MOKOMA.COM

Aamulla herään bussin makuuosastolta, johon en tiennyt siirtyneenikään. Lähes kaikki ovat hereillä ja nauravat minulle hyväntahtoisesti. Tämä ei ole uutta, ainahan minulle naureskellaan, mutta itselläni ei ole jälleen kerran aavistustakaan mistä naurunremakka tällä kertaa syntyi. Käyn ulkona kusella ja palatessani bussiin tajuan kuinka kuuma tuo matkustusväline onkaan. Sisällä on varmasti valehtelematta 40 astetta lämmintä. Ja minä olen nukkunut huppari päällä, peitto korvilla. Tämä on siis näky mille kaikki tällä kertaa nauravat. Pienestäpä tuo meidänkin crew saa ilonsa. Pitäkööt ilonsa, ajattelen. Onhan se vanha totuus, että hulluilla on halvat huvit ja idiooteilla ilmaiset.

Kunhan naama on kammattu ja hampaat huuhdeltu, alkaa jännittävän potkupallo-ottelun seuraaminen. Jo traditioksi muodostunut Ilosaaren “rokkarit vastaan urheilijat” jalkapallo-ottelu on saanut rokkarivahvistuksekseen meijän Kuisman ja Jannen. Yllättävän pirteästihän pojat kentällä peippailivatkin, vaikka kello ei ollut vielä juuri mitään ja unetkin jäivät aika vähälle. Menossa mukana oli useita kotomaamme eturivin muusikoita ja joitain vähemmän tunnettuja urhoilijoita. Jos seuraisin enemmän urheilua, olisin ehkä saattanut tunnistaakin nuo Hollannin väreissä pelanneet sport-joukkueen jäsenet. Ei silti, paskat urheilijat voittivat rokkarin retaleet, vaikka lopullista tulosta ei koskaan julkaistukaan.

Ylex-lava täyttyi kolmelta lukuisista musiikkimme arvostajista, eikä ollut siis taaskaan kovinkaan vaikea motivoida itseään livekuntoon. Vaikka reissussa rähjääntyy, jaksaa sitä silti löytää jostain energiaa vielä tunniksi, jotta soitto ja laulu raikaisi parhaalla mahdollisella tavalla. Yleisön mylvintä oli korvia huumaavaa ja asian pystyi kotona varmistamaan vielä Ylen antamasta livetaltioinnista. Keikan jälkeen oli taas kerran euforinen olo. Oli myös mahtavaa päästä nauttimaan hieman paremmasta takahuonetarjoilusta, sillä Tampereella raiderimme “pientä purtavaa” oli tulkittu vain suklaaksi ja irtokaramelleiksi. Leivät ja hedelmät menivät parempiin suihin ja syömistä pääsi jatkamaan vielä päälavan taakse, jossa tarjoiltiin aivan oikeaa ruokaa! Ette kuulkaa tiedä miltä tuntuu syödä lohikiusausta kaiken maailman burritojen, tacojen ja hampurilaisten jälkeen.

Pieni sade pääsi vilvoittamaan festivaalikansaa kun Anthrax aloitti päälavalla. Pahat kielet kertoivat, että legendaarinen kokoonpano olisi täällä vain taalojen takia, mutta me emme antaneet sen vaikuttaa fanittamiseen, vaikka Dan Spitz tekikin parhaansa todistaakseen huhun oikeaksi. Loppuorkesteri oli kuitenkin sellaisessa vedossa, että jalka alkoi väkisinkin vipajamaan. Ja kuinka se vipattikaan! Santulla, Heilimon Jarkolla ja Kuittisen Henrillä otti Indians-kappaleen sotatanssirytmiikka niin lujasti jalan alle, että koettiin ehkä koko kesän riemukkain hetki! Alkoi kolmen miehen pitti, jossa pojat esittelivät kaikki mahdolliset mosh pit -tyylit joita vain saatat kuvitella, oli “circle pit”, “wind mill”, “picking up for a change” ja kaiken päätteeksi Jarkko teki vielä hämmästyttävän nopeita kärrynpyöriä, joiden aikana miehen genitaalitkaan eivät ehtineet vilkkua vaikka hän oli pukeutunut pelkkään kilttiin. Tämä hetki kirvoitti loppuseurueesta makeat naurut, olkoonkin, että järjestysmiehet laittoivat tanssipojat lopulta ruotuun. Illalla käytiin vielä Kerubin kuppilassa piipahtamassa, mutta minua alkoi uni jo painaa siihen malliin, että menin varsin varhaisessa vaiheessa jo hotelliin makuuhommiin.

Ja jotta ette luulisi, että rokkarit ovat töissä vain soittonsa ajan, mainitaan vielä lopuksi, että paluumatka kotiin vei meiltä kahdeksasta kymmeneen tuntia. Paluupäivänä kaikki alkoivat olla jo niin väsyneitä, että korttipeleissä täytyi Raminan, Viimeisen tikin, Paskahousun, Kasinon, Laistokasinon, Ristiseiskan, Seiskan, 52:sen ja Talonmiehen lisäksi ottaa haasteeksi myös Intiaanipokeri, mikä on kolmen kesken ja ilman panoksia todella turhauttavaa ajanvietettä. Vielä kun huumoriksi riittää “Johnny meni Montulle, paitaa ei ollu, mut Nykterin Joke vahas autoo.”, aletaan ollakin jo Mensan kunniamaininnan tuntumassa. Se on nimittäin niin, että kun heiluttaa päätä kolmena päivänä perä kanaa, niin alkavat aivot muuttaa olomuotoaan kiinteästä nesteeksi ja silloin mikä hyvänsä voi olla hauskaa.

Ulosteessani on paskaa, olenko normaali? Reissumiehen sapuskatalous alkaa ottaa päähän jo aivan tosissaan. Muistellessani edellisillan “kasvisruokaa” (kebab-annos, josta noukin lihat pois) lupaan itselleni, etten syö roskaruokaa enää ikinä. Hyppäämme hotellin pihalta bussiin ja lähdemme Hämettä kohti. Pysähdymme aamupalalle ensimmäiselle ABC-asemalle, jossa löydän itseni Hesburgerin jonosta. Itsensä halveksiminen on taito, jota pidetään yllä rikkomalla jatkuvasti itselleen annettuja lupauksia. Pienen ruokailutakapakin jälkeen matka Tampereelle sujuu kuitenkin leppoisasti korttia lätkiessä.

CMX on tehokas, joten meillekin jää ruhtinaallisesti soundcheck-aikaa. Kaikki myhäilevät tyytyväisesti, sillä Pakkahuoneen puitteet ovat soittajapojille likimain täydelliset. Yhdeksältä kun ovet aukeavat, alamme kuitenkin jännittää tulisiko ketään paikalle. 20 euroa on julkea hinta kahdesta punk-bändistä, ja tällä kertaa keikka on vielä jostain käsittämättömästä syystä kielletty alaikäisiltä! Keskiviikkona tässä samassa tilassa esiintyivät ikärajatta Kotiteollisuus ja Stam1na sekä Klubin puolella vielä Maj Karma, ja silti liput olivat 5 euroa halvemmat. Emme ymmärrä hinnoittelua ja kylmä hikikin alkaa nousta pintaan kymmeneltä, vartti ennen esiintymistämme, sillä tuolloin paikalla on vain kourallinen väkeä. Jostain se yleisö paikalle kuitenkin taas osaa, ja salista alkaa kuulua tuttu kannustushuuto. Lavalle juostessani yllätyn, sillä lähes täynnähän se sali tuntui sittenkin olevan! Soitamme tehokkaan tunnin setin encoreineen ja poistumme lavalta hikisinä mutta onnellisina. Seuraamme vielä CMX:n keikan, jonka jälkeen emme siirrykään yhteen paikkaan tekemään yhtä juttua, vaan siirrymme keikkabussiin tarkoituksenamme matkustaa yötä vasten Joensuuhun. Jätkät tipahtelevat yksitellen höyhensaarille, nopeat saavat hyvät paikat makuuosastolta, hitaat, kuten allekirjoittanut, joutuvat tyytymään puoli-istuvaan nukkuma-asentoon.

Nopeasti kuluvat arkipäivät keikkojen välillä. Tuskin on Ruisrockista ehtinyt palautua kun koittaa jo uusi invaasio – tällä kertaa häpäistävien kaupunkien joukossa on Vaasa, Tampere ja Joensuu. Road Dogin bussi nappaa minut, Tuomon ja “taustahanskoja” Tuomaksen kyytiin Tampereen ytimestä, ja matka Vaasaan voi alkaa. Bussia ajaa tällä kertaa uusi mies Roope, joka on itsekin ensi kertaa rokkikuskin hommissa. Aiemmin mies on ajanut lähinnä tilausajoja (tiedättehän, Marttakerhon suviretket, Suomen eläkkeensaajien kylpyläretket ym.), joten jos kyyti on uutta rokkareille, on se sitä myös kuskille.

Vaasaan saavumme mainiosti aikataulussa. Järjestysmiehet tosin ohjailevat meitä tovin reitiltä toiselle, sillä taaskaan kukaan ei tunnu tietävän minne artistien kuuluu mennä. Tämä on niin yleistä Suomen festivaalikesässä, että siksakkiin ajelu ei edes kirvoita kiroilua keskuudessamme. Kaikessa rauhassa vain siemailemme vissyjämme, ja kas!, sittenhän sitä jo ollaankin kakkoslavan backstagella. Kamat pystyyn ja keikkaa odottelemaan.

Keikka on yllättävän hyvä, ottaen huomioon odotukset, joita ei siis ollut. Club 25:ssä on joskus tullut rokattua, mutta yleisesti ottaen emme tienneet löytyisikö hevaamisellemme ystäviä myös täältä. Jälleen kerran yleisö oli hienosti mukana ja jäikin harmittamaan, että jouduimme keskeyttämään settimme festivaaliaikataulujen venyttyä. Vade retro, Satana! jäi siis soittamatta, mutta onhan siinä jo yksi oiva syy tulla Vaasaan toistamiseenkin. Illalla kävimme vielä tutustumassa johonkin yökerhoon, joka sijaitsi Hotelli Cumuluksen kattohuoneistossa. En ole koskaan kertasilmäyksellä nähnyt miehillä niin paljon pastellisävyisiä housuja ja vaaleanpunaisia kauluspaitoja! Päätimmekin Sinkkosen Jarin ja Kotiteollisuuden miksaajan Timon Virtasen kanssa poistua paikalta hyvissä ajoin ennen kuin diabetes iskee.