MOKOMA.COM

Havahduin torstaina johonkin aikaan auringonpaisteeseen ja tein välittömästi päätöksen, etten olisi kotonani sekuntiakaan liikaa. Kaipasin henkiseen latautumiseen kaaosta ja epävarmuutta, joten lähdin turistiksi kaupungille. Tovin harhailtuani yhytin Markon, ja Helsingin nähtävyyksien ihailu jatkui. Marko löysi kahvikupin, minä tuhkakupin. Ihmettelimme niiden jaloja muotoja, kunnes Markon kuppi oli tyhjä ja minun täysi.

Oli aika kokoontua yhteen paikkaan tutkailemaan minkälaista jälkeä Haudan takaa -videon työryhmä oli saanut aikaan. Osanotto tilaisuudessa noudatti tuttua “ympäri mennään ja tullaan, jos tullaan” -sääntöä. Mutta asiaan, kerta kaikkiaan loistava video! En sitä kuvauksissa vielä ymmärtänyt, mutta olimme mitä ilmeisimmin tekemisissä pesunkestävien taiteilijoiden kanssa. Siksi upea valmis tuotos oli. Kiitos vielä koko porukalle hienosta työstä!

Kello oli taas paljon ja kun kiirettä ei muuten tuntunut olevan, Tavastian henkilökuntaan kuulunut teknikko oli epähuomiossa nollannut Miitrin edellisiltana huolella tekemät asetukset. Jouduimme siis tekemään soundcheckin uudestaan mitä ripeimmin.

Nälkä eilisen esityksen peittoamiseen on suunnaton ja henkinen valmiustila on juuri kohdallaan. Olemme kuin raivoavia jalopeuroja ensimmäisistä kapulaniskuista lähtien. Itse saan rikottua haurasta fyysistä olemustani hieman lisää, sillä huomaan että basson soitto nyrkillä on paitsi hauskaa, myös uljaan näköistä toimintaa. Tyhmä jätkähän hoitaa homman kaiken lisäksi siten, että se lyö ihan oikeasti täysillä, eikä vaan tyydy hämäämään yleisöä. Onnekseni lihaksillani ei saa mitään oikeasti rikki ja selviän vain lukuisten tärähdyksien muassaan tuomalla turvotuksella ja kivulla.

Yleisö palkitsee meidät hyvällä palautteella ja “joudumme” soittamaan jopa encoren lavamanagerin mutinoista huolimatta. Minä kiitän. Eritoten Vade retro, Satana! -kappaleen soittaminen tuottaa minulle suurta riemua. Jopa ystäväni, jotka pitävät lähinnä Erykah Badusta ja sen semmoisista lässytyksistä, löytävät Grind Coren hienouden tämän loisteliaan sävellyksen kautta. Hien kuivuttua päätämme tällä kertaa kollektiivina tutustua pariin juttuun. Sit kiiruusti kotio.

Mie & Sie -kevätrieha aka “Metelli 2004” w/ Kotiteollisuus, Viikate

Näin unta että soitin kaksi kertaa loppuunmyydylle Tavastialle, loppuunmyydylle Pakkahuoneelle ja loppuunmyydylle Caribialle. Sitten heräsin todellisuuteen: Caribia ei ollut aivan kattoon asti loppuunmyyty. Muut olivat. Mitä sitten oikeasti tapahtui? Annetaanpas Santtu-sedän kertoa. – Kuisma

Oli siis keskiviikko. Muistaakseni juuri tänään täytyi esiintyä rock-konsertissa. Viipymättä ryhdyin keskittymään illan koitokseen ja siitä syystä päivän tapahtumat ovat kokolailla usvan peitossa.

Vaikka useasti kuulee valituksen sanan tai kaksi pidemmistä kuin sadan metrin ajomatkoista, niillä on kuitenkin tärkeä virka nk. keikkafiiliksen aikaansaamiseksi. Parin tunnin autossa istumisella saavutetaan tietty yhteenkuuluvuuden (lue: vajaaälyisyyden) tunne, josta on eittämättä etua niinkin kollektiivisessa ponnistuksessa kuin yhteismusisoinnissa. Tällä kertaa yhteinen bussimatka jäi väliin, ja oman “keikkareissuni” mitta oli noin 3 kilometriä. Taitoin matkan kätevästi metrolla. Metron ja keikkabussin erohan on se, että metrossa ihmiset tajuavat olla hiljaa, eivätkä anna kuljettajalle ajo-ohjeita jokaisen aseman kohdalla.

Karjalan karvapartio Marko & Miitri ohjastavat uuden uutukaisilla renkailla komeilevan Moko-biilin Tavastian eteen samalla kun vaapuin metropysäkiltä paikalle. Aikataulut näyttivät tällä kertaa pitävän paikkansa.

Hommat etenevät tämän jälkeen totuttuun tyyliin. Kukaan ei näytä tekevän mitään ja mitään ei näytä tapahtuvan. Saamme kuitenkin hoidettua soundcheckin juuri kreivin aikaan ja aloitamme viimeisen henkisen ja fyysisen valmistelun. Meille käy pian ilmi, että soittoaikamme on ennakkoilmoituksen 22.30:n sijaan 22.00. Setin pituudeksi määritetään 30 minuuttia. Lavamanageri pysyy tiukkana, vaikka toteamme kuorossa: “mitä juupelia, eihän siellä ole vielä ketään”. Pakko mennä. Siispä menemme.

Helpotukseksemme paikalle saapuu yllättävänkin lukuisa joukko yleisöä, ja lisää tulee koko keikan ajan. Soitamme vain yhdeksän kappaletta, joista kolme löytyy tulevalta levyllä. Aiemmin mainitsemistani asianhaaroista johtuen, ymmärsin olevani keikalla vasta kolmannen tai neljännen kappaleen välillä. Veto oli kuitenkin ihan ok ja joku näytti siitä pitävänkin. Se on pääasia.

Koska muiden orkesterin jäsenten piti seuraavana päivänä tehdä jotain ihme työtä, takahuoneen tuhdoille vapautui mukavasti tilaa. Päätin hieman tutustua siihen, mitä tuolla huoneella oli minulle tarjota. Mitä sitten tapahtui, siitä ette kuule koskaan.