MOKOMA.COM

Kokonaisen kuukauden ehdimme keräilemään kukin tyylillämme mehuja ruumiisiimme ja sieluihimme, kun ne oli jo puristettava pois “Viimeiset mehut 2004” -kiertueen merkeissä.

Tuskin oli savu ehtinyt Oulussa hälvetä edellisen visiittimme jäljiltä, kun meidän oli määrä esiintyä jälleen 45 Specialin lehtereillä. Edelliseksi keikaksi Nelivitosessa luen ravitsemusliikkeen kellarissa tapahtuneen surullisenkuuluisan jami-session (lisää tietoa täältä), joka kaiketi sai arvoisensa päätöksen. Kaikesta huolimatta meidät oli pyydetty samaan paikkaan taas hieman “jammailemaan”.

Matka Ouluun on edelleen pitkä, vaikka olemme korkeimmalta mahdolliselta taholta vaatineet asiaan muutosta useampaan otteeseen. Onneksi kuukauden mittainen ero Mäntti-porukasta aikaansai valtaisan jälleennäkemisen riemun, jonka voimin hurautimme Ouluun tuskin huomaten kilometrien määrää. Noin 14 sekuntia kestäneet yöuneni takasivat myös sen, etten tajunnut juuri mistään mitään ennen kuin olimme perillä. En tosin usko, että olisin sen enempää ymmärtänyt, vaikka olisin miten koisannut (ks. Inferno #19).

Matka kului mukavasti muun muassa ruumiinvammoja vertaillessa. Kuismahan oli telonut kätensä, mistä oli jo laajasti uutisoitu valtamedioissakin. Miitri oli onnistunut pyöräyttämään polvensa ympäri, josta seurauksena oli revennyt sivuside tai jotain (en siis tajunnut tästäkään keskustelusta kovin paljoa). Tämähän olisi invalidisoinnut heiveröisemmän kaverin, mutta Miitrin työtehoa ja kaapinkantokykyä ei vamma tuntunut haittaavan. Allekirjoittanut yritti vielä kerätä sääliä epätoivoisella selityksellä lasinsirusta jalkapohjassa.

Oulun kaupunki ansaitsee tässä vaiheessa erityismaininnan liikennejärjestelyistään. Tai me ansaitsemme erityismaininnan Oulussa suunnistuksesta. Meillä oli täysin selvä kuva minne mennä, mutta tie nousikin pystyyn tai pikemminkin muuttui ympyräiseksi. Oulun kaikki kadut nimittäin tahtovat olla yksisuuntaisia ja niillä pitäisi aina ajaa just väärään suuntaan. Tästä johtuen päädyimme toistuvasti saman puiston kulmalle. Olo oli kuin Lonely Riderilla elokuvassa Hirttämättömät. Onneksi ei päässyt jano yllättämään.

Perille päästyämme arvasimme soundcheck-ajan, ja häivyimme syömään. Seurauksena oli se, että emme päässeet tekemään äänitarkastusta ennen kuin baarin aukeamisen jälkeen. Syynä tähän oli samassa rakennuksessa ollut Vapaamuurareiden looshin kokous. Ilmeisesti rauhallista rituaalia odottaneet rapparit saivat kokea yllätyksen, kun kesken ruokailun mystisesti hävinnyt Doctor Hyrkäs palasi keskuuteemme julmaksi ja piittaamattomaksi Mr. Hygeksi muuttuneena. Tämä kaiken häiriköinnin kantaisä aloitti lukuisista pyynnöistä ja kehotuksista huolimatta 1000 db:n rummunlyönnin uhmaten ilmiselvää Vapaamuurareiden kostoa. Odotamme kauhulla, milloin henkilötietomme pyyhitään tietokannoista ja lakkaamme virallisesti olemasta.

Hotellilla nukuttujen kauneusunien jälkeen oli aika palata keikkapaikalle. Paikallisen ruokaravintelin antimet velloivat mahassa siksi uhkaavasti, että pelkäsimme kerrastojemme kunnon puolesta. Tämä toi metkan lisän normaaliin keikkajännitykseen.

Ilmeisesti kauneusunet kannattivat, sillä meitä oli saapunut ihailemaan lukuisa joukko loistavaa yleisöä. Eipä 45:n seinien sisäpuolelle olisi enempää mahtunutkaan. Lavalle oli asetettu arkkitehtien toimesta pari ansaa, joihin olinkin langeta. Keskellä kulkuholliani oli hankala metallieste, jonka ylittäminen oli hieman vaikeata takaperin kävellen ja tukka silmillä. Eikä Tuomon tukanpyörityksen säteellä sijainnut valtava pylväskään helpottanut lavalla olemista.

Soitimme ihan vitin monta kipaletta ja viilinki oli mahtava, vaikka jostain syystä skitsoilin bassokamojen kanssa. Kahet encoret ja kaikki. Huoli kalsonkien kestävyydestäkin osoittautui turhaksi. Hieno keikka, kiitos jälleen Oulu.

Jarkkokin ahersi tekstiilipisniksen parissa niin, että laskutaito oli koitoksella myytyjä paitoja räknätessä. Pari miellyttävää juttutuokiota paikallisten kanssa alakerran kuppilassa (terveisii asianosaisille) ja sitten hyvässä järjestyksessä majoitustiloihin rentoutumaan.