöhemmin. Päällimmäisenä soittajain mielessä oli edellisillan itsensä ylittäminen lavalla. Olimme ylpeitä yhtyeestämme ja toisistamme.

RMJ:hin ajellessa meillä saattoi olla perusteettomia odotuksia, mutta Nummirockiin mennessä tiesimme tasan tarkkaan mitä odottaa. Olo oli kuin kotiin ajellessa: tutut kasvot toivottamassa tervetulleiksi ja tuttuja kotiruokia tarjoilemassa. Tässä umpihevareiden juhannusjuhlassa on aina ollut perkeleellisen hauskaa niin keikalla kuin after skissäkin. Olkoonkin, että festarin keskustelupalstalta on saanut lukea aina vain painokkaampaa kitinää yhtyeemme jokavuotisesta mukanaolosta.

Ymmärrämme toki näitä ihmisiä. Olemme itsekin olleet nuoria ja intomielisiä mutta nyt myös keski-ikäistyviä ja intomielisiä. Jo kahtena vuotena olemme myös ilmaisseet myyjällemme, että Nummirockin keikka voidaan meidän puolesta aivan hyvin jättää väliin toiston välttämiseksi. Mutta aina ovat taustalla kaupat syntyneet ja jengikin meidät keikalta löytänyt kaikesta narinasta huolimatta. Mukavaltahan tuo tietysti meistä tuntuu.

Esiinnyimme iltapäivästä Kiukaan jälkeen päälavalla hiukan krapulaisen oloiselle mutta kohtuullisen runsalukuiselle ryhmälle. Soitto kulki mukavasti ja kroppakin vertyi keikan edetessä vain 14 tuntia sitten päättyneestä RMJ-vedosta. Setti vanheni “omien” parissa leppoisan tuttavallisissa tunnelmissa. Krapulapitti pyörähteli letkeästi ja nähtiinpä yleisössä letkajenkan poikanenkin.

Takatalvikin tärähti onnistuneen keikan loppuun. Marko päätti uusia säkeistöjen lauluja lausumalla tekstin runona, mutta eihän se raukka muistanut enää sanoja, kun rytmi hävisi muistia tukemasta. Häikäisevää.

Koska soitto oli ohi niin aikaisin, jouduimme jättämään Nummirockissa hengailun ja perinteisen karaoke-vedon valitettavasti väliin. Ehkäpä vielä joskus.

Yhtä kaikki, kotimatkalla toistelimme toisillemme Stam1na-Kaikan meille viime vuonna juhannusaamupäivästä lähettämää tekstiviestiä: “PARAS JUHANNUR IKINÄ. MDIKÄ POLTTAA TÖKÖI ASTIAN PIHALLA”

Kiitos.

Ensimmäinen pelikenttä löytyi mistäs muualta kuin autokaupan pihalta. Ennen kuin ensimmäinen harhasyöttö laittaisi kärryjen jälleenmyyntiarvot uusiksi katsoimme kuitenkin aiheelliseksi jatkaa matkaa kohti autuaampia pelikenttiä ja tutuksi luulemaamme RMJ-festivaalia. Rauman perinteinen juhannusjuhlahan oli käynyt läpi melkoisen muutoksen, kun sekä omistaja että sijainti oli muuttunut. Koska nimi oli kuitenkin edelleen sama, odotimme visiittiä huoltoasemien ravintoloita vältellen. RMJ:n takahuonetarjoilut olivat nimittäin aina olleet hulppeudessaan legendaariset.

Muutaman sadan kilsan ja usean potkupallotuokion jälkeen saavuimme Poriin. Suurella todennäköisyydellä vika oli meissä, mutta emme meinanneet löytää millään lavoille johtavaa porttia ja passipistettä, etenkin kun järjestäjän lähettämä karttakin oli hukassa. Navigaattorin lempeä naisääni opasti minkä pystyi ja johdatti meidät leirintäalueelle. Emme onnistuneet missään vaiheessa näkemään opasteita, vaikka epäilemättä niitä teiden varsissa oli. Tämmöistä se on rock-bändin suunnistaminen, ainakin meidän. Sokeat ja suuntavaistottomat löysivät kuitenkin lopulta järjestyshenkilön, joka osasi johdattaa seurueemme oikeaan osoitteeseen.

Tästä alkoikin episodi, jonka tulemme muistamaan Mokoman historian rankimpana kertasikailuna. Aiemmin kuuden vuoden ja liki 200 festarikeikan aikana emme ole saaneet järjestäjiltä muuta kuin positiivista palautetta, mutta seuraavien tapahtumien johdosta saimme jopa kirjallisen valituksen. Tämä siis meidän versiomme näistä dramaattisista tapahtumista.

Pysäköimme bussin tilapäisesti lähelle passikoppia, josta Tour Damager Hyrkäs lähti noutamaan passeja ja ajolupaa sekä kysymään stage managerin yhteystietoja, jotka Hyrkälä oli ilmeisesti onnistunut jättämään matkasta. Olisimme halunneet kysyä, josko bussiin olisi voinut ajaa lavan taakse, koska aikaa oli tapettavana tuntitolkulla. Passipisteen vastaava ei kuitenkaan stage managerin numeroa voinut antaa, koska hänellä ei sitä ollut. Tästä hölmistynyt Hyrkäs palasi bussille, minkä jälkeen seurasi hippiryhmille ominaista pyörimistä ja päättämättömyyttä seuraavista toimenpiteistä. Yleensä asiat ovat festareilla aina alkaneet järjestyä pikavauhtia, kun passipiste ja sen kaikentietävä henkilökunta on löytynyt.

Pyöriminen kuitenkin lakkasi, kun passipisteen vastaava tuli ilmoittamaan, että hän oli löytänyt stage managerin numeron oman passinsa kääntöpuolelta. Stage manageriin ei heti saatu yhteyttä, joten siirryimme odottelemaan viereiselle parkkipaikalle, jonne meidän olisi kuulemma pitänyt siirtyä välittömästi saavuttuamme. Ajokkimme vieressä päivystäneet järjestysmiehet eivät kuitenkaan olleet noteeranneet huonosti parkkeerattua bussiamme millään tavalla, joten emme myöskään tajunneet oleilevamme mahdollisimman huonossa paikassa. Hetken kuluttua stage manager soitti Hyrkälälle ja kutsui bussimme lavan taakse, jossa oli kuin olikin tilaa niin liikkuvalle kesämökillemme kuin pallopelillekin.

Sanomistahan tästä sikailusta tietenkin tuli, mutta palataan siihen lyhykäisesti myöhemmin.

Erikoisen sisääntulon lisäksi meininki oli muuttunut aiemmista vuosista mm. cateringin osalta: enää ei ollut tarjolla monenmoisia herkkuja viihtyisällä bäkkärikeitaalla, vaan kouluruokatyyppinen muonitus Ismo Alangon bäkkärikopin edustalla. Eikä siinä mitään. Mieluustihan työmaameiningillä syö, kunhan ei ole ensin rakentanut valtavia odotuksia unelmien juhannuslounaasta ja katsonut matkalla yhä enemmän hampurilaista muistuttavaa vierustoverin naamaa. Oma moka, puhtaasti. Vegaani-Markolle ei ollut lähtökohtaisesti tarjolla evästä, mutta järjestelypuolella touhunneet paitamyynnistäkin tuttu Vemmu ja kumppanit ottivat tilanteen hienosti haltuun ja loihtivat solistillekin murkinaa illan edetessä. Kiitokset siitä!

RMJ ei ole koskaan ollut konseptinsa puolesta meille se kotoisin festivaali, mutta niin hyvin järjestetyssä tapahtumassa on aina ollut mukava käydä. Kävimme nytkin turisteilemassa alueella, joka oli Raumanmeren kompaktia rantaa huomattavasti laajempi. Järjestäjien mukaan paikalla oli tuhansittain ihmisiä, mutta lentokenttämäisessä miljöössä tuo määrä hukkui jonnekin. Tai sitten jengi oli vielä teltoissaan huilimassa.

Totesimme kuitenkin kaiken tähän asti koetun perusteella, että tämä ei ole enää se RMJ, jossa olemme aiemmin käyneet. Niin monta asiaa oli toisin. Oli myös hiukan odottamatonta huomata ikävöivänsä sitä entistä RMJ:tä.

Entisessäkin RMJ:ssä ihmettelimme aina, mistä se porukka heviämme aina löytää kuuntelemaan. Uudessa RMJ:ssä pudotimme odotukset nollaan nähtyämme tyhjälle kentälle soittelevia alkuillan bändejä.

Emme antaneet oudon ilmapiirin hämätä, vaan ryhdyimme valmistautumaan keikkaan kevyeksi aiotulla potkupallopelillä, jonka piti katketa kolmesta maalista. Lopulta peli päättyi, kun numerot olivat 15-14 ja huonokuntoisemmat pelurit vetäytyivät voipuneina kentältä. Lopuksi vielä testasimme Kuisman rankkaritorjuntataidot, jotka erinomaisiksi todettiin. Kaverihan on täysin ohittamaton tai sitten ampujat paskoja. Sekä että, luulisin.

Sen kevyt kuntoilu sai aikaan, että mäntistön fysiikka oli jälleen täysin hereillä, kun keikan aika koitti. Myös mentaalipuolelle saatiin odottamatonta lisäpotkua, kun lavan edestä alkoi kuulua ainakin parituhatpäisen yleisön rytmikkäät Mokoma-huudot. Mistä helvetistä se ryhmä sinne taas ilmestyi, ihmettelimme.

Polkaisimme keikan raivolla käyntiin hämärtyvässä juhannusyössä. Olimme selvästi päättäneet tarjota näille ihmisille festarin parasta paskaa. Soitto kulki kohtuullisesti, mutta ei aivan lavameiningin veroisesti. Yleensä näillä on tapana hiukan syödä toisiaan. Tänään meininki oli eläimellinen, minkä myös yleisön ilmeistä olimme lukevinamme. Tiedä vaikka olisimme saaneet muutaman uuden ystävänkin. No, emme ainakaan menettäneet vanhoja. Luulisin näin.

Joka tapauksessa tunsimme poistuvamme lavalta voittajina. Yleisö oli saanut varmasti vähintään sen, mitä oli odottanut. Itse saimme selvästi enemmän kuin odotimme.

Keikan jälkeistä hybristä varjosti hiukan se, että Miitri ilmoitti vaisusti saaneensa “huudot” desibelitarkkailijalta – ensimmäistä kertaa ikinä. Miitri oli omien sanojensa ollut hiukan pulassa hänelle uuden digitiskin ja PA:n etufillien kiertojen kanssa, ja desibelirajan tarkkailu oli jäänyt kaikessa hässäkässä vähemmälle huomiolle. Jälkeenpäin aiheesta tuli pitkähkö kirjallinen valituskirjelmä, joka oli asiakohdiltaan aiheellinen. Desibelit todella olivat keskimäärin 99:ssä, kun niiden piti olla 95:ssä. Miitri sekä työnantajansa, eli Mokoma, pahoittelevat sattumusta. Pyrimme jatkossakin pitäytymään annetuissa meluraameissa.

Rikkomus ei kuitenkaan ollut tahallinen, eikä bändi ikipäivänä miksaajaansa moiseen kehottaisi, kuten kirjeeseen oli kirjoitettu.

Tällaisen käsityksen taustalla on ehkä ollut huono keskinäinen kommunikointi eri heimojen välillä ja tätä seuranneet väärinymmärrykset. Tästä on täytynyt olla kyse ainakin siinä, että saimme jälkikäteen keikkamyyjämme välityksellä A4-mittaisen värikkäästi kirjoitetun valituskirjelmän aiemmin kuvatusta passinhakutilanteesta. Kirjeen mukaan kaikkien muiden bändien kohdalla homma oli ollut “enemmän kuin jees”, mutta Mokoman kanssa ilmeni muutama “ongelmallinen asia” ja että toimintapamme voisi aiheuttaa “vitunmoisen härdellin”. Meidän oli vaikea tunnistaa polveilevasta ja dramatisoidusta kuvauksesta sitä hyvin tavanomaista tilannetta, jossa me olimme olleet mukana. Omasta mielestämme toimintamme poikkesi kuuden edellisen vuoden ja liki 200 festarikeikan menestyksekkäästä sisääntuloasioinnistamme lähinnä siten, että Hyrkäs oli tällä kertaa täysin selvin päin. Osaava ja ilmisesti lastentarhakokemustakin omaava henkilökunta on aina lempeällä mutta lujalla otteella pitänyt huolta siitä, että rokkariryhmät eivät sotke festivaalin järjestelyjä.

Selkeitä asiavirheitäkin myyjällemme osoitetussa valituksessa oli. Me todella saimme stage managerilta luvan ajaa bussin lavan taakse. Emme tehneet niin omasta päähänpistostamme, kuten kirjoittaja oli palautteessaan ikävällä tavalla olettanut.

Kummallista meininkiä. Kaikkien näiden vuosien aikana olemme saaneet järjestäjiltä oman muistin mukaan vain positiivista palautetta. Yhtäkkiä olimmekin muuttuneet porukan häiriköiksi. Tavallaan on ihan siistiä saada pahiksen maine aikuisiässä ja vieläpä selvin päin. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että joku oli töissä väärässä paikassa väärään aikaan. Luultavasti sekä yleisfestivaalin tottumaton rockbändimme että rockbändiin tottumaton yleisfestivaalin henkilökunta.

Pahoittelemme passikiskan henkilölle aiheuttamaamme “härdelliä”. Samaan hengenvetoon suosittelemme kuitenkin myös harkitsemaan alan vaihtoa tai vähintäänkin treenaamaan stressinsietokykyä, sillä vähintään tämän tason ongelmakäyttäytymiseen törmää rokkibändien kanssa toistekin.

On jossain määrin tyylitöntä ruotia tällaista asiaa julkisella palstalla. Koska järjestäjän edustajan värikäs tarina yhtyeemme toilailusta ja siten myös Mokoman uusi, n. 17 prosenttia kelvottomampi maine lähtevät kuitenkin helposti leviämään “rikkinäisen puhelimen” välityksellä, katsoimme aiheelliseksi esittää myös oman näkemyksemme näin laajemmalle porukalle.

No, ehkäpä trouble maker-Mokomalla ei ole enää tämän järjestäjäporukan kekkereihin asiaa. Lopulta tilanteessa on kuitenkin vittumaista ainoastaan se, että loistavasta keikasta huolimatta RMJ-reissusta jäi suuhun kitkerän katkera maku – eikä pelkästään riittoisien takahuonejuomien ansioista. Ilmeisesti sama maku jäi joissain toisaallakin joistain muista syistä, koska festaria ei enää samalla nimellä olla kuulemma järjestämässä. Luultavasti parempi näin, jos tieto pitää paikkansa.

Iso kiitos kuitenkin hienolle yleisölle sekä osaavalle bäkkärihenkilökunnalle, jotka tekivät tästäkin seikkailusta ehdottomasti tekemisen arvoisen.

Meidän porukan juhannus on noudatellut samaa toimivaksi havaittua kaavaa jo kuusi vuotta: Pakkaamme bussiin soittimia, eväitä sekä nipun melko mukavia kavereita ja köröttelemme kolmeksi päiväksi maakuntiin rokkaamaan. Tässä ammatissa on se hyvä puoli, että mökkeilylle tai kokonpoltolle ei tarvitse katsoa ajankohtaa kalenterista. Siihen hommaan voi ryhtyä vaikka juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Tai tammikuussa.

Toki läheisten kanssa juhannuksen viettokin olisi luultavasti ihan hyvä juttu, mutta sen missaamisen on useimmiten tehnyt pykälää helpommaksi juhannusfestarien järjestäjät, jotka ovat pitäneet myös artistista hyvää huolta. Tästä erinomainen esimerkki on Himos festival, josta juhannusputki oli alkava ja jonka takahuonealueella odotti iloinen jälleennäkeminen muutamien tuttujen artistien, jalkapalloa tuuttaavan television sekä ennen kaikkea herkuista notkuvien pitopöytien kanssa.

Soittoaikamme oli aiempien Himos-vuosiemme tapaan päälavan viimeinen, eli “työt” alkaisivat varsinaisesti vasta aamukahden kieppeissä. Sitä ennen oli aikaa syödä itsensä tärviölle, käydä tsekkaamassa muutama biisi YUP:ta ja mölytä EM-jalkapallon tahtiin.

Fiilis oli mainio. Ukot olivat iskussa. Kitinää ei kuulunut myöhäisestä soittoajasta huolimatta lainkaan, vaan odottelu sujui iloisesti kikatellen.

Lopulta kutsu kävi tositoimiin. Himoksen lavalla on aina ollut jotenkin hyvä “fengshui”. On vaikea sanoa mistä kaikesta moinen koostuu, mutta ainakin siitä, että olo on festarille tervetullut; siitä, että lavalla on tilaa kirmata kirkkaissa, mutta tyylikkäissä valoissa ja tietenkin ennen kaikkea siitä, että paikalle on vuosi vuoden jälkeen kerääntynyt laajempi ja äänekkäämpi joukko juhannuskansaa touhottamistamme komppamaan.

Pieniä teknisiä ongelmia ilmeni keikan edetessä: langattoman vastaanottimeni gainit olivat aluksi miten sattuu, Kuisman langaton lähetin rutisti jne. Millään tällä ei ollut kuitenkaan merkitystä, kun ukot rokkasivat kuin nuoret uroot jälleen. Soittohaluja olisi ollut vaikka kuinka, mutta tunti tuli täyteen, mölylupa and. Mutta vielähän tässä olisi kesää ja myös juhannusta jäljellä.

Poistuimme kiitollisina lavalta erinomaisesti varusteltuun bäkkärimökkiimme, jossa odotti kuumaksi lämmennyt sauna ja kylmäksi jäähtynyt olut (Markolle limu). Tovin toistemme hikisiä selkiä läpsittyä korkkasimme pullon kuohuvaa mm. allekirjoittaneen synttäreiden kunniaksi, jotka olivat vuorokauden vaihtuessa käynnistyneet.

Hotellilla Teräsbetonin miehet ratsastivat meitä vastaan sotahuutoja ilmaan kajautellen. Tarkemmin tilannetta arvioituamme totesimme kyseessä olevan kuitenkin vain kutsu muutamalle yömyssylle. Toiset vastasivat näiden harvinaisen rumien seireenien kutsuun myöntävästi, toiset minä mukaan lukien vetäytyivät hotellihuoneeseen unta tavoittelemaan ja naapurihuoneen festarivieraiden jatkojen syvällisiä ja kohtuuäänekkäitä keskusteluja kuuntelemaan.

Muutaman tunnin kuluttua jatkot edelleen jatkuivat, mutta uni katkesi. Hyvä näin, sillä nythän jäi aikaa etsiä Jämsästä urheiluliike ja jo viikonlopun verran kaivattu jalkapallo keikkabussiin. Ja sehän löytyi.